30052018 | Kysymyksiäkö?

Tänään teatterityöpajalla meillä oli "piinapenkki". No, ei se sen niminen juttu ollut, mutta mä ainakin kutsun sitä sillä nimellä.

Istut muiden eteen ja ne muut alkaa latelemaan kysymyksiä, joihin vastaat tai et vastaa. Hyvin yksinkertaiset säännöt. Tänään kuitenkin aika loppui kesken, enkä mä itse päässyt "piinapenkkiä" kokemaan.

Mä tavallaan pelkään sitä, mutta toisaalta mä olen niin valmis haastamaan itseni.


Siinä kuunnellessa niitä kysymyksiä, mulle heräs hyvin vahva halu tehdä tämä blogimerkintä. Mä oon aikasemminkin tehnyt merkintöjä, joissa mä vastaan netistä löytämiini kysymyksiin, mutta tämä on silti erilainen: näitä ei oo etitty netistä.

Kysymyksillä on selkeä kaava: aikaa on loppuelämä ja saat vain yhden. Alotetaan rohkeesti semmosella, mikä pajalla kuului muutamaan otteeseen:

Jos joutuisit syömään yhtä ja samaa ruokaa koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Mä vastaan tähän tortilla, koska tortilla ei ole koskaan samanmakuinen. Sä voit tehdä tortillan jauhelihatäytteellä, kanatäytteellä, ilman täytettä.. Ihan miten vaan!
Tortilla ei kylläkään ole mun lempiruoka, mutta monipuolinen. Mun lempiruoka on spagetti ja jauhelihakastike, hmm, ehkä voisin laittaa sitä tortillan väliin ja silti se olisi vain tortilla? Voitin.

Jos joutuisit katselemaan yhtä ja samaa elokuvaa koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Kun kaikista näkemistäni hyvistä elokuvista pitää valita yksi, on päätös yksimielisesti Pitkä Kuuma Kesä. Mä olen sen elokuvan nyt jo nähnyt noin tuhat kertaa ja mua ei oikeestaan haittais katella sitä loppuelämääni. Se on tarpeeksi hyvä ja kestää katselukertoja.

Jos joutuisit katselemaan yhtä ja samaa tv-sarjaa koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Mä käyn kiivasta kamppailua kahden tv-sarjan välillä: The Walking Dead tai Peaky Blinders. Tällä hetkellä mä odotan ehkä enemmän Peaky Blindersin uutta kautta, joten ehkä mä joudun pudottamaan The Walking Deadin pois.

Toisaalta mulle tuottaa myös ongelmia se, että me katotaan Eiran kanssa aina nukkumaan mentäessä vanhoja kotimaisia tv-sarjoja. Tarviin jonkun ns. "unisarjan". En ymmärrä englantia niin hyvin, että voisin Peaky Blindersia "unisarjakseni" ottaa. Mutta koska kaikesta muusta on pakko luopua, niin pysyn Peaky Blindersissä.


Ja koska mä inspiroiduin tästä kysymysideasta pajalla, kyselin olisiko muilla pajalaisilla tämän kaavan täyttäviä kysymyksiä.. Oli. Ja vielä hyvin vaikeita, mutta tartun haasteeseen.

Jos joutuisit valitsemaan yhden värin koko loppuelämän ajaksi, mikä se olisi?

– Tää on paha. Mun lempivärihän on kullankeltainen, mutta mä en todellakaan haluaisi kaikkea kullankeltaisena. Sitä tässä käsittääkseni haettiin.

Jos mä joutuisin pukeutumaan siihen väriin, käyttämään tapetteja/maaleja ainoastaan sen värissä.. Mä haluaisin siinä tapauksessa valita värikseni jonkun tosi paljon valkoseen menevän. Ehkä joku vaaleansininen? Siis tosi haalean vaaleansininen. Vaikka kullankeltaisesta tykkään, niin en tykkää tosi haaleasta kullankeltaisesta. Semmonen tosi haalea vaaleansininen olisi tarpeeksi neutraali, että sitä vois katsella joka puolella.

Eläisitkö loppuelämäsi -30 asteen pakkasessa vai +30 asteen kuumuudessa?

– Mä inhoan talvea ja rakastan kesää, mutta tässä se ei nyt toimi. Mä pelaan tätä nyt mun omilla säännöillä: lämpötila ei muuttuisi missään vaiheessa. Eli jos olisin pakkasessa niin en saisi itseäni lämpimäksi millään ja päinvastoin.

Tää ehkä hieman helpottaa tätä, koska mä vihaan kylmää paljon enemmän kun kuumaa. Mutta mä inhoan kyllä myös liikaa yli +20 asteen lämpötilojakin.. Näillä omilla säännöilläni mä kumminkin valitsisin kuuman. Kuumassa mä pystyn nukkumaan, mutta kylmässä en – se on ratkaiseva tekijä.

Jos joutuisit kuuntelemaan yhtä ja samaa biisiä koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Lempibiisiä kysyttäessä vastaisin: Avain - Punainen tiili. Sen mä kuulin tosi nuoreta ekaa kertaa ja sen jälkeen mä olen palannut kuuntelemaan sitä aina välillä. En vaan kyllä kestäis sitä loppuelämääni..

Onneksi mä olen tuolla pajalla törmännyt enenevissä määrin semmosiinkin biiseihin, missä ei lauleta. Mä haluaisin jonkun semmosen. Siinä olis se etu, että mä voisin ite aina laulaa siihen uudet sanat. Harmi kun en osaa kertoa tähän yhdenkään semmosen kappaleen nimeä, mutta kyllä te tiedätte semmosen DVD-elokuvan valikkomusiikin? Mä otan sen, tai ainakin semmosen.

Jos joutuisit kulkemaan vain yhdellä kulkupelillä koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Mä haluaisin kovasti vastata tähän auto, mutta mä en vastaa. Mä en halua istua loppuelämääni vain ja ainoastaan auton kyydissä. Mä tykkään kumminkin pyöräilystä, joten mun on otettava ainoaksi kulkupelikseni polkupyörä – hieman tarkemmin Fatbike. 

Mä haluun ehkä kumminkin pitää huolta kunnostani edes jossain määrin. Autossa istuminen ei edesauttaisi mitään. Mut toisaalta.. Toivottavasti ei ole tulossa pitkiä reissuja.

Heräisitkö loppuelämäsi ajan aina aamulla kello 05:00 vai päivällä kello 12:00?

– Mä näkisin itselleni sopivammaksi ajankohdaksi ton kello 05:00, mutta.. Mä tykkään valvoa, koska en tykkää herätä! Jos valvoisin aina myöhään ja heräisin heti kello viideltä.. Ei, kyllä mä pysyn vastauksessani. Heräisin mieluummin viideltä aamulla. 

Ja samaan vastaukseen sanottakoon seuraavaa; haluan koko loppuelämäni ajan, että pakollinen kotoa poistuminen tapahtuisi sitten vasta kello 07:00. Ei yhtään aikaisemmin, eikä yhtään myöhemmin.

Olisitko loppuelämäsi mieluummin henkisesti vai fyysisesti sairas?

– Paniikkihäiriötä en ainakaan itselleni enää tahdo. Se on opettanut mulle kyllä aika paljon henkisestä sairastelusta.. Ja oletetaan, että fyysisen kivun pitää olla jokin jota ei saa mielestään, koska se muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti.. Mä sanon.. fyysisesti kipeä. Jos mä vaan voisin olla onnellinen muuten, niin se riittäisi mulle. 

Mä olen kyllä ehkä maailman pahin valittaja jos johonkin sattuu, että siinä tapauksessa mä voisin olla kyllä aika yksinäinenkin.. No, ehkä ei mietitä sitä tässä nyt.


No huh huh! Tässä oli aika paljon tekemistä. Mutta mä tykkäsin! Tää on oikein hauskaa! Tuun varmasti miettimään lisää kysymyksiä tässä ajansaatossa, ja kasaan ne uudet kysymykset sit taas tälläseen.

Toivottavasti joku muukin tykkää? Ei se oo ehkä sit niin kivaa, jos kukaan ei jaksa lukea.

Terveisin,
Tekko

29052018 | Vainotaanko?

Mun blogimerkintöjä vainotaan. Tai siltä se ainakin välillä tuntuu. Kirjotin silloin Kissojako? -merkinnässä, että:

Masa on luonteeltaan hyvin kiltti otus. Se tykkää ulkoilla meidän kanssa ilman valjaita, eikä edes yritä karkuun.

Olisko ollut heti seuraava päivä kun Masa pääsi pihalle ilman valjaita, eikä suostunut tulemaan sisään. Se oli kyllä jo ulko-ovella sisään tulossa, mutta jostain se sai ajatuksen alkaa loikkimaan karkuun. Mä seurasin sitä rauhallisin askelin ja aina kun pääsin sen luokse, se loikki toiseen paikkaan. Tekiköhän se sen kolme kertaa ja sen jälkeen se hyppeli kyllä takasin ulko-ovelle.

Annoin Masalle ulkonaliikkumiskiellon ilman valjaita.


Sit kirjotin Teatteriako? -merkinnässä, että:

Ollaan nyt ton teatterityöpajan kanssa käyty aika paljon katsomassa erilaisia esityksiä, enkä mä ole vielä kertaakaan pettynyt.

Kaksi Heimoa oli hyvä näytelmä, mutta siitä puuttui mun kaipaamani loppu. Mä oon semmonen ihminen, joka haluaa, että kaikki asiat elokuvassa/näytelmässä/missä tahansa viedään täysin loppuun. No joo, kyllähän tossa selkeesti ympyrä sulkeutui, mutta mä jäin kaipaamaan jatko-osaa.

En pettynyt teatteriin, en siihen esitykseenkään. Petyin siihen, että mulle jätettiin liikaa pohdittavaa. Vaikka, no.. Se varmaan on se tarkotuskin: saada ihminen ajattelemaan. Mä vaan pohdin ehkä vääriä asioita, koska en pohdi tarinan opetusta tms. Mä pohdin, että miten se siitä jatkuu?

Mulle käy tää hyvin usein myös elokuvien kanssa. Mulle pitäisi ilmeisesti tehdä monta tuntia kestävä elokuva/näytelmä, missä aukaistaan kaikki. Yksikin väärä sivupolku juonessa, jota ei selvitetä loppuun asti, suututtaa.

Hypätään hassusti takasin alkuperäiseen! Pohdin nimittäin tossa yks päivä: "Mitä jos kirjoittaisin blogiin siitä, että olen hyvin tyytyväinen elämääni näin köyhänä?" Kävisiköhän siinä sitten niin, että rahaa alkaisi tulla ovista ja ikkunoista? Vaikka siis toisaalta, mä olen ihan tyytyväinen elämääni näin köyhänä.

Mutta mä olisin ihan hitsin tyytyväinen, jos mulla olis niin paljon rahaa, ettei mun tarviis miettiä paljonko mikäkin maksaa.
Mä en olis siitä rahasta onnellinen, vaan siitä, että mun ei tarviis ajatella sitä.

Rahako? -merkinnässä aikanaan kirjoitin noin viisaita sanoja, mutta se ei tuntunut vaikuttavan mihinkään. 

Tää oli taas tämmönen, että mä vaan alotin kirjottamaan ja katsoin mihin suuntaan se alkaa mennä. Ihan kivahan siitä tuli. Ei aina tarvitse olla ajatusta, ja se on itseasiassa ihan kiva tapa kirjottaa. Voisin tehdä tätä useamminkin!

Terveisin,

Tekko

23052018 | Teatteriako?

Jos et ole koskaan käynyt katsomassa teatteria, niin nyt olisi korkea aika korjata asia.


Mä kelasin joskus, että teatterissa käyminen on vaan vanhoille ihmisille, joilla ei ole muuta tekemistä. Oletin sen olevan mahdottoman tylsää ajantuhlausta.

Ehkä musta itsestäni on nyt tullut se "vanha ihminen, jolla ei ole muuta tekemistä", koska mä tykkään teatterissa käymisestä tosi paljon. Arvostan perinteisiä teattereita paljon enemmän kun elokuvateattereita.


Ollaan nyt ton teatterityöpajan kanssa käyty aika paljon katsomassa erilaisia esityksiä, enkä mä ole vielä kertaakaan pettynyt. Se on mahtava kokemus, kun se kaikki tapahtuu siinä ihan sun edessä oikeesti.

Mä kiinnitän itse paljon huomiota lavasteisiin. Kaikki se työ, mitä ne näyttelijät joutuu näyttelemisen lisäksi siinä tekemään. Yhtäkkiä tulee pimeys, ja kun valot syttyy takaisin niin "kaikki" on uutta. Näyttelijät ovat vaihtaneet paikkaa, vaikka ovat ihan samassa paikassa. Se on aika mielen räjäyttävää.

Ja mä arvostan sitä työtä mitä ne muutenkin tekee. Se kaikki vuorosanojen opettelu ja muu näyttelijäntyö. Se vaatii kyllä varmasti isoa intohimoa työtään/harrastustaan kohtaan.

Sitten on vielä sekin, että se kaikki ei tapahdu aina vaan näyttämöllä. Näyttelijät voi kulkea vaikka katsomon ohi. Elokuvaa katsoessa se kaikki tapahtuu vain siellä ruudulla. Se on niin tylsää! Tai siis nykyään mun mielestä se on niin tylsää. Kyllä se vielä ennen kelpas, kun ei tiennyt paremmasta.


Ehkä tästä kirjoituksesta ainakin huokuu se, että mä arvostan nykyään teatteria, vaikka ennen pidin sitä hömppänä. Ajatusmaailma voi muuttua paljonkin, jos antaa uusille asioille mahdollisuuden. Ehkä se on kiteytettynä se tän merkinnän ajatus.

Uusia asioita siis kannattaa kokeilla, niistä voi löytää joskus jotain todella mahtavaa! Etkä enää välttämättä halua palata vanhaan.


Tänään ollaan taas menossa katsomaan yhtä esitystä, ja mä odotan sitä aika suurella innolla. Näytöksen nimi on Kaksi Heimoa. Hauskaahan siinä on se, että oltiin itse mukana tekemässä lavastusta tohon näytelmään. Nyt nähdään miltä näyttää kokonaisuus.

Eipä mulla tässä enempiä, mutta kokeilkaa teatteria.

Terveisin,
Tekko

21052018 | Ylpeäkö?

Joskus kun mä teen noita graafisia juttuja, niin mulle tulee semmonen fiilis, että olenpas minä etevä. Joku asia minkä mä omasta mielestäni hallitsen aika hyvin.


En tiedä mitä sille mun logoprojektille jossain vaiheessa kävi, koska sitä nyt ei ilmeisesti sitten koskaan käytetä missään. Yhteydenpito loppui asiakkaan suunnalta kokonaan siihen, kun se mun edellinen paja loppui. No, mun olis varmaan pitänyt olla itse paljon aktiivisempi ja pommittaa sitä viesteillä, mutta tiedättehän te mut. Mä en "osaa", ja se harmittaa kyllä. Se olis ollut iso saavutus omassa elämässä, saada oma työ niinkin laajasti esille.

Mä en kuitenkaan luovuttanut. Se logo oli hyvä, mutta uusia projektejakin tulee.


Miksi mä nyt innostuin kirjottamaan aiheesta? Siihen on semmonen syy, että mä olen kokenut onnistumisen! No, rahallista korvaustahan mä en tästäkään hommasta saanut, mutta kokemuksen. Ja kuvan, jonka voin jakaa täällä ja koittaa sillä innostaa ihmisiä pyytämään multa graafisia palveluksia.


Hommahan meni niin, että mä sain kaverilta Facebookissa viestin tyyliin: "Tässä tekstitiedosto, tee juliste". Pyörittelin tekstitiedostoa mielessäni ja sain jonkinlaisen vision valmiista työstä, enää ei puuttunut kun toteutus.

Työn kimppuun vaan. Seuraavaksi liitän tähän kuvan valmiista työstä:

Kuva pitäisi saada isommaksi klikkaamalla sitä.

Nimet on sensuroitu ihan vaan siksi, että.. No, ihan vaan siksi.

Alkuun mulla oli valkoinen pohja, paljon tekstiä ja iso musta laatikko ton kuvan tilalla + mustan laatikon päällä hieman valkoista tekstiä. Tiesin, että haluan kuvan juuri siihen tiettyyn paikkaan, ja osan tekstistä siihen kuvan päälle, mutta mulla ei vaan ollut sitä kuvaa vielä päätettynä.

Löysin kuvan. Sitten mulla oli valkoinen pohja, kiva aiheeseen liittyvä kuva siinä ja mustaa ja valkoista tekstiä. En ollut tyytyväinen. Mun oli pakko lähettää juliste yhteen ryhmäkeskusteluun, jotta saisin tietää mikä siinä on vikana. Siellä mulle sanottiin, että teksteille voisi tehdä jotain joka lisäisi ihmisten mielenkiintoa lukea niitä. Yhteen pötköön kirjoitettu musta teksti ei kuulema luonut semmoista vaikutusta, että kukaan olisi halunnut/jaksanut lukea sitä. Olin kyllä samaa mieltä.

Sit mä alotin niiden tekstien lohkomisen päässäni. "Tämä sopii tonne, tämä sopii tonne.." ja "Tähän sopii tämmönen, tonne sopii tommonen..". Sit olin saanut tekstistä mielenkiintoisen ja kokonaisuus näytti omaan silmään ihan mahtavalta. Valkoinen pohja kokonaisuudessa vielä kylläkin häiritsi mua, joten liitin sinne palan tiiliseinää.

Työ oli valmis. Olin tyytyväinen. Olin ylpeä. Lähetin sen kaverille, joka halusi siihen vielä lisättävän yhteistyökumppanin. Sitten se oli täydellinen.


Tässä työssä oli sopivasti haastetta, koska tosiaan mulla oli vaan mustaa valkoisella. Mun piti sisäistää se teksti ja luoda siihen jonkinlainen maailma päässäni – ja saada se sitten GIMP:iin. Mutta se oli hauskaa!

Julistehommat on ylipäätään aika hauskoja. Teen niitä mielelläni lisää.


Seuraavia hommia odotellessa.

Terveisin,
Tekko

19052018 | Kissojako?

Mä ehkä ihan pikkasen herkistyin eilen kun kattelin meiän kissojen vauvakuvia. Kyllä, niitä on kiva katsella välillä ja muistella mimmosia ne oli silloin – tai siis miten söpöjä ne oli silloin.

Sit tänään mä rupesin miettii semmosta, että oon joskus kuullut sanottavan, että kaikki kissat on vaan samalaisia möllyköitä. Ei ole. Mä olen lähes koko ikäni asunut kissojen kanssa ja voin kyllä ihan hyvillä mielin sanoa, että kaikki kissat omistaa ihan oman luonteen. Ihan niinkuin ihmiset.

Mirri | s. 4.8.1992 - k. 26.8.2011

Meille tuli kissa sillon joskus kun olin, hmm, ehkä 3-4-vuotias? Hän oli Mirri, mahtava otus. Se eli meidän seurana arvostettavat 19-vuotta. Ja kyllä voin sanoa, että se oli enemmän kuin eläin – se oli iso osa meidän perhettä.

Mirri oli semmonen leppoisa otus. Se sai alkuun olla ulkokissa, sitten sisäkissa, sitten taas ulkokissa ja loppupätkän se eli sisäkissana. Aina se vaan ilmesty kotiin, niin kai se kertoo jotain siitä, että sekin tykkäs meistä. Tai sitten se oli ruoka mikä sen kotiin ajoi, mutta joka tapauksessa.

En osaa unia tulkita, mutta Mirri on mun unissa pari kertaa käynyt vielä monen vuoden jälkeenkin. Oli se vaan semmonen karvanen pikkusisko.

Sara | s. 18.5.2010

Mä olin muuttanut pois kotoota jo, kun Mirrin kunto petti. Olin kerennyt hommaamaan jo ensimmäisen oman kissan. Muistan mikä show mulla oli sen nimen keksimisen kanssa. pari asiaa, mitkä siitä teki vaikeaa:
– Mun kissalla pitää olla nimessä S-kirjain.
- Ei liian kissamainen.

Sara. Minun ensimmäisestä kissastani tuli Sara. Mulle sanottiin sillon alkuun, että ei siitä nimestä kannata stressiä ottaa, koska kohta sillä kissalla on tuhat ja yksi lempinimeä, joita mä käytän enemmän kuin sen omaa nimeä. Niinhän siinä sitten kävi. Sarppa, Sarakka, Sarpuli.. Ei ikinä Sara.

Eilen meidän Sarppa täytti jo 8-vuotta, ja siksi mä innostuin niitä vauvakuvia selaamaan.

Luonteeltaan se on välillä hyvinkin ärsyttävä, mutta osaa myös olla ihan hellyyttävä. Ajatelkaa, se on alkanut nukkumaan aina meidän sängyssä, meidän päiden välissä. Aamulla se ei kyllä aina herää samoihin aikoihin meidän kanssa, mutta jos se on heränny ja huomaa sänkyä pedattavan, niin sen pitää mennä pedatulle sängylle pyörimään ja hyörimään. Lähes aina.

Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin sitä vois jotenkin kuvailla sanalla "Krisse". Kaikki tietää mimmonen on Krisse Salminen? Hieman prinsessarooliin takertunut, nykyään jo hieman vanhempi naisihminen. Sarpan kohdalla vaihtakaa vain naisihminen muotoon naaraskissa tai jotain.


Kauhee kun tää karkaa ihan käsistä tää homma. Oon kirjottanut jo suhteellisen paljon ja mulla on vielä yksi kissa käymättä läpi. Tää aihe vie vissiin hyvin mukanaan.

Masa | s. 3.12.2010

Jossain kohtaa mä huomasin, että Sarppa haluaa kaverin. Okei, se olin minä joka halus vaan toisen kissan. Kävi silleen ihan hyvin, että samassa talossa asui kissallisia ihmisiä, joiden kissa oli juuri saamassa poikasia. Sieltä syntyi vaalea poika, jonka mä sain itselleni. Tässä vaiheessa mulla ei ollut nimiongelmaa, olin sen jostain jo keksinyt: Masa.

Masa on usein pelkkä Masa, mutta kyllä lempinimiä löytyy: Masasteri, Tikka Masala, Masa-Vetti.. Okei, nää on niitä vähiten käytettyjä, mutta mun mielestä niin hauskoja. Olenkohan itse keksinyt.. Varsinkin Masa-Vetti, joka on sanaleikki mun omasta nimestäni Vesa-Matti.

Masa on luonteeltaan hyvin kiltti otus. Se tykkää ulkoilla meidän kanssa ilman valjaita, eikä edes yritä karkuun. Tai yrittää se karkuun, jos kellonaika on väärä. Masan kanssa pitää ulkoilla päivällä, silloin se on hyvin kiltti ja rauhallinen. Tulee omatoimisesti yleensä vielä kotiovelle odottamaan sisäänpääsyä.

Masa leipoo mua. Ollaan siitä keksitty sille semmonen juttu, että mä olen sen työmaa. Aina iltasin kun ollaan menossa nukkumaan niin masan pitää päästä iltavuoroonsa, ja se tulee leipomaan mun mahaa. Nyt kun paloin, niin Masa on ollut lomautettuna, mutta yrittää siitäkin huolimatta tulla aina töihin.

Masaan mun on vaikea löytää julkisuuden henkilöä, joka kuvastaisi sitä parhaiten.. Joten joudun ottamaan sarjakuvahahmon, Karvinen.


No huh huh. Ja kissatko muka tylsiä otuksia? Mä sain niistä aika paljon tekstiä aikaan. Eikä tässä edes ollut vielä kaikki, pääpiirteet vasta. Olisin voinut kirjottaa vielä Mirrin pennuista ja Sarpan ja Masan yhteisistä pennuista.. Mainittakoon nyt vielä kuitenkin eräs kissa. Masan ja Sarpan avoliitosta on syntynyt kissa, joka on mun hyvällä ystävällä, Villellä.

Sanna | s. 29.10.2011

Sanna on siis Sarpan ja Masasterin ensimmäisestä poikueesta. Pentuja synty kaksi, mutta vain Sanna selvisi siitä. Sanna on luonteeltaan aika villi vieraita kohtaan, sanottakoon näin.


Jätetään tää nyt äkkiä tähän, ennen kun jatkan!

Terveisin,
Tekko

13052018 | Kuumottiko?

Olipa kerran perjantai 11.5.2018, eikä tule olemaan uudestaan. Hyvä.

Kävi siis niin, että Eira oli yövuorosta tullessaan käynyt nukkumaan ja itse aloin jo osoittamaan heräämisen merkkejä. Mulla on aina sillon ongelma keksiä itselleni tekemistä, koska en tahdo herättää nukkuvaa karhua.

Keksin sitten, että otan puhelimeni ja menen pihalle kuuntelemaan musiikkia. Vein aurinkotuolin turvaisaan paikkaan, jossa mun on hyvä olla häiritsemättä ketään. Heitin paidan pois päältä ja musiikit soimaan. Asetuin mukavaan asentoon aurinkotuolille ja aloin nauttimaan lämmöstä.

Kuuntelin letkeetä musiikkia siinä varmaan jonkun tunnin verran ja kääntelin mun käsiä ja jalkoja silleen, että saan väriä mahdollisimman laajalti. En tiedä edes minkä takia mä otan aurinkoa, kun ei se ole mitenkään tarpeellista. Otin nyt kuitenkin.

Nukahdin. Virhe.


Heräsin siihen kun mun koko ylävartaloa kirveli. Kattelin, että en mä kyllä mitään väriä ole saanut, mutta mua kirvelee ihan hemmetisti. Mä olin nukkunut siinä mahdollisesti tunnin ja mua sattu hitosti.

Kaikenkaikkiaan makasin siinä aurinkotuolissa siis noin kaksi tuntia ja siitä seurasi kyllä semmonen kipu, että mä en välttämättä ota aurinkoa enää tänä kesänä – ehkä en enää ikinä. No joo joo, rajansa kaikella, joten kyllä mä saatan vielä joskus ottaa hieman aurinkoa.


Sisään päästyäni mun nahka alkoi jo hieman vaihtaa väriä. Normaalista kokoaika vaan punaisemmaksi ja punaisemmaksi.

Ja se kipu, huh. Olin ihan punainen ja kipeä. En voinut pukea paitaa päälleni koko perjantaina, enkä oikeestaan lauantainakaan.


Tänään, sunnuntaina, ensimmäisen rasvauksen jälkeen mun nahka alkoi kutisemaan. Mä olin tulla hulluksi, koska mä en voinut raapia sitä kutinaa pois. Menin äkkiä pesemään rasvat pois, mutta ei se kutina siihen loppunut. Tiedättekö miten ahdistava olo siitä tulee, kun kutinaa ei voi raapia? Mä olisin ollut valmis itkemään monesti.

Jossain kohtaa se kutina helpotti, mutta se on tullut aina välillä takaisin. Tulee semmosia kummallisia kutinakohtauksia. Onneks keksin, että voin taputella ihoani karhean pyyhkeen läpi. Saan kutinan hieman rauhoittumaan sillä keinolla.


Käytiin kaupassa, koska olin saanut ohjeita, että kannattaa kokeilla aloe veraa. Ostettiin joku semmonen aloe vera geeli, joka väitti olevansa täysin luonnonmukaista.

Heti kun kotiin päästiin, niin mun oli pakko kokeilla sitä. Sain geelin pintaan ja sitten se tuli uudestaan; kauhea kutina. Taputtelin mun ihoani taas karhean pyyhkeen läpi, ehkä noin 15 minuuttia ja sit alkoi olo helpottaa.


Jossain kohtaa huomasin sen aloe veran vaikutuksen. Istumaan meneminen ei enää sattunut joka paikkaan, ja sain jopa paidan päälleni ilman kipuja.

Tällä hetkellä mä olen sen verran hyvässä kuosissa jo, että mä pystyn istumaan tässä tietokoneella ja kirjottaa mun kauhukokemuksen. Kaksi päivää tuskaa ja sitten kokeilen aloe veraa, yhtäkkiä kaikki on ihan hyvin. Ah.

Ei mulla muuta. Äkkiä katsomaan Suomi – Saksa -ottelua.

Terveisin,
Tekko

08052018 | Hyvä fiiliskö?

Mä olinkin jo vähän kaivannut sitä fiilistä, minkä sain pari vuotta sitten siitä tosi paljosta liikunnasta. Nyt mä oon saanut sen parina päivänä ihan vaan siitä, että oon ollut pihalla tekemässä jonkinlaista maisemointia.

Ei oo muuten ihan kevyttä puuhaa, voin sen kertoa. Mä olen lapiolla ensin kaivanut isoja kiviä maasta, nostanut ne syrjään ja asettanut uudelleen paikoilleen pienen putsauksen jälkeen.

Siit tulee se semmonen upee fiilis, että on muka ihan poikki, mutta silti haluais jatkaa. Sama fiilis, minkä sain rullaluistelusta aikanaan. Sit on niin ihanaa käydä suihkussa ja mennä nukkumaan ihan väsyneenä. Se on siistiä.

Rullaluistelu, voi kuinka minulla onkaan ikävä sinua. Riihimäki, kunnosta katusi.


Aiheesta kukkaruukkuun, vai kuinka se sanonta nyt menikään. Kuitenkin, ajatelkaa, mä elän kohta ilman paniikkihäiriölääkitystä.

Mä kävin lääkärillä helmikuussa ja juteltiin siinä mun vointeja. Tuli puheeksi mun lääkkeet, joiden suhteen olin pohtinut jo lopettamista taas kertaalleen. Päätettiin yhteistuumin lähteä pudottamaan lääkeannosta siten, kun musta hyvältä tuntuu.

Tähän päivään mennessä mä olen tullut 30mg:sta 10mg:aan. Vierotusoireet on voitettu jokaisessa etapissa, ja mä olen kohta mahdollisesti kykeneväinen elämään ilman paniikkihäiriölääkkeitä.

Mul on hyvä fiilis siitäkin.


Hmm, mulla on aika hyvä fiilis kaikesta. Oonkin välillä miettinyt, että mikä mua oikein vaivaa, ku oon niin tyytyväinen elämään tällä hetkellä?

On mulla yksi asia mikä mun mieltä välillä painaa, mutta mä olen opetellut elämään sen kanssa siten, että "mä en itse voi sille mitään, joten antaa ajan näyttää".

Synkistely vaan jotenkin tuhlaa aikaa. Ehkä se mun positiivisuushaaste, minkä itselleni loin, on vihdoinkin jotenkin mennyt luihin ja ytimiin.

Vain onko se vain tämä kesä..

Terveisin,
Tekko

03052018 | Mitä sitten?

Lähes tavallinen päivä,
Lähes tavallisella ihmisellä,
Lähes tavallisessa kaupungissa.

Vaan kun yö laskeutuu, mitä tapahtuukaan?

Lähes tavallisesta ihmisestä tulee "Mitä sitten?"-mies.


Tämmösellä tekstinpätkällä potkastaan tämä postaus käyntiin. Vähän erilainen lähestymistapa, mutta kaiken uuden kokeilu on alkanut olemaan mun mielestä tosi mahtavaa.

No joo, mutta siis päivän agendaan. Mikä mahtaa olla "Mitä sitten?"-mies? Se olen minä, mutta vain toisinaan.


Eli mulla on semmonen ongelma, että jos joudun menemään yksin nukkumaan niin musta tulee suuri ajattelija, joka aiheuttaa itselleen vaan pahaa mieltä.

Ajatukset menee yleensä muotoon: "Mitä sitten jos/kun?" Eli vaikka ihan hyvänä esimerkkinä yksi ajatus mikä pyörii nykyään usein päässä "Mitä sitten kun teatterityöpaja loppuu?"

Mä yritän löytää ratkaisuja asioihin, joihin en edes vielä halua ratkaisuja. Mä olen siis ihminen joka tykkää elää hetkessä, mutta sitten on myös tämä puoli. Tätäköhän tarkoitetaan asioiden varjopuolilla?


Ongelmallisen tästä tekee se, että loppujen lopuksi päädyn aina siihen viimeiseen kysymykseen: "Mitä sitten kun kuolen?" Mä olen tänne blogiinkin joskus kirjottanut, että mulla on suuri tarve jättää itsestäni tänne jokin merkki siitä, että olin. Mä olen vielä kumminkin aika nuori, kohta 29-vuotias, joten mun ei ehkä vielä kannata siitä ottaa niin suurta stressiä. Mutta otan ilmeisesti silti.

"Mitä sitten kun kuolen?" -ajatus pitää sisällään myös sen tiedottomuuden, että mitä sitten oikeesti tapahtuu? Ei sitä kukaan tiedä. Mä olen pohtinut sitä, että pitäisiköhän mun löytää joku asia mihin uskoa, että voisin hyvillä mielin turvautua ajatukseen "kuoleman jälkeen on jotain". Nyt en osaa ajatella niin.

Yritä elää hetkessä ja samalla miettiä mitä sulle tapahtuu kuoleman jälkeen. Se on hyvin ristiriitainen yhdistelmä, enkä mä tykkää siitä yhtään.


Se "Mitä sitten"-mies aloittaa aina hyvin pienistä asioista, jatkaen aina niin pitkälle, että mua alkaa ahdistamaan. Jos mä yritän poistaa sitä ajattelua sillä, että kattelisin jotain ohjelmia tai vastaavaa, niin mun pää poimii niistä mahdollisista katsottavista ohjelmista kaiken mihin voi yrittää keksiä kysymyksen "Mitä sitten jos/kun?" Jatkaen siitä aina siihen viimeiseen kysymykseen asti.


Onneksi mä joudun hyvin harvoin nukkumaan yksin ja onneksi se ei kuitenkaan tapahdu edes silloinkaan joka kerta.

Ja mä kirjotan tästä nyt, koska mä herättyäni pyörittelin mielessäni tota alkuhöpinää. En tiedä mistä se tuli, mutta onneksi tuli; sainpahan teille vähän jaettavaa.

Terveisin,
Tekko