Lauantaina 29.12.2018 meiän toinen kissa, Sara (kutsutaan nimellä Sarppa), alkoi voimaan pahoin. Ei ajateltu, että se on mitään vakavaa, koska on se aikasemminkin oksentanut ja ollut hieman vaisu. Se hakeutui piiloon ja oli hyvin alakuloinen. Seuraavan yön Sarppa vietti eteisessä, pienessä viimassa kyhjöttäen, eikä ilmeisesti ollut nukkunut yhtään. Se oli sitten se merkki meille, että nyt lähdetään eläinlääkäriin.
Sunnuntaina, heti kun vaan oli mahdollista, lähdettiin viemään Sarppa hoitoon. Automatkalla Sarppa oli hyvin väsynyt ja tuijotteli ympärilleen hieman kiinnostuneena, mutta kyllä omistajat huomaa, että käytös ei ollut ihan normaalia. Päästiin eläinlääkärille ja Sarppa pääsi hoitopöydälle tutkittavaksi. Eipä mennyt montaa minuuttia, kun sen mahasta löydettiin iso kivikova möykky. Siitä muutamia hetkiä eteenpäin, meille annettiin kaksi vaihtoehtoa: leikkaus tai lopetus.
Mä sain Sarpan noin kahdeksan vuotta sitten, luovutusikäisenä. Mun ensimmäinen ihan oma lemmikki. Mä olin ihan sen lumoissa! Syötiin aina välillä ruokaa samalta lautaselta ja Sarpalla oli tapana herättää mut leipomalla mun käsivartta.. Semmosia ihan hauskoja muistoja, mitkä alotti sen hitsautumisen yhteen.
Nyt kun on kahdeksan vuotta hitsauduttu yhteen, niin mun mielestä lopettaminen ei ollut edes vaihtoehto. Siinä kun kuuntelin sitä lääkärin kertomusta, mä hetkittäin päässäni mietin, että voiko se oikeesti olla viimenen kerta kun nään meiän Sarpan? Ennusteet ei vaikuttanu hirveen hyvältä ja ei tiedetty mikä se möykky siellä mahassa tarkalleen on.
Päätettiin kumminkin, koska Sarpan verikokeet paljasti sen olevan perusterve, että se jää odottamaan eläinlääkäriin seuraavaa päivää ja leikkausta. Se sai siellä nesteytystä ja antibioottia, joten se oli se parempi paikka sille sillä hetkellä.
Me tultiin kotiin ja mulla oli koko sunnuntain todella tyhjä olo. Mä mietin jatkuvasti, että mitenhän Sarppa voi ja näänköhän mä sen vielä. Silmät kastu tosi monta kertaa. Olisiko mun viimeinen muistikuva Sarpasta se, kun siltä lähti rauhottavien takia takajalat alta ja se lyyhistyi eläinlääkärin lattialle? Mä sain sen ajatuksen kokoajan päähäni ja se oli tosi tuskauttavaa.
Olin kuitenkin myös tosi väsynyt sunnuntaina ja nukahdin onneks tosi helposti illalla, olin siispä aamulla valmis vastaamaan puhelimeen kun eläinlääkäri soittaa. Kello löi kahdeksan maanantaiaamuna ja meille kerrottiin sunnuntaina, että leikkaus alkaa siihen aikaan. Minuutit muuttui tunneiksi, vaikka mä yritin räpeltää mahdollisimman paljon kokoajan jotain, että saisin muuta ajateltavaa.
Siinä joskus kymmenen aikoihin mun puhelin soi ja siellä oli kun olikin eläinlääkäri. Se alotti kertomalla, että mitä Sarpalle on tehty. Se kertoi sen todella pitkästi, mutta ei maininnut sanallakaan siitä, että onko Sarppa edes hengissä. Mulla oli oikeesti taju mennä kun mä kuuntelin sitä sen todella pitkältä kuulostavaa selitystä leikkauksesta. Lopulta se sanoi, että leikkaus meni hyvin ja Sarppa on heräilemässä, ja että saataisiin hakea se kello 16 jälkeen. Mulla tuli taas kyyneleet silmiin, mutta tällä kertaa ehkäpä enemmänkin onnesta.
Niin, ja se möykky siellä mahassa oli ulostetta ja kaasuja. Sarpalle on kehittynyt jostain jokin suolistosairaus, joka aiheuttaa sen. Jos kissaa ei olisi nyt avattu, olisi se voinut koitua kohtaloksi.
Kello tuli 16 ja päästiin hakemaan Sarppaa kotiin. Eläinlääkärissä sitten vielä käytiin läpi kaikki asiat ja lääkäri sanoi tilanteen olevan silti vielä hyvin vakava; seuraavat pari päivää näyttäisi, selviääkö Sarppa oikeasti.
Mä sain Sarpan syliini ja lähettiin kotia kohti. Se oli koko automatkan ihan velttona mun sylissä ja ihan muutaman kerran vaan avasi silmänsä. Oli tosi paha, mutta myös tosi hyvä fiilis samaan aikaan. Tiesin väsyneisyyden olevan lääkkeistä, mutta silti lääkärin sanat pyöri mielessä. Eira haki eläinkaupasta uutta ruokaa. Ruokavalio pitäisi nyt muuttaa, koska Sarpan vatsa ei ilmeisesti kestä ihan mitä tahansa ruokaa.
Päästiin kotiin, ja vietiin Sarppa heti sille varattuun yksiöön, suihkutilaan. Eira oli valmistellut sille sinne oikein hulppeat oltavat, vaikkakin heti jouduttiin vähän järjestystä muuttamaan. Meidän reipas Sarppa nousi heti jaloilleen ja alkoi vaellella ympäriinsä. Se piti aina välillä rauhottaa paikalleen, koska se kolautteli päätään jokaiseen mahdolliseen asiaan.
Mä makasin Sarpan seurana suihkun lattialla useamman tunnin. Mä halusin vaan olla sen luona, koska edelleen oli riski olemassa. Illalla Sarppa alkoi kun alkoikin syömään! Mä uskalsin lähteä käymään vähän näkemässä kavereita vuodenvaihteen kunniaksi, koska mä tiesin ettei Eiraa parempaa ihmistä olisi voinut olla Sarpan seurana.
Kun mä reissultani palasin, mä menin suoraan Sarpan yksiöön pitämään sille seuraa ja lopulta myös nukahdin sinne. Heräsin siinä joskus aamulla kuuden aikaan kun Eira tuli antamaan Sarpalle lääkettä ja ruokaa. Nyt Sarppa oli täysin erilainen kun edellisenä päivänä; se puski meitä ja kehräsi kokoajan.
Mä en tiedä, että onko Sarppa ollut jo pitkään kipeä, koska se vaikutti sillä hetkellä siltä, kun se olisi ollut onnellisempi kun aikoihin. Se puski, kehräsi ja leipoi tassuillaan kokoaika. Halusi, että siihen kosketaan. Ja tää oli siis alle vuorokausi leikkauksesta! Lääkäri kyllä sen osasi jo sanoa, että Sara on todella reipas ja vahva kissa!
Tilannehan ei siis vieläkään ole täysin varma, mutta ainakin näin maallikon silmin Sarppa on voimistunut todella paljon ja todella nopeaa, ja sen täytyy olla vain hyvä merkki. Enää pitäisi vain nähdä se, että sieltä vatsasta tulee jotain vielä uloskin.. Jos ei tule, se on todella huono merkki..
Mutta tää on oikeesti opettanut tosi paljon, ei pelkästään lemmikeistä, vaan myös elämästä. Miten asiat voi oikeesti ihan hetkessä olla täysin päälaellaan. Miten paljon noi lemmikit oikeesti antaa ihmiselle. Ne on kaikki omia persooniaan, ja niistä tulee ihan täyspäiväisiä perheenjäseniä. Vaikka ne lyhytikäsempiä on kun ihmiset, niin tärkeintä on antaa niille mahdollisimman hyvä elämä! Se opettaa, ottaa ja antaa.
Mä tunnustan tähän loppuun vielä sen, että mä saatoin itkeä tätä kirjottaessanikin. Mä olen ehkä hieman herkkis, mutta minkäs teet. Ja erittäin suuri kiitos eläinlääkärille! Itavet Pieneläinklinikka Riihimäellä tulee olemaan varmaankin jatkossa meiän kantapaikka (mutta toivottavasti ei ole ihan hetkeen tarvetta sille).
Terveisin,
Tekko
P.S. Juuri kun olin lopettamassa tän kirjottamista, Sarppa kävi hiekkalaatikolla todistamassa sen, että kyllä se tavara tulee vielä uloskin! En olis koskaan uskonut olevani näin onnellinen kakasta, mutta tää oli tärkee tieto!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)