Mamma ♥

Tosiaan, sanoin tossa edellisessä merkinnässä, että sain tiistaina suru-uutisia työaikana. Ja koska mulle kirjottaminen on helpoin tapa käydä asioita läpi, niin nyt mä kirjotan vähän. Tää tilanne oli mulle tavallaan "uusi", koska nyt en syö mitään lääkkeitä, jotka estää kokemasta asioita "oikein".

Läheisen kuolema on semmonen asia, jota ei haluais tapahtuvan koskaan. Vaan kun elämä on suunniteltu niin, että on alku ja loppu, niin se on pakollinen asia kaikille jossain vaiheessa.


Huh, tää kirjottaminen on paljon vaikeempaa kun kuvittelin aluks.. Tuntuu, että mä "nieleskelen" kyyneleitä kokoaika.

Mä kirjotin asioita ylös sillon melkein heti suru-uutisen saatuani, heti kun olin saanut pahimman tärinän loppumaan ja enimmät kyyneleet pyyhittyä. Seuraava pätkä on siis mun kirjasesta, johon asioita ylös kirjoitan:

Tiistai 26.3.2019

Sain eilen kuulla, että mamma oli joutunut saattohoitoon. Maailma sumeni hetkeksi ihan täysin, kyyneleet valui.

Viikonloppuna mamma oli soittanut iskälle ja kysynyt tyyliin, että nytkö hän kuolee? Tekee pahaa ajatella mamman ajatuksia saattohoitohuoneessa; onko mammaa pelottanut siellä?

Tänään, juuri äsken, sain kuulla, että kivut on poissa. Mamma oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Mä elän usein tilanteita lähinnä muiden kautta, ja mua satuttaa ajatella mitä iskä ajattelee.

Eniten mua siis sattuu ajatukset. Surullinen olen siksi, että en mammaa enää näe. Miksi en käynyt useammin?

Muistot onneksi elää, mutta ehkä niitä voisi tosiaan olla enemmänkin. Paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko vaan vei oman pätkänsä mun elämästä, ja se oli aikaa kun en nähnyt oikein ketään. Tottakai se ahdistaa ja harmittaa.

Onneks mulla on mammasta vaan iloisia ja hyviä muistoja. Muistot sai mut hymyilemään kyynelten läpi.

Aikaa kun ei saa takasin.. Pitäis olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa, joista välittää. Kliseistä, mutta miksi sen muistaa aina liian myöhään?

Mamma, meillä on sua ikävä!

Terveisin,

Vesa-Matti

Kaksitoista viikkoa takana!

Viikkokuulumisten aika. Hmm, mitä sitä suotta pidentämään alkua?


Maanantaina menin kahdeksaan tekemään mun perushommat pois alta, ennen kun kukaan muu kerkee töihin. Keksin myös vähän lisää ylösmerkattavaa, eli selkeytin omaa työnkuvaani lisää.

Tiistaina mun oli tarkotus mennä ysiin, mutta.. Ensimmäinen kerta kun en herännyt oikeeseen aikaan. Nukuin ihan muutaman minuutin ohi, joten siirsin alkamisajankohtaa kymppiin. Eihän se meinaa mitään muuta kun myöhempää kotiinlähtöä, mutta ei se onneks paljoa paina. Kävin myös toisella työmaalla pistämässä paikkoja vähän kuntoon. Sain työaikana suru-uutisia, jotka pysäytti työnteon kyllä ihan täysin.

Keskiviikkona menin vasta yhteentoista. Pistelin taas paikkoja kuntoon ja sain lisää työtehtäviä mun työtehtävät-listaan. Aloin suunnittelemaan hyllyä, joka sopisi täydellisesti erikokoisten asioiden säilyttämiseen. Mulla on siitä ihan hyvä ajatus, mutta täytyy vielä piirrellä ja mittailla. Loppupäivästä meillä oli palaveri, jossa mun työtehtävät-lista sai taas vähän jatkoa.

Torstaina hoidin taas ns. pääkallopaikalla mun perushommat. Oon suunnitellu, että pesen lattiat märällä aina viikon vikana päivänä tai vaihtoehtoisesti silloin, kun näen sen tarpeelliseksi, mutta vähintään kerran viikossa. Pitää kattoa miten tää toimii ja lisätä sitä mukaan. Sit menin toiselle työmaalle pistämään paikkoja taas kuntoon. Asiat, jotka olin tiistaina laittanut kuntoon.. Ei ollut enää niin kunnossa. Tuskin on taas tälläkään hetkellä. Päivän lopuksi hain vähän esitteitä, jotka aion viikonlopun aikana jakaa.


Noniin, se oli sitten semmonen viikko. Mulla ei ole tähän enää mitään lisättävää, joten pidetäänkö tää tämmösenä tosi lyhyenä ja ytimekkäänä? Hyvä, että se käy teille, koska mä aion kirjottaa toisenkin merkinnän tähän perään.

On asioita, joita ei vaan voi yhdistää, ja nää on nyt vähän semmosia.

Terveisin,
Tekko

Miten minä lopetin tupakoinnin?

Mä aina pohdin päässäni, että "nyt en kirjota enää tupakasta, nyt en kirjota enää tupakasta". Vaan arvatkaapa mistä mä nyt kirjotan? Jos arvasit, että tupakasta, olet oikeassa.

Multa on kysytty paljon siitä, että miten mä tein sen? Mä en muista olenko mä sitä tänne koskaan kirjottanut.. Tai siis varmasti olen, mutta en nyt vaan muista. Haluun kuitenkin nyt vielä kerran käydä läpi tämän, ja ehkä näin motivoida muitakin ihmisiä lopettamaan. En siis pakota! Mutta jos on käynyt yhtään mielessä, niin mun ohjeeni on seuraavanlainen:

Asenna puhelimeesi sovellus, joka laskee sulle asioita. Asioita kuten kuinka kauan olet ollut polttamatta, kuinka paljon rahaa olet säästänyt (jos se ei olisi mennyt johonkin muuhun), kuinka monta tupakkaa olet jättänyt polttamatta ja kertoo se vielä siitäkin, että tiettyjen aikojen jälkeen jokin osa-alue sinussa paranee (mm. pulssi, maku- ja hajuaisti yms.)


Eirahan meillä alotti lopettamisen ensin. Se otti siihen avuksi Champix-nimisen lääkkeen. Se on suhteellisen kallis, mutta se auttoi Eiraa, joten en tuomitse. Mä innostuin lopettamisesta siinä kohtaa kun Eira esitteli mulle sen sovelluksen, jolla se seuraa tupakattomia päiviä. Istuttiin meiän terassilla, minä siinä tupakkia poltellen ja tokaisin yhtäkkiä vaan sovelluksesta innostuneena "olisikohan tää mun viimenen tupakka?"

Ja se oli. 23. elokuuta 2018 asensin puhelimeeni sovelluksen, joka kantaa nimeä "Smoke Free". Se on englanninkielinen, koska sillon ei ainakaan löytynyt ainuttakaan suomalaista vastaavaa. Löytyi vain huonosti suomennettuja, ja siis Eiralla on joku semmonen.. Olisihan se tietenkin tuonut hieman huumoria lopettamiseen kun olisi lukenut huonosti suomennettuja juttuja, mutta jätin sen kuitenkin väliin. Oon pärjännyt myös ihan hyvin tällä englanninkielisellä.


Mä lopetin siis seinään. En alkanut vähentämään tai mitään, koska musta tuntuu, että se on vaan ittensä huijaamista. Kuinka moni on oikeesti vähentänyt ja sen jälkeen lopettanut tupakan? En tiedä yhtään. Tiedän ihmisiä, jotka on vähentänyt, mutta vain väliaikaisesti, vaikka lopetus olisikin ollut mielessä. Vähentäminen toimii vaan hetken, uskoisin.

Kun lopettaa seinään, ei tarvitse itseään huijata. Siihen avuksi tuo sovellus, koska sä et todellakaan halua nollata noita päiviä. Miettikää nyt, ootte saanut siihen vaikka viikon ja kolme päivää; jos meet tupakalle, sä joudut itse pyyhkimään ne päivät pois tuolta sovelluksesta. Se tuntuu varmasti pahalta. Mä en oo onneks joutunut niin tekemään, koska mä oon pysynyt poissa tupakasta – ja seuraavaksi tietoja siitä, että kuinka kauan:

7 kuukautta ja 14 tuntia. Eli eilen siinä joskus 21 aikaan illalla on tullut tasan 7 kuukautta täyteen. Ja mä en todellakaan halua joutua pyyhkimään tota aikaa pois tuolta. Mä haluan vaan kasvattaa tota lukua mahdollisimman paljon! Odotan jo innolla, että miltä toi mahdollisesti näyttää vuoden jälkeen.


TL;DR:
1. Asenna puhelimeen sovellus, joka laskee sulle tupakkavapaita päiviä.
2. Lopeta tupakointi. Älä ota siihen mitään nikotiinituotteita avuksi, ellet tunne ihan pakottavaa tarvetta.
3. Anna ajan kulua, äläkä tupakoi.
4. Tule iloiseksi siitä, että sovellus näyttää sinulle kuinka olet ollut tupakoimatta jo viikon/kuukauden/vuoden. Tule myös iloiseksi siitä, että sovellus kertoo sulle, että sulla on nyt parempi hajuaisti tms.

Mulle tää toimi näin, mutta en voi taata sen toimivuutta kaikilla. Ihmiset kun on kaikki niin erilaisia.


Ja koska mä vielä haluan hieman leveillä mun omilla tilastoilla, niin tässä niitä tulee! Oon säästänyt rahaa (tupakasta joo, mutta johonkin se on mennyt) 1382 euroa. Multa on jäänyt polttamatta n. 4253 tupakkaa. Oon pidentänyt mun elämää ton sovelluksen mukaan n. 53 päivää. Ja kun en ole seissyt/istunut tupakalla, niin mulla on ollut ns. ylimääräistä aikaa n. 354 tuntia. Mun pulssi on palautunut normaaliksi, mun happitasot on palautunut normaaliksi, hiilimonoksidi on eliminoitunut kehostani, kaikki nikotiini on pois musta ja sanotaan nyt vielä se, että mun maku- ja hajuaisti on parantunut.

Siinä on aika paljon vaan pelkkää positiivista asiaa. Seuraako tupakan lopettamisesta jotain pahaa? No, mä oon kokenut pahana sen, että välillä tekee mieli alkaa tupakoimaan uudestaan. Ne tilanteet täytyy vaan päässä jotenkin onnistua voittamaan. Pahalta on tuntunut myös.. Hmm.. No se tuntuu aika pahalta, että on haistanut sen, miltä tupakoiva ihminen haisee. Olisin pärjännyt ilman sitäkin tietoa, koska ei se oo mikään kovin hyvä tuoksu.. Ja mä haisin siltä samalta 9 vuotta? Hyh.

Itseasiassa tosta hajusta on vielä pakko sanoa se, että ei kaikki tupakoivat ihmiset oikeesti haise. Jotkut kantaa sitä hajua mukanaan vaan hetken sen tupakan jälkeen, mutta joillain se on oikeesti vaatteissa. Eikä tupakoiva ihminen huomaa sitä itse ja sehän se vasta hauskaa onkin.


Protip: Jos sulla on taipumusta haista tupakalle, niin älä missään nimessä yhdistä siihen enää energiajuomaa. Riihimäen ABC:llä tulee tosi usein vastaan tämän kombon omaavia, ehkä just ja just täysi-ikäisiä ihmisiä. Se on oikeesti ehkä kammottavin haju, mitä voi haistaa yleisellä paikalla.


Nyt mä teen lupauksen, jonka saatan ehkä joutua rikkomaan.. Mutta kirjotan tupakasta seuraavan kerran vasta sitten, kun mulla on vuosi täynnä. Se miksi mä saatan sen joutua rikkomaan on se, että mun on ollut hyvä kirjottaa tänne välillä niistä kiusaavista tilanteista ja voittaa ne siten. Jos mulle oikein kauhea kiusaus jossain vaiheessa tulee, niin mä kirjotan siitä vaikka mulla ei olisi vuosi vielä täynnä. Sovittu?

Terveisin,
Tekko

Viikko taasen takana päin

Ennen viikon kuulumisiin menoa, kerron teille tapauksesta, joka sattui äskettäin. Olin matkalla kotiin, mulla on aina musat korvilla, mutta silmät auki. Tässä tapauksessa mun silmät ei ois riittänyt, jos tää tyyppi ei ois pelästynyt vastaantulevia autoja. Okei, tilanne on silleen, että en mä voi tietää sen aikeita, mutta pahaltahan se mun silmiin lopulta näytti.

Ei mikään paras piirustus, mutta ehkä se hieman selventää. En tosin voi 100% varmaksi sanoa, että mimmosen mutkan toi auto on tehnyt ennen kun on osunut mun kohdalle, koska mulla ei ole selässä silmiä. Se on kuitenkin sellainen kohta, ettei se voinut mistään pihasta kääntyä, joten sen on pakko olla tullut jalkakäytävälle ilman pätevää syytä. Ehkä vaan pelotellakseen tai jotain.

Mä havahduin siihen kun se suhahti ihan mun vierestä ohi, koska halusi ilmeisesti ehtiä ennen vastaantulevia autoja takaisin omalle kaistalleen. Mä jäin hämmentyneenä tuijottamaan sitä auton perää, mutta en tajunnut yhtään katsoa rekkaria. Se jotenkin säikäytti tosi paljon. Se auto ei todellakaan jarrutellut tilanteen jälkeenkään, vaan ajoi seuraavaan risteykseen talla pohjassa. Siitä en tiedä mihin se jatkoi.

Mä jatkoin matkaani kotiin ja kävin ryhmäkeskustelut läpi kertoen mitä just tapahtui. En oo koskaan ollu poliisien kanssa tekemisissä tämmösen asian kanssa, ni en osannut toimia. Tai siis kyllä mä tiedän miten olisi pitänyt toimia, mutta mun ajattelumaailma vaan on vähän väärä. "Ei se osunu, ei mun tarvii tehä mitään. Säikähdyksellä selvittiin."

Sit kun mua muistutettiin siitä, että se voi tehä sen uudestaan jollekin toiselle, ni siinä kohtaa mä halusin jo toimiakin. Toiminkin, mutta poliisien mielestä sitten ilmeisesti liian myöhään. Mä meinaan kävin poliisiasemalla. Siellä oli elämäänsä kyllästyneen näköinen poliisinainen lasin takana ja ei sitä kiinnostanut mun asiani. Siltä se ainakin tuntui. "Joo, viivettäkin on.. Ja siis meillä on nyt "valkoinen ja ehkä mersu".. Ei me tehä tällä mitään."

Mä nyt kuitenkin koen tehneeni sen mitä mä voin tehdä. Kerroin poliiseille, rekisteröi ne sen tai ei. Mä oon kyl niin tottunut tämmöseen kohteluun. Palasi niin vahvasti mieleen tilanne, jossa mua kuristettiin baarissa ilman syytä, menin sanomaan portsarille ja hän sanoi mulle: "Asiahan ei nyt sulle mitenkään kuulu" vaikka mulla oli siis kädenjälki kaulassa. Myöhemmin kävi ilmi, että tää kuristaja toimi vartijan työtehtävissä, mutta oli ollut nyt viihteellä. Ja sattui olemaan portsarin hyvä ystävä.. Hmm, ois pitänyt kysyä siltä poliisinaiselta, ettei se sattumalta aja valkoista farmarimallista autoa..

Kiitos kuitenkin taas työyhteisölle kaikesta tuesta ja neuvoista!


Noin, nyt päästään käymään läpi viikon työkuulumiset!


Maanantaina mä ajattelin, että nyt laitan mun työtehtävät jotenkin fiksusti johonkin kansien väliin ja pidän jonkinlaista kirjaa siitä, että mitä olen tehnyt ja koska. Näin mä saan mustaa valkoselle ja samalla mun oma työmotivaatio parantui, koska siis kaikki tämmöset numerot ja listat kiehtoo mua. Siivosin vessat ja muuta perushommaa siihen päälle sit vielä. Sit kerkesin vielä ennen kotiinlähtöä olla yhen työkaverin apuna tarpeistotehtävissä. Ne oli aika jees!

Tiistaina meillä oli hieman pidempi palaveri. Mä en kerennyt hirveesti työtehtäviä tekemään, mitä nyt kiinnitin laastaritelineen meidän uuteen ensiapukaappiin. Sekin meni hieman vinoon ja nyt en voi enää katsoa ensiapukaappiin. Ei se siis mennyt ees pahasti, mutta häiritsi omaa silmää. Se ajaa asiansa, joten se on hyvä.

Keskiviikkona taas perushommia ja asioiden tarkastelua vaan. Oli meillä taas palaveri, vaikka siis ei se tunnu palaverilta. Se tuntuu semmoselta tärkeeltä pieneltä hetkeltä, joka palauttaa. Käydään läpi pienemmällä porukalla kuulumiset ja meille annetaan mahdollisuus kysyä mitä vaan. Se on jotenkin tosi tärkee hetki. Liian harvoin sitä unohtaa rentoutua ja vaan keskittyä johonkin tiettyyn.

Tänään, siis torstaina, mä alotin kahdeksalta aamulla touhuumaan. Pöytätasoilta roskat lattialle, lattiat kuivalla mopilla, imuroin mopin jättämät kasat pois ja sit vielä märällä mopilla lattiat puhtaaksi. Sit iski jumitus. Mä huomaan vieläkin paljon sitä, että jos ihmiset puhuu, ni mä saatan unohtua kuuntelemaan. En mä vieläkään itse osaa siihen keskusteluun ottaa osaa pahemmin, mutta mä jumitan ja kuuntelen. Nekin tilanteet tuntuu tärkeiltä mulle, mikä on sinällään aika hauskaa. Mä tykkään seurata sivusta keskusteluita, ja kai mä ehkä niistä koitan jotain oppia samalla. Harmi vaan, että keskustelutaitojen suhteen oppi ei tunnu pysyvän mun päässä..


No, mutta se oli semmonen viikko. Tuntuu, että mä sain ihan hyvin tehtyä asioita, vaikka tavallaan tuntuu, että mä oon jumittanut liikaa. Ehkä se pitkä palaveri jotenkin aiheutti semmosen fiiliksen, että tuntuu ku ois jääny yks päivä välistä. Mut se oli mielenkiintoinen palaveri.


Pakko itseasiassa kirjottaa vielä pieni pätkä yhdestä asiasta. Mä oon nyt pariin kertaan kuullut semmosen asian, että mä olen jotenkin rauhottava ihminen. Tai siis jotain, et mun olemus on jotenkin semmonen, että se saa muutkin jotenkin rauhallisemmaksi. Se on jotenkin, hmm, kivaa? Tai siis must on jotenkin hienoa, että mun oleminen saa ihmisille jotenkin rauhallisemman olon. Tulee hyvin hyödyllinen olo, vaikka ei tavallaan tarvii mitään tehdä, olla vaan.

Olenkohan Buddha? Ainakin meissä on vähän samaa näköäkin.

Terveisin,
Tekko

Kivusta tyyliin (lähti laukalle)

Nyt ku oon taas ihan hyvään vauhtiin päässyt tän kirjottamisen kanssa, ni miksi lopettaa kesken? Tulee heti uusi aiheesta toiseen merkintä!

(Otin muuten tänne taas käyttöön ton mielipide-jutun. Tän tekstin alla on toi "Tämä teksti oli; Mielenkiintoinen / Tylsä" -paikka, johon voitte jättää nimettömänä mulle tietoa siitä, että mimmosta tekstiä te haluaisitte lukea. Painatte vaan toista vaihtoehtoa, ja mä osaan jatkossa sen perusteella päätellä mimmosta tekstiä haluutte lukea.)


Tahtoisin alottaa asiasta, mikä tapahtui mulle just äsken. Tulin töistä kotiin ja istahdin tietokoneelleni, avasin näytön ja yritin jatkaa tän blogin ulkoasun säätöä. Hetken päästä mun kylkeen rupes pikkasen sattumaan. Mun selkä ja kylki on kiukutellu mulle jo jonkin aikaa ja nyt siihen kohdistu kunnon kipua. Mä ajattelin, että tän kivun mä käytän hyödykseni ja rupesin vääntämään itteeni silleen, että se kipu voimistu. Se kipu vahvistu just niissä paikoissa, missä sitä on aikaisemminkin esiintynyt. Hetken viiltävää kipua ja sen jälkeen erittäin miellyttävä olotila, hengittäminenkin helpottui.

Mulla on siis ollut (on varmasti vieläkin osittain) jumissa mun vasen kylki ja selkä samaiselta puolelta myöskin. Nyt se siis jotenkin vaan lähti aukeemaan ja mun olo helpottu aika paljon. Pitäis varmaan alkaa tosissaan harkitsemaan sitä, että menis jollekin hierojalle tai jollekin poppatohtorille, joka osais avata koko kropan. Mitenhän hyvä fiilis se olis, jos joku löytäis kaikki mun kropan jumit ja sais ne auki?


Sit mua rupes huvittamaan yksi asia. Mä oon aika nuoresta asti jo pukeutunut aina silleen ku oon halunnu. Mun tyyli ei seuraa mitään muotia, ei tosiaankaan. Mun tyyli on mua. Vaikka siis vaikutteita on jostain joskus otettu, jotta se on päässyt kehittymään johonkin suuntaan.

Äsken katoin Youtubesta jonkun videon, missä joku puhui siitä, että ihmisten pitäis jotenkin pukeutua ikänsä mukaisesti. Tämmönen vähän urbaani-hiphop-katutyyli.. Millä nimellä tätä mun tyyliä nyt voitaisiinkaan nimittää..? Mutta sain videosta semmosen käsityksen, että tää tyylisuunta ois tarkotettu vaan alle 20-vuotiaille..

Voi kuule! Minä oon melkein 20 vuotta rokannut tätä tyyliä, joten mulle ei tulla sanomaan, että en saa pukeutua näin, koska olen muka liian vanha siihen! Mun pukeutumiseen on aikanaan vaikuttanu aika vahvasti rap ja hiphop, mä löysin musiikin ja kulttuurin avulla tyylin, joka on hyvä päällä ja josta mä ite tykkään. Eli en varmastikaan ole luopumassa tyylistäni sen takia, että joku, joka ei ollut vielä syntynytkään silloin kun mun tyyli kehittyi, sanoo pukeutumisen olevan ikäkysymys.

Ja siis mun mielestä pukeutuminen ei todellakaan ole ikäkysymys. Pukeutuminen on kiinni siitä, mistä ite tykkää. Mä oon ite joskus nuorempana arvostellut pillifarkkuja käyttäviä miehiä, mutta mä olen vihdoinkin ehkä kasvanut siihen ajatukseen, että ihminen tekee niinkuin ihminen tykkää. Ja se itsevarmuus saa pillifarkutkin näyttämään hyvältä miehen jalassa. Kauhee, kirjotinko mä just noin? No.. Jos susta tuntuu hyvältä pillifarkuissa, niin mikä minä olen siihen mitään sanomaan? Jos mä tykkään mun tyylistä vielä tälleen lähes kolmekymppisenä, niin minähän hypin sen mukaan!

Okei, on munkin tyyli muuttunut hieman ajan saatossa. Viime syksynä tajusin, että vaatteet voi olla myös käytännöllisemmät, joten vaihdoin ainaiset farkut verkkarihousuun. Ne on töissä helpommat. Farkkuja rokkaan silti viellä vapaa-ajalla, koska isot farkut on mua.

Mä en tiedä tuliko tää nyt tarpeeksi selvästi? Ja teille "pukeutuminen on ikäkysymys"-ihmisille selväksi?


Hmm, olikohan mulla vielä jotain.. Tulihan näistäkin aiheista jo hieman tekstiä, joten vois tää kai olla tälläkin ihan selvä.

Itseasiassa mä just sain Facebookissa ilmoituksen siitä, että minulla on muistoja tältä päivältä. Kävin ne lukemassa ja katsokaa mitä olin kirjoittanut 4 vuotta sitten:

Miksi se on niin h******n vaikeeta löytää takki? Mun kriteerithän on niinkin yksinkertaiset, että siinä ei saa olla MITÄÄN näkyviä kuvioita (ei edes logoa!). Ideaaleinhan nyt kevääksi olis joku kevyt liiviviritys, mutta eihän semmosia löydy ku lastenosastolta. Semmonen hieno mul oliki joskus, mutta ei oo enää! Eikä varmaan tuu oleenkaa ku ei löydy! Kaikki pitää aina sutata jollain logolla tai mukanerokkaalla kuvioinnilla. Miksi sitä ei voi pitää simppelinä? Perhana. Olen puhunut ja vihainen.

Liivi löytyi kyllä ja olen siihen hyvinkin tyytyväinen. Urban Classics on merkki ja se on mulla vieläkin ahkerassa käytössä. Mutta toi kirjoitus kertoo aika hyvin mun omasta tyylistä, koska siis mun vaatteissa ei saa olla logoja, kuvia tai kuoseja. Mä perustelin sen aikanaan siten, että en halua mainostaa ketään tai mitään. Edelleenkin se on aikalailla näin, mutta yhden poikkeuksen olen joutunut tekemään. Rukka, miksi teet niin hyvän tuntuisia talvitakkeja ja laitat logon rintapieleen? Sinä senkin.

Ja koska en halua logoilla tai kuvilla mainostella mitään firmoja, niin haluan mainostella täällä juurikin tuota Urban Classics -merkkiä. Mun lähes kaikki paidat on sitä merkkiä, koska se on vaan niin loistava. Ei turhia logoja eikä mitään. Vaatteet on pitkäikäisiä ja siitä esimerkkinä mun eräs huppari, jonka jouduin hiljattain heittämään pois noin 10 vuoden ikäisenä. 10 vuotta vaatteelle on aika hyvä? Varsinkin, kun se on tehnyt mut onnelliseksi koko elämänkaarensa ajan.


Vau, ei mun pitänyt enää jatkaa, mutta vaatteet on näköjään myös aika mukaansa tempaava aihe. Onneks en alottanut enää puhumaan ruoasta, koska sit tää vaan jatkuisi ja jatkuisi. Tai no hei, jutellaanko hetki ruoasta?

Ei vai? Ehkä se on ihan hyvä, että jätetään se vielä toistaiseksi.

Terveisin,
Tekko

Tupakasta Klamydiaan, täh?

Mulla on ollut päässä monen monta pienempää aihetta, joille en ehkä välttämättä saa kasattua omia blogimerkintöjä. Ajattelin siispä, että voisin tehdä taas tämmösen "aiheesta toiseen"-blogimerkinnän. Ja koska en halua enää tupakastakaan hirveemmin tehdä omia merkintöjä, niin käydään sitäkin aihetta tässä taas vähän läpi. Eli tulossa olis nyt kaikkea sitä mitä oon tässä kerennyt päässäni pyörittelemään.

Alotetaan vaikka aiheella tupakka, koska haluan sen pois päästäni.


Olen ollut tupakoimatta 6 kuukautta, 20 päivää ja 12 tuntia. Noin 4090 tupakkaa on siis jäänyt polttamatta, huh. Nää pakolliset tilastot oli ihan pakko kirjottaa alkuun, koska mä tykkään numeroista niin paljon. Nehän mua varmaan tässäkin on eniten motivoinut, tai ainakin tosi paljon.

Oikeesti ehkä isoin motivaatio oli varmaan toi leikkaukseen valmistautuminen. Tai no eihän se suoranaisesti siihen leikkaukseen valmistanut, vaan mahdollisesti olisi voinut parantanut joitain mun arvoja. Vaan kun leikkauksen jälkeen ei tullutkaan toivottuja tuloksia, niin mun on tehnyt sen jälkeen mieli tupakkaa enemmän kun koskaan aikaisemmin.

Mä oon miettinyt tupakkaa nyt ihan liikaa, ja mä haluaisin vaan jotenkin siitä miettimisestäkin nyt eroon. Ajattelen jatkuvasti, että mitä sillä nyt on enää väliä poltanko vaiko en? Motivaatio multa on kadonnut, mutta onneksi mulla on tahtoa – ja numerot! Olisi hyvin ikävää nollata toi mun "ilman tupakkaa"-laskuri. Se on ottanut sen isoimman roolin tässä nyt, ja onneksi onkin. Jos mä en tietäis kauan oon ollut tupakoimatta, niin mä olisin mahdollisesti nyt tupakalla.

Mä ajattelin, että jos kirjotan tän taas ylös, niin mun on helppo yrittää voittaa tää liikaa riipivä himo. Vieläkin toistaiseksi mennään siis ilman tupakkaa! Mutta en tosiaan tiedä kauan.. Tää tuntuu vaa nii jotenkin raskaalta tällä hetkellä. Vanhat ajatukset siitä, että oon lopettanut nyt koko loppuelämäksi, palaa; loppuelämä on aika pitkä aika ilman, jos jatkuvasti tekee mieli.


Mun piti kirjottaa siitä taas kerran lyhyesti, mutta onhan toi nyt ihan jotain muuta kun lyhyesti. No, sainpahan ainakin päälimmäiset tunteet sen osalta ulos. Ehkä ihan ymmärrettävään muotoonkin.


Toinen asia, ehkä vähän positiivisempi, on toi uusi Muumilaakso-animaatiosarja. Mä oon kuullut siitä lähinnä vaan sitä, että se on huono, kömpelö ja siinä on huono ääninäyttely. Väärin! Mä tykkäsin siitä. Okei, melkein kolmekymppinen mies katselee Muumeja.. Mä koen olevani oikeutettu siihen, koska kasvoin Muumilaakson Tarinoita-sarjan parissa. Miksiköhän mä puolustelen itseäni nyt?

Juttu karkaa nyt täysin jos jatkan itseni puolustelua, mutta siis! Muumilaakso-animaatiosarja on siis oikeesti hyvä. Mä ehdotan, että otatte ne nostalgiankalastelulasit pois päästä ja katsotte sitä ihan uutena sarjana. Älkää verratko sitä siihen "aitoon ja alkuperäiseen". Mun mielestä näille uusille muumeille on annettu enemmän luonnetta. Tykkään siitä, että kaikki jotenkin elää. Viime jaksossakin (s01e03), Muumipappa halkaisi oman hattunsa ja se hattu oli rikki koko jakson ajan, ja se hattu sai sillä oman paikkansa siitä jaksosta.

Ja siis mä tykkään siitä huumorista mitä tossa on. Aina on naureskeltu sitä, että Muumit laittaa uimapuvun päälle mennessään uimaan, vaikka muuten on kokoajan alasti. Tässä sarjassa tää vitsi oli osattu ottaa käyttöön. Mun mielestä nerokasta. Muumipappa meinasi mennä avaamaan oven yöpuvussa, mutta Muumimamma huomautti siitä ja papparainen menikin avaamaan oven alasti.

Mutta on myös asia, josta en näissä uusissa Muumeissa pidä. Ja se on musiikki. Yleensä mulle on ihan sama mitä musiikkia missäkin asiassa käytetään, mutta toi äänimaailma ei vaan yksinkertaisesti sovi tohon. Suomeksi dubattu ohjelma, jossa on englanniksi laulettuja kappaleita? Ei, ehdottomasti ei. Muumeissa toimii muutenkin vain instrumentaalit kappaleet. Mutta jos laulu olisi jotenkin pakollista, niin suomeksi kiitos!

Huumori, ääninäyttely ja tyylikin on mun mielestä siis vaan hyviä asioita. Toki mulla on ikävä vanhaa Pikku Myyn ääntä, mutta sille ei voi mitään. Musiikki on harmittavan iso miinus. Katsokaa sitä siis ihan omana sarjanaan, älkääkä yrittäkö yhdistää sitä siihen vanhaan! Löydätte sen sarjan hyvät puolet vain siten. Minä, 29-vuotias mies, tykkään uusista muumeista, eikä minua edes nolota myöntää sitä.


Hitsi, mä olin ihan varma, että mulla on vielä jokin aihe.. Nyt vaan kun vaahtosin niin tohkeissani noista Muumeista, niin pääsi ilmeisesti muut aiheet unohtumaan..


Aivan! Ajatelkaa, että 24. huhtikuuta mun blogi täyttää 10 vuotta! Siis mä olen kirjottanut nettipäiväkirjaa kohta kymmenen vuoden ajan? Huh. Mä koen sen jotenkin tosi suurena asiana. Mä olen 10 vuotta sitten luonut jotain mikä on olemassa vielä tänäkin päivänä, ja vielä suhteellisen aktiivisena.

Mun ensimmäinen blogimerkintä kantoi nimeä "Hei!". Siinä vaan kerroin löytäneeni uuden hienon sivun, jonne haluan jatkossa kirjottaa mun asioitani ylös. Koin tän ilmeisesti sen verran hyväksi sivustoksi, että tännehän jäin. Nykyään välillä vaan hieman pelottaa, koska Google lakkauttaa jatkuvasti joitain palveluitaan. Toivottavasti Blogger ei ole ihan heti listalla, koska mä en tiedä mihin mä saisin tän kaiken äkkiä turvaan?

Toki musta olisi joskus hienoa, että tää kaikki olisi kovien kansien välissä. Siis ajatelkaa, kirjana! Mä oon meinaan välillä miettinyt semmostakin, että olisi kiva oikeesti saada tästä mun blogista kirjaversio. Ei silleen niinku mitenkään myyntiin tai mitään, mutta itelle, sukulaisille ja joillekin innokkaimmille lukijoille. Ja siis oikeesti kovien kansien välissä, eikä mitään taskukirjatyyppistä ratkasua ollenkaan.

Terveisin Tekko-kirja.. Nyt siitä tuli yksi virallinen haave lisää.


Oliskohan siinä tarpeeksi tekstiä näin lauantaiaamulle? Ei! Näin ikäkriisin kynnyksellä oli hyvä muistaa yhden kappaleen olemassaolo. Siitä vielä pieni lainaus, koska se on aika kiva. Vaikka ei siis liity millään tavalla mihinkään äsken kirjoittamaani.

Muistan kun nuorina poikina kimpassa kuljettiin.
Muistan kun aamuun asti kaljaa kiskottiin.
Nyt ravintolassa hieman olutta maistellaan.
Sitten suoraan kotiin, hauskaa oli taas, eikös vaan!

Siinäkö se sitten oli? Nuoruus? Kun samaistuu tohon kohtaan kappaleesta, niin kyllä se varmaan alkaa olemaan aikalailla siinä. Vaikka siis: Musta ei kai ikinä, taida aikuiseksi olla, enkä sitä halua.

Ainiin, ja kappalehan oli tietenkin Klamydia - Pilke Silmäkulmassa. Näin sain tähän merkintään tarpeeksi mielenkiintoisen otsikon, jotta kaikki tulee lukemaan tämän!

Terveisin,

Tekko

Viikko.. numero.. 10?

Olisko aika taas tehdä viikosta tiivis paketti? Ehkäpä, koska mielenkiintoa kirjottamista kohtaankin taas hiukan löytyy. Hmm, asia on vaan vähän niin, että en saanut tosiaan menneellä viikolla hirveesti mitään tehdä..

Mä olin laskeskelevinani, että tää olis mun kymmenes työkokeiluviikko? Periaatteessa kahdeksas, koska on tullut noita sairasteluja/sairauslomia.. Mutta virallisesti kai kumminkin kymmenes. Alotetaan!


Maanantaina menin kymppiin ja kävin ensitöikseni läpi ensiapulaukut. Katsoin, että niissä on kaikki tarpeellinen, koska se kuuluu työnkuvaani. Se on homma, mikä ei kummallisempia ponnisteluita tarvitse, vaan sen voi tehdä ihan vaan istualteen. Sit mä olen merkannut itselleni ylös, että olen käynyt kaikki paperit läpi. Tarkoitan wc-paperia ja käsipaperia. Tarkistan ne lähes päivittäin, mutta silti ne pääsee aina yllättäen loppumaan. Pitäisi purnata ehkä jossain vaiheessa siitä käsipaperin käytöstä tuolla, koska sitä käytetään ihan liikaa ja ihan turhaan.

Tiistaina menin kello kahdeksaan, ah, pitkästä aikaa. Tähän väliin on pakko heittää kiitokset yhdelle työkaverille, koska siis.. Miten en ole voinut itse tajuta? Mä oon aina käynyt imurilla läpi suuria tiloja, vie aikaa ja johto tuo oman haasteensa soppaan. "Sä voit kuivalla isolla mopilla vetää isoilta pinta-aloilta roskat yhteen paikkaan ja imuroida kasan pois." Miten nerokasta! Kokeilin, totesin hyväksi ja teen jatkossa aina niin.

Keskiviikko oli mun viikon pakollinen vapaapäivä, koska meiän palaveri oli sovittu perjantaille ja sinne oli pakko päästä. Siis normaalisti perjantai olis mun pakollinen vapaapäivä, mutta nyt näin.

Torstaina mä tein taas asioita joita kykenin. Vein roskia, tarkistin paperitelineet ja muuta mukavaa. Pitää jatkossa vaan muistaa se, että jos vessoista puuttuu yksikin vessapaperirulla (niissä laitteissa on siis tilaa kolmelle rullalle) niin äkkiä lisää! Kaikki tuolla menee silleen kummallisesti aaltoina. Ensin on vessapaperia monen päivän ajan, yhtäkkiä kaikki menee vessaan ja sitten ei ole vessapaperia ollenkaan. Ensin on ensiapulaukussa kylmäpussejä monen viikon ajan, yhtäkkiä kaikki tarvii kylmäpusseja ja kylmäpusseja ei ole ollenkaan. Nää on asioita, joista mulle huomautellaan. Mutta miten mä voin tehdä tän jotenkin vielä fiksummin? Siihen mun pitää kehittää jotain, koska mä en halua tuntea sitä fiilistä, että muut ajattelee mun tekevän työni huonosti. Niin, ja kävin mä torstaina vähän ostelemassa asioita, koska asiat oli hieman lopussa.

Perjantaina, eli tänään, hmm.. Menin kello yhdeksään, että kerkeen vähän laittaa paikkoja jonkinlaiseen järjestykseen ennen kello kymmeneltä alkavaa palaveria. Vetäsin mä siinä sitten käytävän puhtaaksi, desinfioin ovenkahvat ja putsasin pöytätasot. Sit oli tosiaan se palaveri ja siitä jatkettiin vielä käymään läpi turvallisuusasioita. Päivän loppuun pääsin vielä istumaan tekniikkaporukan kanssa hetkeksi piiriin. Se oli jotain mitä olin vähän jo kaivannutkin.. Semmonen vapaamuotoisempi keskustelutuokio, vaikka siis en mä siellä hirveesti suutani avannut. Mut se palautti jotenkin Mun Maailma -ajan mieleen ja se ehkä vähän paransi mun yleistä fiilistä.


Semmonen hieman kevyempi viikko. Mä en tiedä seuraavasta viikosta vielä mitään (tietääkö joku? Hmm..), koska mä oon aina ollu vähän huono näiden parantumisien kanssa. Tarkoitus olis palata jo kunnolla työn pariin! Muistaakseni leikkaushaavan paranemiseen menis toi noin pari viikkoa, tikkien pitäisi itsestään tippua pois siinä kohtaa, mutta viimeksikin mulla oli tikit vielä parin kuukauden ajan sanotun ajan päälle.. En tiedä teenkö jotain väärin..?

Mutta on ollut kyl tosi jees, että pääsin palaamaan jo tällä viikolla takasin töihin. Helppoa se ei oo joka päivä ollut, mutta ei se olis ollut sitä kotonakaan. Parempi vaan täyttää pää muilla ajatuksilla ja näin.. Ehkä? Se täydellinen lahoominen tulee sitten ajan kanssa.


No, ei siitä sen enempää.

Terveisin,
Tekko

Kuulumisia tähän rakoon

Mä oon ikäänkuin ollut jonkinlaisessa lukossa tän mun blogini suhteen. Mä oon pari kertaa, viimesen blogimerkinnän jälkeen, istunut tähän koneen ääreen ja alkanut kirjottamaan, saanut pari riviä tekstiä ja pyyhkinyt sen pois. Yrittänyt kuitenkin vielä uudestaan, mutta pyyhkinyt senkin pois.

Nyt mä ajattelin, että en pyyhi. Tää olkoon tämmönen kevyt aivojen tyhjennys, jotta mä saan tän blogini taas pyörimään. Kirjottaminen kun on mulle aina ollut se paras tapa purkaa päätä.


Mä itseasiassa tiedänkin mistä tää lukko on nyt tullut, mutta kun en halua siitä vielä tänne kirjottaa.. Ehkä mä voin jotain kertoa, jotta tää ei vaikuttais nyt ihan liian suurelta mysteeriltä. Mä olin 5.3. pienessä leikkauksessa.

Melkein yksi kokonainen päivä mulla meni Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Sain tuloksetkin saman päivän aikana, joten sain aivoprosessinkin sitten siellä hyvin käyntiin. Olin viikon tosiaan sivussa töistä, koska tikkien piti antaa rauhassa aloittaa paranemisprosessinsa. Nyt oon palannut työpaikalle, mutta mulla on siellä toisinaan hyvin turha olo, koska en vieläkään saa toimia täydellä teholla. Pitää antaa paranemisen tapahtua rauhassa.

Mulla oli vissiin 3-4 päivää leikkauksen jälkeen semmonen usvanen olo. Melkein kun masennus, mutta ei mun mieli ollut kuitenkaan niin synkkä. Tunsin semmosia humahduksia, niitä samoja joita sain kun lopetin paniikkihäiriölääkityksen. Mitä pidempään mä olin jalkeilla näiden päivien aikana, sitä kaukaisemmalta musta jotenkin tuntu. Tai, et jotenkin tuntu että mä vaan välillä häviän omasta päästänikin. Se oli hyvin hämmentävää.

Tällä hetkellä, hmm, no leikkaushaava paranee omaa tahtiaan, ja mun pää.. No, se aina välillä vieläkin "katoaa", mutta ei niin pahasti enää. Jos jään miettimään liian pitkäksi aikaa noita saamiani tuloksia, niin silloin se tapahtuu. Joo, voitte varmaan päätellä, että tulokset ei ollut odotettuja. Ei, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin tekemässä kuolemaa. Joltain unelmalta vain vähän leikattiin siipiä..


Oon tosi pahoillani jos jätän teille nyt liikaa kysymysmerkkejä. Tää on vähän semmonen asia, että mun pitää saada käydä tää ensin kunnolla läpi ja sit voin vasta harkita kirjottavani siitä selkeämmin. Mä olin jotenkin osannut vasta käydä tän huumorilla läpi, koska se on aika vahvasti mun defenssi. Yritin nauraa ja naurattaa sen ongelman pois, vaikka tiedän sen olevan mahdotonta..

Tänään sain kerrottua tätä asiaa parille ihmiselle, joihin oon oppinut tässä nyt luottamaan. Se avas joitain lukkoja mussa itsessäni tai jotain, koska kävelin tänään työpaikalta tosi haikein mielin pois.. Valehtelematta tippaakaan, mulla oli kyynel silmäkulmassa koko matkan, mutta itkuun asti se ei vielä riittänyt. Silti, meillä on mahtava työporukka, joka kyllä auttaa ja ymmärtää.


Nyt kun oon saanut näinkin paljon tyhjennettyä tätä pääkoppaa, mä voisin kuvitella pahimpien lukkojen aukeevan tän kirjottelemisenkin osalta. Ehkä mä seuraavalla kerralla kun taas istun kirjottamaan jotain, saan sen ihan julkaisukuntoon asti.

Tää jääköön nyt tämmöseks kuulumispäivitykseksi. Jos ihmisille liian isoja kysymysmerkkejä jää, niin multa voi yksityisesti kysellä kuulumisia. En lupaa, että välttämättä vastaan, mutta yritän ainakin parhaani. Asiat on kuitenkin vielä niin epäselviä, vaikka ne tavallaan on ehkä enemmän selviä kun ne on aikaisemmin ollut..?

Terveisin,
Tekko