Mieleni tekee taas kirjoitella. Kirjoitella kaikkea turhaa. Turhaa, niin turhaa ettei sitä jaksa kukaan edes lukea. Kaikki lukee mielummin vaikka kirjan kun tätä tekstiä. Tekstiä, joka ei liity mihinkään, eikä edes ole kovin mielenkiintoinen. Mielenkiintoista vaan on tämän kirjoittaminen, koska saan purkaa sormilleni kerääntyneen paineen. Paineen joka johtuu kirjottamisen puutteesta.. Jätetään tämä tähän.
Jos joku ei ole aikaisemmin huomannut näitä mun täytetekstejä, niin nyt huomaa. Huomaa myös sen, että alotan seuraavan lauseen siten, että se alkaa jotenkin edellisen lauseen viimeisestä sanasta. Sanasta joka saattaa olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Siltä väliltä on usein kiva ottaa kaikkia hassuja sanoja ja kirjoittaa niistä. Niistä jos jostain on kiva kirjoittaa. Kirjoittaminen on minulle pakonomaista ja välillä sormeni syyhyävät, koska en ole aikoihin keksinyt mitään mistä kirjoittaa merkintä. Merkintä, joka jatkuu uudelta riviltä.
Yleensä näitä purkauksia tulee silloin kun olen yksin kotona, eikä minulla ole muuta tekemistä. Tekemistä joka pitäisi minut poissa blogistani. Blogistani johon olen nyt jo muutaman vuoden ajan kirjoitellut kaikkea turhaa ja välillä vielä turhempaakin. Turhempaa kuin turha on ainoastaan turhuus. Turhuus sentään kun tulee ihan järjettömän järkeviä lauseita ulos päästäni. Päästäni, jossa on hiukset ja ainakin korvat. Korvat joilla kuulen tällä hetkellä näppäimistön äänen. Äänen joka joskus pienessä krapulassa voi vähän ärsyttää. Ärsyttää kirjottaa näin pitkää tekstiä ilman, että vaihtaa taas riviä.
Mulla on ollu ihan hauskaa töissä, koska siellä saa tehdä kaikkea suhteellisen vapaasti. Vapaasti saa vaikka rakentaa puusta panssariauton tai vaikka maalata laudan vihreäksi. Vihreäksi kuin tällä hetkellä työtettävänä oleva tv-tasoni, jossa on vihreää ja valkoista. Valkoista maalia on myös kädessäni. Kädessäni on myös haavoja, varmaan kissan raapaisuja. Raapaisuja jotka sattuu. Sattuu niin vietävästi jos kissa iskee kynnen täysiä ihoon eikä päästä irti. Irti päästän nyt minäkin ja vaihdan taas riviä.
Jostain syystä mun täytyy jaotella näitä tekstejä aina. Aina vaan sen takia, että osaisin itse lukea niitä. Niitä on helpompi lukea kun on jokin selvä järjestys. Järjestys joka ei ole epäselvä. Epäselvä olen joskus ollut kun en ole ollut selvä. Selvähän se siis on, että tämä merkintä alkaa lähentelemään päätepysäkkiään. Päätepysäkkiä, joka tarkoittaa blogimerkinnän loppumista. Loppuminen ei kuitenkaan tarkoita koko blogin loppumista, vaan pelkästään tätä merkintää koskee se tieto. Tieto, joka säikäytti monet lukijani. Lukijani, joita ei edes ole. Olenko olemassa?
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)