Isoveli ♥

Mä ajattelin, että tässä tulee pitkä tauko kirjottamiseen.. Mutta eihän kirjoittaminen ole mihinkään loppunut, oon vaan kirjottanut tekstiä lähinnä talteen tietokoneen kovalevylle. Nyt kuitenkin ajattelin palata myös tänne, koska.. No, kirjottaminen on mulle kaiketi parasta terapiaa ja mitä enemmän sitä teen, niin sitä parempi olo mulla kai on. En ainakaan halua jättää mitään kirjoittamatta, joten siksi tätä on hyvä tehdä.

Nyt mulla on taas suhteellisen vaikea hetki. Mun on vaikeeta tehdä asioita, joita mun veli eläessään tykkäsi tehdä. Mä oon istunut nyt tosi vähän tietokoneella, ja vielä vähemmän mä olen tietokoneella mitään pystynyt pelaamaan. Äsken yritin, mutta mulle tuli yhtäkkiä valtavan tyhjä olo.. Tai siis, kaiketi valtava ikävä.


Joulukalenteri tosiaan tänä vuonna loppui kymmenenteen luukkuun, koska meille tuli todella murskaavia uutisia. Isoveli.. Huh, tää on ehkä vaikeempaa kirjottaa jonkinlaiselle yleisölle, kun vaan omaan talteen.. Kuitenkin, siis.. Isoveli oli joutunut taas kerran sairaalaan ja vietiin jopa Meilahteen asti operoitavaksi. Operoinnit ei vaan tuottanut haluttua tulosta ja kaikista pahin tapahtui 11.12.2020. En kyllä ole aivan 100% varma, että oliko se 10. vai 11. päivä, koska se tapahtui käsittääkseni aika tasan vuorokauden vaihtumisen paikkeilla (PÄIVITYS: Kyllä kuolinpäivä oli 10.12.). Tieto saatiin joskus 00:23, ja siinä kerrottiin isoveikan nukkuneen pois noin kaksikymmentä minuuttia sitten.

Mä en tiedä miten pahasti mä sisältä menin rikki, mutta mä en kyennyt heti tuntemaan mitään. Oli vaan jotenkin semmonen olo, että "no, tämmönen.." Hirveetä. Jossain vaiheessa asiat sitten alkoi jotenkin loksahtelemaan paikoilleen ja ymmärsin oikeesti mitä oli tapahtunut.. Se tapahtui kyllä muutama päivä tiedon jälkeen.

Mä kirjotin varmaan kaikki mun fiilikset heti ylös ja olenkin kirjoitellut aina välillä lisää uusia fiiliksiä talteen, en tiedä miksi, mutta kai se tosiaan toimii jotenkin terapeuttisesti.

Tähän päivään mennessä mä olen onnistunut kyllä itkemään muutamaan otteeseen, mutta se tarvii aina jonkinlaisen triggerin, esim. musiikki. Musiikki, varsinkin jotkut tietyt biisit, tuo valtavasti muistoja mieleen veljestä, ja silloin mun tunteet pääsee helpommin ulos. Itkeminen helpottaa vähän, mutta ei se – eikä varmasti mikään muukaan – ikävää täysin poista. Eikä sen varmaan koskaan kuulu poistuakaan, kai se vaan helpottaa. Hirveen lohdullista kuitenkin muistella niitä mahtavia hetkiä veljen kanssa, vaikka ne samalla tekeekin myös kipeetä.

Mä alkuun kirjottelinkin paljon siitä, että mä oon ehkä enemmän hymyillyt kun itkenyt.. Mä monesti vaan jumituin tuijottamaan seinää ja näin kaikenlaisia vanhoja tapahtumia silmieni edessä, jotka sitten pisti mut hymyilemään. Siis niitä hyviä, hieman hölmöjä hetkiä, joita meillä paljon olikin. Sitten usein vaan mieli palasi siihen, että uusia semmosia hetkiä ei enää tule.. Se fiilis jotenkin aina lyö nyrkillä vatsaan.

Yksi kappale, joka jotenkin aina pysäyttää, on Janos Valmusen Bussipysäkillä. Se on varmasti hyvin outoa muiden mielestä, mutta tää oli kappale jota tykättiin yhdessä broidin kanssa laulaa. Ja sitten kävikin vielä niin, että bussipysäkki sattuikin olemaan viimeinen paikka missä isobroidin viimeistä kertaa näin.. Jokseenkin, hmm.. En tiedä.. Oudot fiilikset tulee vaan.

Täytyy vielä sanoa, että jos tuota Maxia ei nyt olisi, niin mä olisin varmaan niin rikki kun ihminen vaan voi olla. Yksi viimeisistä broidin lauseista oli seuraavanlainen: "keskity sinä nyt vaan tohon uuteen tulokkaaseen, äläkä musta huoli, kyllähän se nyt mut korvaa.." Silloin ei kyllä kenelläkään ollut mitään tietoa tulevasta – ei missään vaiheessa ollut, tämä tuli aikalailla puskista. Ei uusi tulokas koskaan broidia korvaamaan pysty, eikä kenenkään kuulu edes korvata ketään, mutta todella iso valontuoja Max on näinä vaikeina hetkinä ollut.

Ja jouluna, joka nyt oli hyvin paljon erilaisempi kun aikaisempina vuosina, todettiin, että "onneksi tunnettiin Arto niin hyvin". Koska siitäkin saa paljon lohtua, että voi melkein tietää mitä broidi milloinkin sanoisi. Tän kokoajan se on varmasti näytellyt meille keskaria tuolla jossain ja käskee meitä jatkamaan elämäämme. Semmonen se oli. Aina ajatteli muita ensin, ja omalle kohdalle se ei sitä huomiota koskaan halunnut.

Oli mahtava tuntea, etkä sä koskaan unohdu. Vaikka en kamalan uskonnollinen ihminen ole, niin silti toivon tapaamistamme vielä joskus jossain. Oonkin ajatellut, että jos voin lohduttautua siihen, niin saan myös niin ajatella.


Huh.. Hyvä saada näitä asioita taas vähän päästä pois. Vaikka nää on moneen kertaan jo kirjottanutkin, ja monet asiat sanonut jo ääneenkin, niin silti näiden läpikäyminen auttaa.

En tiedä koska voin palata kirjottamaan niitä näitä tänne, mutta ehkäpä en pidä sen kanssa mitään kiirettä. Kirjottelen jos tekee mieli kirjotella, koska kuten sanottu, se auttaa jollain tavalla.

No, ihmetellään..

Terveisin,
Vesa-Matti

10.

Uskoakseni tämä joulukalenteri oli tältä vuodelta sitten tässä. Mä en usko löytäväni nyt mistään voimaa ja jaksamista kirjotella mitään.

Siitäkin huolimatta toivotan kaikille lukijoilleni hyvää joulun odotusta ja joulua kun sen aika joskus koittaa. Nauttikaa te, jotka voitte. Meille tästä tuli nyt astetta vaikeampi.

Terveisin,
Vesa-Matti

9. Hyvin vähäuninen yö takana..

Tänään on lutkutettu vettä vähän paremmalla menestyksellä, mutta ei sekään ihmeisiin pysty. Viime yö oli taas kerran suhteellisen huono. Muistutti mua siitä, että minkä takia mun ei edes kannata mennä ajoissa nukkumaan.. Mä herään nimittäin silloin yleensä täysin kesken unieni. Nukahdinkohan mä eilen siinä joskus kello 21 aikoihin, heräsin ekan kerran jo 22, sit 23 ja lopulta heräsin vielä siinä kello 1, jonka jälkeen uni ei enää tullut ennen aamu kahdeksaa. Aamullakin se oli jotain tyyliin 8-9, 9-9:30, 10-10:45 tms. Hyvin katkonaista ja huonoa.

Siksi siis olen tänäänkin aivan poikki ja aivan liian väsynyt tuottamaan mitään fiksua. Tämäkin saa olla tämmönen täyteluukku taas kerran. Näitä kun ei voi selvästikään liikaa olla.. Toisaalta, ei tässä rikota mitään blogiputkijoulukalenterin sääntöjä, koska niitä on vaan yksi ja se on: merkintä joka päivä 24 päivän ajan. On tää silti tosi tylsää, koska haluaisin jotain enemmän.


Tämmösenä päivänä kun on ollut vaan väsynyt ja poikki, niin ei ole oikein kerennyt tapahtumaankaan mitään, joten ei ole senkään puolesta mitään kirjoitettavaa. Eikä ole jaksamusta etsiä mitään kyselyhommia, koska ei olisi jaksamusta edes täyttää semmosta. Tää on hyvin nahkeaa nyt.


No, mä kerron teille, että olen jäänyt koukkuun. Ajattelin ensin, että eihän se voi olla mahdollista, ja jos on, niin miten se muka tapahtuu? Siis nenäsumute, miettikää.. Mä en pärjää yhtään päivää nykyään ilman nenäsumutetta.. Toki siihen on nyt tulossa muutos, koska vierotan itseäni siitä. Kohta vaan on nokka niin tukossa, että ei henki kulje..

Mä aattelin, että jos tohon riippuvaiseks jää, niin ei se mitään, mä oon aika hyvä päihittämään riippuvuuksia. Mutta toi teki siihen semmosen koukun, että se vaikuttaa mun nenään siten, että mun on pakko käyttää sitä.. Se avaa tukkoisen nenän tosi hyvin joo, mutta se pitää sen poissa tasan vaikutusajan verran, jonka jälkeen nenä on entistä pahemmin tukossa.

Eikä mulla siis ole mitään tautia tässä, tietääkseni, mutta tää ongelma on mulla aamuin ja illoin. Aina kun mä meen makuuasentoon (tai herään makuuasennosta) niin mun nenään ilmestyy jostain 10 kiloa mössöä, joka estää täysin hengittämisen nenän kautta ja pahimmillaan jopa nielasun.. Eira sano tänään, että "sit pitää mennä lääkäriin", mutta en mä. Mä en halua tän takia mitään pumpulipuikkoa nenäni kautta nieluun. Tää on mulla aikalailla jokavuotinen ongelma, vaikka ei se pahemmin katsele aikaa, se voi olla ihan hyvin kesälläkin. Sitten se taas ajan kanssa häviää. Mutta nyt mä oon ihan varma, että tämä on vaan pitkittynyt ja pitkittynyt, koska olen yrittänyt hoitaa sitä tolla Nasolinilla.

Mä törmäsin yks päivä artikkeliin tästä ongelmasta, mutta mä en lukenut sitä.. Olis ehkä kannattanut.. Se vaan tuli iltasella vastaan, avasin sen ja sit tapahtui jotain, joka siirsi mun huomion pois siitä. Pitäisi kai yrittää etsiä se artikkeli uudelleen, jotta tietäisi mikä juttu.. Josko sieltä löytyisi joku nopea ja pitkäkestoisempi hoitokin ongelmaan.. Varmaan joku huoneilmajuttu taas..


Hmm, tänään mä taisin oikeesti päättää mitä mä haluan joululahjaksi. Se on semmonen, että sitä ei kyllä mulle kukaan voi ostaa, eikä varmasti siihen pysty moni edes vaikuttamaan, mutta mun isoin joululahjatoive olisi saada isoveli takasin jaloilleen. Tänään taas uusi sairaalareissu, eikä ilmeisesti kukaan edes tiedä miksi. 

Löytyisi nyt edes se mikä kaiken aiheuttaa, jotta sitä voisi alkaa hoitamaan ja sitä kautta sitten ihmiseen lisää potkua. Sen kun joku lahjaksi kykenee tuomaan, niin en mä tällä hetkellä muuta tarvitse. Sen mukana mä varmasti saisin rutkasti hyvää mieltä ja mahdollisesti sitä kadoksissa olevaa joulumieltäkin. Olisiko joku niin kiltti?

Aina kun näistä asioista kuulee jotakin kautta jotain lisää, niin aina minuutit muuttuu tunneiksi, sydän jättää muutaman lyönnin välistä ja aivot alkaa pyörittämään päässä pahimpia kauhuskenaarioita. Sitten sitä vaan joutuu odottamaan uutta tietoa, josta ei koskaan tiedä mitä se tulee olemaan.. Ahdistavaa. 

Voimia nyt kuitenkin sinne sairaalaan taas, pääse parempivointisena taas takaisin.


No, nyt mä joudun tämän luukun taas päättelemään. Ei oikein löydy fiilistä pakottaa itseään enää jatkamaan. Eikä kai mun tarvitsekaan, johan tässä oli juttua.

Joten, huomiseen!

Terveisin,
Tekko

8. Ongelma ratkesi itsestään, kai

Kaikesta huolimatta eilinen nukahtaminen venyi tän päivän puolelle.. Olisko kello ollut jotain yks kun viimeisen kerran katoin kelloa, että hupsis vaan.. Mä tiedostan mun ongelman, ja se on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että mä kyllästyn hyvin nopeesti edes yrittämään jos uni ei heti tule. Jonkun aikaa jaksan kyllästymisen jälkeenkin vielä yrittää, mutta sen jälkeen kuvioihin astuu älypuhelin, joka nyt viimeistään sotkee sen yrittämisen täysin. Sen jälkeen mä olen YouTubessa ja katson videoita, eksyen kokoajan syvemmälle ja syvemmälle outoon. YouTube on varsin ihmeellinen paikka ainakin öisin, koska se alkaa ehdottelemaan todella outoja videoita, joista nyt esimerkkinä käytettäköön sitä semmosta kategoriaa, jossa joku ihminen kunnostaa vanhoja leluautoja.. Ja näitä mä katselen sitten öisin..

Pitäis varmaan siispä jättää älypuhelin makuuhuoneen ulkopuolelle tai jotain, mutta ei sekään ole mahdollista.. Ai miksikö, te kysytte? No, me jouduttiin toistaiseksi lopettamaan tv:n katselu makuuhuoneessa, koska Max nukkuu siellä meidän kanssa, eikä haluta ottaa sitä riskiä, että tv:n ääni tai värit aktivoi sen hereille. Joten mä olen joutunut siirtymään pienempään televisioon, joka tuottaa vähemmän ääntä ja värejä, eli älypuhelimeeni. Mä oon nukahtanut tässä joka yö viimeistään kuunnellen kuulokkeilla Pasila-sarjan jotain jaksoa. Kohta kai muistan nekin ulkoa..

Vaikka mä olen siitäkin huolimatta nyt onnistunut nukkumaan jopa melkein kahdeksantuntiset yöunet, niin on mulla ollut energia tänäänkin taas hyvin vähäistä. Oon vaan yrittänyt kuluttaa aikaa, jotta olisi taas ilta ja pääsisi pyörimään sänkyyn. Onpas tämä nyt kovin kamala noidankehä tai jotain.. Yöllä ei saa unta, mutta silti yötä pitää aina odottaa, koska ei jaksa tehdä muutakaan.. Pöh.

Nyt en enää edes jaksa lähteä siihen, että "katsotaan josko huomenna", mä luovun nyt kokonaan sen pakottamisesta. Ehkäpä kaikki tapahtuu paremmin ihan vaan omalla painollaan. Sittenhän se 24. päivä nähdään, että tuliko tästä nyt ihan sutta ja sekundaa, vai oikeesti jopa mielenkiintoisia luukkuja sisältävä kalenteri. Suunnitelmallisuus kun ei ole koskaan muutenkaan ollut mitenkään se mun omin juttu; aina kun jotain suunnittelen, niin silloin se varmasti menee päin mäntyjä. Tän on varmasti oltava osa jotain ajatusvääristymää, mutta kai ne ajatukset alkaakin vääristymään jos asiat tuntuu aina menevän samalla tapaa.


Mä voisin sanoa muutaman sanasen liittyen mun paastoon, koska se on jostain syystä ollut nyt kovalla koetuksella. Annoin nimittäin lauantaina ajatuksilleni periksi ja yösyöpöttelin hieman Pringleseitä. Ajattelin, että "kun kuitenkin on viikonloppu, eikä unikaan tule.." Katselin sitten siinä yhden elokuvan ja popsin puolikkaan purkin sipsejä. Paastosin silti vain kello 12 asti, joten paastoaikakaan ei päässyt täysin toteutumaan. Jos ajatellaan tämä jäänä, niin se oli ensimmäinen halkeama siihen, josta se tietenkin lähtee vain levittymään..

Jo seuraavana yönä meinasin marssia hakemaan sen Pringles-purkin uudelleen, koska ajatukset oli liian voimakkaasti sen kannalla. Jää selkeästi jatkoi repeämistään, mutta mä olin siellä pitämässä onneks palasia vielä yhdessä.

Seuraavakin yö meni haaveillessa yösyöpöttelystä.. Alkoi iskeä jo epätoivokin. Meinasin nimittäin oikeesti taas hakea sen saman saakelin Pringles-purkin, mutta sain vieläkin pidettyä jäälautat yhdessä, onneksi.. Mä en tiedä miksi, mutta mulle siis on alkanut myös iskeä nälkä öiseen aikaan, vaikka sitä ongelmaa ei ole enää aikoihin ollut..

Hetkinen, stuntti seis! Mä nappasin äsken Maxin syliini, koska tänään on taas "huudan, koska huudatuttaa, eikä siihen auta äiti, eikä kyllä ilmeisesti isikään"-päivä, ja yritin sitä hyssytellä samalla miettien, että miten mä jatkan tätä blogia tästä.. Silmäni harhaili ja bongasinkin vesipulloni, josta sen sitten tajusin; mä olen lähes täysin unohtanut juoda vettä!

Tajusin, että mä olen juonut alle 1,5 litraa vettä päivässä, joka ei siis mitenkään ole enää riittävä määrä – tuskin on koskaan ollutkaan. Päivässä on pakko juoda vähintään edes se 1,5 litraa, mutta mielellään jopa 3-4 litraa. Mä en edes muista koska viimeks olisin juonut edes ton yhen pullollisen päivän aikana.. Eli tää mun naposteluhimo ja öisin yllättävä näläntunne johtuu vaan vajeesta nestepuolella.

Mä kerkesin jo miettimään semmostakin vaihtoehtoa, että oon jossain pääkoppani sopukoissa saavuttanut päämäärän mun painoni kanssa, ja voin nyt antaa elämän mennä taas repaleiksi. Mutta ei, luojan kiitos. Sitä päivää mä en edes halua enää nähdä, että antaisin itseni taas repsahtaa vanhoihin elintapoihin.. Tää oli nyt taas tärkeä muistutus itelle, että sitä vettä on erittäin hyvä juoda. Jossain vaiheessa se jano alkaa vaan tuntumaan loppumattomalta nälältä, jota yrittää syödä pois siinä kuitenkaan onnistumatta. Ehkä oikeestaan isoin virhe on unohtaa juoda riittävästi.

Nyt kun tajusin tän juomapuoliongelman, niin tajusin myös, että siinä voi olla syy yleiseen jaksamattomuuteen noin muutenkin. Ehkäpä tää kuulkaas ihmiset taas tästä! Mä ehkä löysin pääsyyn huonoille kalenteriluukuille, koska vikahan ei suoranaisesti mitenkään voi olla minussa itsessäni. Vaikkakin.. No, ei lähetä ajattelemaan sitä sen syvällisemmin, jotta saadaan se syyllisyys edes jotenkin pois omilta harteilta. Kenen ikinä syy se sitten onkin, että en ole muistanut juoda, niin on kyllä nyt vastuussa aika pitkälti tästä kaikesta.


Tää vaikuttaa käsikirjoitetulta jutulta, mutta ei se sitä ollut. Joskus näköjään kannattaa blogia kirjoittaessaan hetki keskittyä johonkin muuhun, että voi mahdollisesti tajuta jotain.

Mutta oikeesti musta tuntuu, että mä jotenkin piristyin heti tajuttuani tän asian. Ainakin mieli on jokseenkin kirkkaamman oloinen. Katsotaan kun vielä saadaan noi nesteet kunnolla kiertämään tonne kehoon, että mitenkäs hyvillä fiiliksillä sitä sitten siitä jatketaan! Annetaan sille nyt kuitenkin aikaa ainakin huomiseen.

Eli, huomiseen! Muistakaa juoda vettä sillä aikaa.

Terveisin,
Tekko

7. Tämä tämmöinen päivä

Ihan alkajaisiksi, hyvää syntymäpäivää Eira!

Yritin tänään aamulla olla jotenkin erilainen, ja keitinkin kahvia ja vein sen sille sänkyyn, leipien ja mehun kera. Annoin sen nauttia niistä siinä ensin kaikessa rauhassa ja sitten rupesin kaivelemaan lahjoja esille. Lahjat oli taas kerran semmosia, että olin kuunnellut puutteita ja sen perusteella sitten kaupasta kaikki tarvittava mukaan. Mutta ehkä se oli väärä hetki lahjoille, koska ei se mitenkään silminnähden niistä näyttänyt innostuvan – vaikka olisin ehkä vähän toivonut – mutta ehkä se kuitenkin oli tyytyväinen.


Mutta hei, sehän alkais olee viikon verran taputeltuna tästä blogiputki-joulukalenterista. Huh, aika menee vikkelästi. Mä rupesin vaan tänään miettimään, että mun elämästä uupuu joulukalenteri. Tää on mun ainut, mutta tää ei tunnu itelle silleen availulta.. Ei ole suklaakalenteria, eikä mitään televisiosta tulevaakaan.. Oon kyllä useana vuonna miettinyt, että olis pitkästä aikaa kiva kattoa taas The Joulukalenteri, mutta en taas tiedä miksi ei saa aloitettua.. Viime vuonna kuitenkin ostin sen The Joulukalenteri-DVD:n, mutta se taitaa yhä olla muoveissa.. Hups.

Pitäis varmaan vaan ottaa itteään niskasta kiinni ja avata muovit, jotta sais sen päivittäisin joulukalenteriannoksen jotenkin, koska joulu ei vielä tunnu kovinkaan vahvasti. Toki tässä ollaan vasta sen viikon verran oltu joulukuun puolella, että ehkei sen vielä ihan niin voimakkaasti kuulu tuntuakaan, mutta kaipaisin sitä kuitenkin jo. Tarviisin semmosen innostumisen, että saisin alettua tekemään niitä kaikenlaisia leipomuksia ja muutakin sisältöä tänne blogikalenteriin. Vai meneeköhän tää vuosi nyt silleen, että joka luukussa kasvatan sitä odotusta ns. hienoa sisältöä kohtaan ja sitten en koskaan teekään mitään? Se olis aikamoinen jekku kyllä, mutta toivottavasti tää ei siihen kuitenkaan mene. Ei se hirveen kivaa olisi.

Tää tekstin tuottaminenkin kun nyt ilman mitään vaihtelevuutta alkaa pikku hiljaa olemaan hieman hankalampaa.. Pitäisi saada väliin jotain muuta, jotta jaksaisi taas vähän kirjoitellakin. Ehkä mä jo huomenna saan itseäni niskasta kiinni, katottua vähän The Joulukalenteria ja sitten mulla olis hirvee lataus joulumieltä ja tekisin jotain kivaa! Mutta voihan se olla, että se onkin vasta ylihuomenna..


Aamusta mä teille jo kerroinkin, ja voisin nyt tehdä sikäli tylsästi, että kerron loppupäivänkin tekemiset. Itsestäänselvyydet heti alkuun pois; en voi kirjoittaa kovinkaan tarkasti sitä, että mitä teen tän blogin kirjottamisen jälkeen, joten.. No, toivottavasti tapahtumat tähän asti riittää yhdeksi merkinnäksi.

Tosiaan.. Jestas, oonko mä jo nyt unohtanut mitä aamusella tapahtui? Eira taisi ainakin nousta sängystä jossain vaiheessa ja öö.. Mä uskoisin, että me ollaan siinä kohtaa oltu aikalailla vaan Maxin kanssa. Jossain kohtaa tuli sitten hetki kun mun paasto loppui. Aloin siinä keittelemään puuroa ja samaan aikaan sulattelin kanankoipia pakastimesta. Ne ei liity mitenkään toisiinsa, mutta mä osaan melkein tehdä kahta ruokaa samaan aikaan.

Puurot saatiin syötyä ja kanatkin oli jo uunissa, joten tässä välissä on taas ollut jonkinlaista olemista vaan. Mä en tiedä olenko mä muistanut sanoa, mutta mä oon löytänyt ruoanlaitosta uuden puolen. Tai no, siis tykkään alkuvalmistella nykyään enemmän. Yleensä jos vaan jaksaa panostaa ruoanlaittoon niin, että alottaa ruoanlaiton hyvissä ajoin ja antaa sen tekeytyä yms. rauhassa, niin yleensä sitä kyllä saa paljon parempaa ruokaa. Tänään tein tosiaan niitä valmiiksi marinoituja kanankoipia, mutta siinä oli kyllä yksi aika iso twisti. Mä paistoin niitä tunnin uunissa, sitten mä erottelin lihan luista ja pistin kaikki rippeet ja luut kattilaan, jossa keitin niitä vedessä puolisen tuntia, ottaen siis siihen veteen kaiken mahdollisen maun niistä rippeistä. Kattilassa oli myös pari valkosipulia ja yksi ihan normaali sipulikin.

Noin puolentunnin päästä siivilän läpi neste talteen ja rippeet roskikseen. Tämä kanaliemi takaisin kattilaan ja riisit sen sekaan keittymään – silleen saa riisiinkin ihan mahtavan maun. Siinä ne keittyi sen noin kymmenisen minuuttia ja lisäsin aikaisemmin peratut kanat sinne joukkoon. Hetki taas lämpöä ja sitten lurautin 2 dl ruokakermaa sinne joukkoon, lämmöt pois ja hetki vielä kattilassa ennen ruokailua. Ja voin kyllä siis sanoa, että sen parempaa kanaruokaa ei kotona saa tehtyä! Ainakaan siis noin halvalla. Tohon ei tarvinnut lisätä tippaakaan suolaa, maustoin ite vain ihan ripauksella mustapippuria, mutta muuten kaikki maku tuli kanasta, kananluista, luuytimestä.. Pyyhin kuolaa, sori.. Ja toi on siis vaan ihan mahtava arkiherkku.

Vaikkakaan Eira ei ollut taaskaan täysin tyytyväinen tohon ruokaan. Se on niin tarkka sen suhteen, että kanassa ei saa olla mitään ylimääräistä. Vaikka mä olin seulannut kanan kahteen kertaan, niin silti, silti sinne sekaan oli päätynyt tasan yksi epämääräinen pala kanaa, joka jollain ihmeen kaupalla onnistui vielä pääsemään Eiran lautaselle.. Yleensä Eira jättää ruokailun sitten siihen, mutta nyt se jatkoi vielä syömistä, toivottavasti siitä syystä, että ruoka oli yksinkertaisesti liian hyvää poisheitettäväksi. Ihan viimesen haarukallisen jouduin sitten taas Eiran lautaselta ottamaan, koska "mä en syö tota kanaa, missä on tota mustaa.."

Ruoan jälkeen.. Hmm, Eira lähtikin Maxin kanssa liikenteeseen, kohti Hyvinkäätä. Willaan pyörähtämään (tai sit se ei ehkä kerennyt) ja sitten varmaan vielä sukuloimaan. Mä jäin taas kotiin, viettämään Vesku-aikaa. Vesku-aika on nyt viime päivinä sisältänyt lähinnä tietokoneella piirtämistä.

Tulevaisuudessa tämä on The Binding of Isaac-taustakuva.

Tota kuvaa oon jatkanut aina kun on ollut ns. tyhjä hetki. Vaikka hahmojen määrä on jo nyt kasvanut aika paljon, niin vieläkin kuvasta puuttuu paljon. Ainakin jos oikein muistan..

Tää on herättänyt mussa semmosen ajatuksen, että minkä takia mä en koskaan ole keksinyt luoda semmosta jotain uudelleenpiirustusjoulukalenteria. Mulla on siihen siis ajatuskin nyt! Ensimmäisenä päivänä piirrän siihen jonkun hahmon, joka nyt sattuu tulemaan ensimmäisenä mieleen. Seuraavaan päivään mä tarvitsisin sitten toista ihmistä, koska haluaisin siihen sitten idean joltain muulta, että mikä hahmo siihen seuraavaksi piirretään.. Ja näin jatkettaisiin koko joulukuu, ja 24. päivä mulla olisi hieno piirustus, jossa olisi 24 satunnaista hahmoa, jotka mä olen vaan uudelleenpiirtänyt siihen ihmisten pyynnöstä. Se vois olla aika mahtavaa taustakuvamateriaalia myös!

Nyt ollaan vielä toistaiseksi aika alussa joulukuuta, että jos käynnistäisin tämmösen tähän rinnalle – tämä on vaan ajatus – niin en tarvitsisi kun seitsemän hahmoa lukijoilta. Kuusikin riittää. Ja siis mitä hahmoja tässä nyt haetaan, niin.. Ihan mitä vaan. Mä pystyn läpi/-uudelleenpiirtämään lähes mitä vaan, että en usko siinä olevan mitään ongelmia. Mutta siis kun mä suunnittelen tätä asiaa, niin mä nään siinä lähinnä ihmisten lemppari piirroshahmoja. Alottaisin luultavasti itse siis hahmolla, joka on Pasila-sarjasta Rauno Repomies. Nyt kun tämä ajatus on kirjoitettu, niin nyt se on myös mahdollista toteuttaa. Saadaanko me Rauno Repomiehelle kuusi kaveria (ei mielellään yhdeltä ihmiseltä kaikkia), ja yksi uusi aina päivässä lisää? No, katsotaan jääkö tämä täysin ajatustasolle vaan.


Nyt mä taidan hetken taas jatkaa tota The Binding of Isaac-työtä ja sitten en tiedä mitä tapahtuu. Ehkä se alkaa kohta olemaan jo nukkumaanmenoaikakin, että sikäli ei tässä enää paljoa ole tehtävissä. En tiedä. No, huomenna nähdään ainakin se, että onko tämä piirustusajatus ottanut minkäänlaista tuulta alleen, vai kuopataanko se vaan taas. Ja tässähän voi käydä niinkin hauskasti, että mun piirustuskausi menee ohi ja sitten ei varmasti piirretä, vaikka ihmiset haluisikin.. Kaikki on niin auki kun kyse on musta.

Ja nyt tosiaan, huomiseen!

Terveisin,

Tekko

6. Vauva sai nimen!

Ensimmäisenä; oikein hyvää itsenäisyyspäivää jokaiselle! Meille tää päivä ei ole kerennyt olla yhtään Suomen itsenäisyyden juhlimista, vaan meillä on ollut ihan omat kemut. Mehän juhlittiin siis sitä, että meidän poika sai tänään nimen!

Siihen ns. päätilaisuuteen ei päässyt läsnä olemaan tosiaan meidän lisäksi kun kummit ja pappi. Ja sitten oli tietenkin suvulle järjestetty mahdollisuus osallistua tapahtumaan etänä. Ja käsittääkseni etäkatselijoita oli ihan mukavasti, että sikäli kaikki halukkaat pääsivät paikalle.

Pappia oltiin ohjeistettu siten, että kahville ei saa jäädä, mutta kaikki muut vieraat jäi vielä kahville ja oikeastaan olemaan lähes koko päiväksi. Toki tuli vielä lisääkin vieraita, mutta en mä kyllä nähnyt, että tässä oltaisiin mitenkään portaitetusti toimittu.. Toisaalta, ei se missään vaiheessa ihan mahdottomasti yli 10 hengen mennyt.. No, kukaan ei ainakaan sanonut olevansa kipeä, eikä kukaan näyttänyt sairastavan mitään. Riski toki on oireettomaankin kantoon, mutta no.. Nyt kävi näin.


Meidän poikahan sai kasteessa parhaan mahdollisen nimen, koska siis me oltiin se Eiran kanssa yhdessä saatu sovittua. Mun mielestä kummallekaan ei ehkä jäänyt mitään hampaankoloon.. Ei ainakaan mulle, enkä usko Eirastakaan. Mutta nimihän on kaikessa komeudessaan Max Venni Antero.

Nimikyltistä ei onnistunein kuva. Kahvinkeitin taustalla tekee kuvasta kyllä hieman päänsärkyä aiheuttavan. Hups.

Harvoin näitä nimiä varmaan sen enempää availlaan kenellekään, mutta mulla on nyt hyvä mahdollisuus tässä.

Nimi Max oli mulle itseasiassa ihan selvä. Se on ollut mulle selvä lähes koko mun elämän, koska mä olisin joskus halunnut olla Max. Mutta koska olen Vesa-Matti, enkä siitäkään nimestä luopuisi mistään hinnasta, niin Max oli säästettävä johonkin todella tärkeään hetkeen. Mikä olisi ollut tätä tärkeämpi hetki? Ei mikään. Mä olen hyvin kiitollinen siitä, että Eira ei missään vaiheessa ollut nimeä vastaan, vaan hyväksyi sen oikeastaan lähes siltä seisomalta. Max oli joskus iso osa mua, mutta nyt se on vieläkin isompi.

Venni taas oli oikeastaan Eiran ehdotus, mutta todella hyvä ehdotus olikin. Mä jopa välillä käänsin sen mielessäni Venni Max Anteroksi, mutta eihän se nyt olisi mitenkään edes toiminut niin päin.. Tai ei ainakaan enää toimi niin päin.. Venni on jotenkin semmonen söpö nimi, että se olisi kyllä voinut ihan hyvin olla myös se ensimmäinen etunimi. Ja välillä jopa kutsuin vauvaa nimellä "Venninstrein". Älkää kysykö miksi, koska ei mulla siihen mitään sen järkevämpää selitystä ole. Me Eiran kanssa väännetään näitä kaikkien eläimienkin nimiä ihmeellisiin muotoihin, että se on ehkä ainut selitys tähän.. Me vaan ollaan tämmösiä.

Antero tulee taas siitä, että mun toinen nimi on Antero ja Eiran isän toinen nimi on Antero. Tässä saatiin tämmönen kiva yhteys ja jatkuvuuden fiilis. Ja se muutenkin tuo omasta mielestä ainakin ihan kivan tasapainon tähän nimeen, koska onhan sekin tärkeä osa toimivaa nimeä.


Tässä menee varmasti vielä aikaa ennen kun osataan kutsua vauvaa Maxiksi, mutta tässä kohtaa viimeistään on hyvä alkaa opettelemaan. Eikä sekään ole poistettu mahdollisuus, että sitä alettaisiinkin kutsua Venniksi, joten.. Aikahan sen näyttää miltä nimeltä vauva alkaa eniten näyttämään. Ja ehkä lopullinen vastaus saadaan sitten kun Max itse kertoo kuka haluaa olla.

.. Mulla tuli joku outo oikosulku tässä kohtaa, koska en tunnu osaavan jatkaa aiheen parissa enää.. Mä yritin tähän selittää kaikenlaista siitä, että miten vaikea mun on ajatella olevani vastuussa jonkun toisen elävän nimestä.. Mutta mä olen ylpeä tästä nimestä, joten eikai mun tarvitse sitä enää miettiä? Tai siis.. Niin, kun tässä just menee aivot solmuun.


Päivän toinen polttava puheenaihe on se, että mä ajoin tänään mun parran pois. Kyllä, nyt se tapahtui. Paljastin leukani ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Ja koska haluan nykyään pitää mun blogini kirosanavapaana, niin en voi sanoa suoraan mitä hoin peilien edessä tajuttuani, että parta on nyt pois leukaa lämmittämästä. Mutta siistittynä se oli "voi viuhka!" ja sitä kuului monen monta kertaa. Mä kävelin vessan peililtä eteisen peilille ja siinä taas "voi viuhka!" sitten takaisin vessan peilille ja sama "voi viuhka!" taas. Jossain vaiheessa se muuttui siihen, että hajosin nauramaan aina kun näin naamani. Sitten kävelin peilien väliä ja nauroin naamalleni.

Nyt mä alan toistaiseksi olemaan ihan ok naamavärkkini kanssa, mutta mun leuallani on kylmä. Ja on se edelleen ihan väärä tyyppi kun peilistä katsoo, mutta ei se enää aiheuta niin voimakkaita reaktioita itsessä.

Parralla

Ilman partaa

Mä jätin viikset, kyllä. Mä olen tällä hetkellä hyvin koomisen näköinen, mutta ehkä se saa toimia jonkinlaisena suojamuurina. Jos en voi näyttää itseltäni, tai siltä partaukolta kun aikaisemmin, niin sitten se pitää vetää vitsiksi.

Mutta oli tässä siis jotain hyvääkin, koska mä siis yllätyin oikeesti siitä, että kuinka kapeet mun kasvot oikeestaan on. Nyt mä tiedän sen. Ehkei ne kaikkien silmään nyt kapeilta näytä, mutta jos olisin ajanut parran pois tämän vuoden alussa, niin olisi tuolla varmasti ollut muutama "leuka" enemmän kun siellä tänä päivänä on. Uskoisin, että jokin osa siitä noin 30 kilosta on ollut myös naamassa.

Olkoon tämä nyt tämmönen isälookki, kunnes se parta kasvaa takaisin. Toivon, että se tekee sen ennen kun alan pitämään tästä.. Se jos jokin nimittäin olisi pelottavaa..


Ja tähän luukkuun ei enempää lisättävää. Toivottavasti tämä ei ole liian myöhäinen ajankohta tälle, koska en olisi siis mitenkään aikaisemmin ehtinyt. Ja onhan mulla oikeestaan aikaa aina 23:59 asti, että sikäli olen ihan hyvillä vesillä vielä. Tuntuu vaan, että julkaisuajankohta aika paljolti määrittelee sen kuinka monta lukijaa mikäkin luukku saa..

No, se siitä. Huomiseen!

Terveisin,

Tekko

5. Tämä päivä oli tämmönen

Nää lauantait on alkanut aikalailla menemään siten, että Roni on meillä koko päivän ja tehdään erinäisiä asioita. Yleensä siis juodaan vaan kahvia ja pelataan yahtzeeta, tuttavallisemmin yatzya ja vieläkin tuttavallisemmin ihan vaan jatsia. Eli tämäkin päivä on blogin suhteen aika, no, mitäänsanomaton.

Voin kertoa teille päivän pääpiirteittäin ja sit mun täytyykin jo rientää mahdollisesti suihkun kautta nukkumaan. Puristus aivoissa ei ota loppuakseen, vaan se tuntuu pahenevan päivä päivältä, joten pakko vaan kokeilla nukkua mahdollisimman paljon. Tai ainakin niin paljon kun osaan. Niin paljon kun pystyn..


Okei, aamulla.. Hmm, itseasiassa niin! Mä olen löytänyt taas hetkellisesti mielenkiinnon tietokoneella piirtämiseen ja aloitinkin päivän kyseisen harrasteen parissa. Mä voin laittaa tähän erittäin keskeneräisen työn, josta tulee mahdollisesti aikanaan mun tietokoneen taustakuva.

Noi hahmot ei varmaan monellekaan sano mitään, mutta ne on siis hahmoja yhdestä mun lempipelistä, The Binding of Isaac: Rebirth. Noita hahmoja on vielä vaikka kuinka paljon lisää ja aion ne kaikki tohon jotenkin piirustaa. Tää tulee mahdollisesti olemaan semmonen ikuisuusprojekti taas, että saa nähdä tuleeko siitä koskaan oikeesti sitä taustakuvaa..

Ja siis joo, enhän mä tässä itse paljoa piirrä, koska piirrän tavallaan läpi. Mutta sommittelen ja uudelleenpiirrän kyllä, eikä se ole nopeeta hommaa sekään. Varmaan parisen tuntia sain aamusta kulutettua tohon pläjäykseen. Ihan kivaa ajanvietettä kyllä, että ei siinä.


Sitten kun olin tohon kuluttanut aikaani, niin sitten.. Taisikin olla jo aamupalan vuoro. Aamupalalle pääsy venähti kyllä tunnilla, koska Eiralla oli vieras, enkä viitsinyt mennä niitä häiritsemään. Eikä se edes haitannut, koska ei mulla edes nälkä ollut. Melkein 17 tunnin paasto, mutta ei nälkää.. On se vaan kehittynyt.

Puuron aikaan taisin Ronilta kysellä, että missä ihmeessä se on kun ei ole näkynyt "keitä kahvia"-viestiä. Eipä mennyt montaa hetkeä siitä kun se ilmestykin paikalle ja alettiin viettämään perinteistä lauantaita. Okei, tässä välissä me käytiin cittarissa ja sillä aikaa Roni oli ilmestynyt tänne. Mutta hei, tänään oli ihan uskomattoman hyvä jatsipäivä; pelattiin 3 matsia ja mä voitin ne kaikki. Sain jopa jokaisessa jatsin, eli 50 lisäpistettä. Tähdet tais olla tänään hyvissä lokaatioissa tai jotain.

Jatsin jälkeen lähettiinkin sitten Ronin kanssa liikenteeseen, koska mulla oli ostettavaa. Tällä kertaa mä olin muuttanut lähestymistapaani Eiran synttärilahjan suhteen, koska siis yleensä se on semmosta älytöntä pyörimistä kaupoissa. Nyt mä olin etukäteen tutkinut ja päättänyt mitä mä ostan! Ja ostin siihen silti vielä ekstraa pienen pyörimisen jälkeen, että sikäli se vähän epäonnistui. Mutta sanoisin, että ihan onni onnettomuudessa siinä kaiketi oli. Tultiin takasin kotiin ja kotipihalla muistin, että mun olis pitänyt tutkia ja mahdollisesti ostaa uus se semmonen suihkupää suihkuun. Rikoin sen vahingossa pari päivää takaperin, mutta ei se onneksi ihan käyttökelvoton vielä ole.. Olis kuitenkin kiva olla tasasen vesisateen alla.

Ja sitten me.. Hmm, oltiin olohuoneessa ja ei tehty mitään? Tai no, Roni tuijotteli televisiota ja mä yritin pitää vauvalle seuraa, joka toisinaan on tänään taas ollut hieman haastavaa. En tiedä mikä sillä on, mutta se saattaa olla ensin ihan hyvillä mielin ja hymyillä, mutta yhtäkkiä se alkaa huutaa ja huutaa niin paljon, että muuttuu ihan punaiseksi. Siihen ei liity mitään muuta, ei ainakaan mitään näkyvää, ja siksi se tekee olosta taas hieman epätoivoisen. Kaikki mahdolliset ja mahdottomaltakin tuntuvat asennot kokeilin, mutta kun se raivokohtaus iski niin se oli menoa.. Ehkäpä se tosta kohta rauhoittuu yöunille ja sitten voi itsekin lopetella tämän päivän.. Huh huh..

Huomenna kun kuitenkin olisi ristiäiset! Poika saa nimen! Harmittaa vaan, että tämäkin tapahtuu näin korona-aikaan, ja pappi haluaa meidänkin pitävän kiinni rajoitteista. Nimenantohetkeä saakin siis vierestä ihmetellä meidän lisäksi pappi ja neljä kummia. Ollaan toki mietitty jonkinlaista livelähetystä, että pääsisi muutkin vieraat edes jollain tavalla paikalle..

Sen ns. virallisen osion jälkeen ollaan suunniteltu, että ihmiset saisi tulla kakulle ja kahville. Koska tosiaan, kakkua täällä kyllä olisi, vaikka ei vieraita olla saatu kutsuakaan. Tai no siis saatu ja saatu.. Pitänyt ajatella se jotenkin porrastetuksi, mutta en tiedä miten tulee todellisuudessa menemään. Pääasia olisi, että kukaan ei tuo, eikä kukaan saa täältä koronaa. Se olis se täydellinen tilanne siis.

Tosiaan, mä en mihinkään väliin kirjottanut sitä, että mä tein tänään taas kerran juustokakkua. Se tosin oli ihan suoraan reseptin seuraamista, että ei siitä ole sen kummemmin kerrottavaakaan.. Toki sinne piti myös vähän säveltää, mutta se nyt oli aika pientä. Meillä on siis aika iso Omarjuustokakku, jossa piti olla tavallisia Omar-makeisia, mutta korvattiin ne semmosilla suklaalla päällystetyillä Omareilla. Massa oli ainakin hyvää, että kyllä mä uskon ton kakun toimivan tommosenakin. Eira sen vielä huomenna koristelee, koska se ei ole mun juttu.

Ja.. Hmm, eikai tässä muuta? Huomista jännityksellä odottaen tässä. Ja toivon kovasti, että tuleva yö olisi edes jollain tasolla helppo, jotta huomenna voisi olla hieman rauhallisemmalla mielellä. Toki mä osaan hillitä itseäni ihmisten läsnäollessa, mutta olisi kiva, että voisi olla levollisin mielin juhlien jälkeenkin. Tähän kuitenkin tähdätään, mutta kaikki narut ei olekaan omissa käsissä.

Huomiseen!

Terveisin,

Tekko

4. "Kalenteri, josta tulee välillä myös pahaa suklaata."

Käynnistymisvaikeuksia, paljon käynnistymisvaikeuksia. En muista onko tää joka vuosi ollut näin hankalaa neljäntenä päivänä, mutta nyt tää tuntuu jotenkin tosi vaikeelta. Mulla on kylläkin taas huonosti nukuttu yö ja muutenkin ehkä astetta surkeemmat pari päivää takana, että ehkä sillä on jotain tekemistä tän vaikeuden kanssa. Mä haluaisin jo jotenkin alkaa tekemään tuolta ns. varastosta noita asioita ulos ja tuottamaan teille jonkinlaista fiksumpaa sisältöä, mutta en vaan saa aikaiseksi. Hmph..

Eilinen ilta, hmm.. No, menin nukkumaan varmaan joskus 22 aikaan ja heräsinkin jo valmiina uuteen päivään siinä 23:30.. Että joo.. Olin hereillä johonkin aamu 8 asti ja sitten vihdoin nukahdin hetkeksi, nimittäin heräsin uudestaan 8:30, mutta luojan kiitos nukahdin vielä senkin jälkeen. Olisko kello ollut jotain lähemmäs 11 kun sitten vihdoin jaksoin nousta. Mitäs siitä nyt tulee yhteensä.. 4 ja puoli tuntia? Ei riitä meikäläiselle, enää.

Viime kerralla neuvolassa mulle sanottiin siitä, että mun täytyy itse yrittää nukkua enemmän. Mä olen yrittänyt, mutta ei siitä mitään tule. Ne sanoi myös, että mä tulen olemaan aika loppu ihan pikapuoliin, jos jatkan samalla rytmillä kun olen jatkanut tähänkin asti, ja mä uskon sen. Sama määrä unta nyt, ei todellakaan tunnu samalta määrältä unta kun ennen lasta. Se on vaan fakta.

Mun pitäisi opetella uusi unirytmi, joo, mutta miten? Tai siis tiedän mä miten, mutta se tarkoittaa luopumista semmosesta omasta hetkestä.. Mutta ehkä joitain uhrauksia on tehtävä, jotta jaksaa elämässä. Ja vaikka siitä opettelisinkin eroon, niin ei se kyllä hetkessä varmastikaan tapahdu, joten tässä tullaan varmaan olemaan aika kiukkuisia ja muuta epämukavaa jonkin aikaa.

Musta olis oikein mainiota, jos löydettäisiin jokin sellainen rytmi ja tapa elää, että vain toinen meistä vanhemmista olisi kerrallaan äkäinen. Koska nyt kun tämä on ollut vähän tämmöistä, että kumpikin on jatkuvasti vähän äreä, niin tää tuntuu semmoselta kierteeltä.. Tiedättekö, että kummankin äreys vaan ruokkii toisen äreyttä. Se on vain semmonen asia, että nää yöheräämiset ilmeisesti vaan kuuluu tähän hommaan, ja ne ei sovi Eiralle yhtään, mutta musta ei oikein oo suurta apua toistaiseksi vielä öisin, joten.. No, niin, Eira joutuu heräämään, ja sen kautta olemaan äreä. Ja kun Eira on äreä tarpeeksi kauan, niin minunkin buddhamainen olemukseni alkaa siitä rakoilemaan ja sitten ei ole enää kellään kivaa.

Jaksan kuitenkin aina uskoa parempaan huomiseen. Huonoja päiviä aina mahtuu elämään, ja ne tuntuu niin huonoilta vaan siinä hetkessä. Jos liian monta huonoa päivää osuu putkeen, niin se voi alkaa jo vähän puristamaan.. Näköjään toisinaan riittää jopa vain kaksi huonoa päivää.. Mutta kyllä tämä tästä, uskoisin.

Tässä on vaan niin paljon asioita mitä pitäisi vielä saada tehtyä ennen sunnuntaita ja joitain asioita, mitkä pitää olla tehtynä ennen maanantaita, että sikäli tämä puristus on tässä nyt vähän huonossa kohtaa.. Nyt pitäisi saada rauhoittua ja keskittyä tekemään asioita, jotta mikään ei jää kesken. Mä oon yleensä ihan hyvä rauhoittumaan, mutta näin vähän nukkuneena se tuottaa jopa minulle hankaluuksia. Äkkiä tästä kierteestä eroon, kiitos..

Tätähän tää mun blogiputki-joulukalenteri siis parhaimmillaan on; mä vaan valitan siitä miten mulla milloinkin menee. Onneksi olen antanut tämän nimeksi myös tuon blogiputki, koska pelkkänä joulukalenterina tätä olis kyllä välillä tosi ankeeta availla. Vai miten itse reagoisit suklaajoulukalenteriin, josta tulee pahaa suklaata? Niinpä, ei se kivaa ole. Täällä mun kalenterissa välillä on tätä pahaa suklaata, mutta sitä se elämä välillä on, ja siitähän tämä mun blogini on aina kertonut – mun elämästä.

Siinäpä sopiva kuvaus tälle joulukalenterille: "kalenteri, josta tulee välillä myös pahaa suklaata."

Hmm.. Tuota.. Niin, että.. En tiedä. Mä yritän nyt kovasti miettiä jotain aihetta, jolla saisin käännettyä tän laivan paremmille vesille, ja kirjoitettua jotain kivaakin, mutta ei sitä nyt vaan tule. Pitäisikö sitä vaan suosiolla lopettaa ja alkaa toivomaan sitä parempaa huomista?

Ehkä mä vaan laitan joululaulut soimaan ja yritän hakea niistä jotain uutta energiaa tuleviin luukkuihin. Eli tämä suklaa oli nyt yksinkertaisesti vaan pahaa, eikä siinä ollut edes mitään kreemiä (vai mitä niissä suklaakonvehteissa nyt yleensä onkaan..) sisällä, joka olisi tounut siihen edes hyvän jälkimaun.

Huomiseen ihmiset!

Terveisin,

Tekko

3. Mahdollinen kasvun paikka

Taas on väsätty pizzataikina huomiseksi. Kokeilin tällä kertaa lisätä siihen taikinaan muutaman teelusikallisen jotain kaupasta löytyvää valmista pizzamausteseosta. Kokkiohjelmia paljon kuluttaneena ja edelleen kuluttavana mun täytyy kyllä sanoa, että en yleensä suosi mitään valmiita mausteseoksia, mutta nyt piti mennä sieltä missä aita on matalin, koska.. No, ei siihen oikeestaan ole syytä, joskus vaan voi tehdä niin. Ja toisaalta, se mausteseospussi ei ainakaan sanonut, että se sisältää mitään muuta kun neljää tai viittä eri maustetta, joten se on varmasti ihan ok.


Mun oli vaan pakko nyt alottaa tää merkintä jotenkin, ja toi nyt oli ensimmäinen mitä tuli mieleen.. Tällekään päivälle ei siis ole silleen mitään sen kummallisempaa. Kirjoitellaan taas vaan omaksi huviksi. Kokeillaan vaikka ihan sitä tekniikkaa, että kirjotellaan sitä mitä sylki sormiin tuo.. Taas mä käytän tätä sanontaa, mutta edelleenkään se ei kuulosta sopivalta. Kirjoittaessa ei vaan voi käyttää ilmaisua "mitä sylki suuhun tuo", vaan sitä on pakko hieman muokata jotenkin ja se taipuu aina tohon. Toisaalta toi on ihan hauskakin, jos sitä ei ota niin vakavasti.

Musta olis hirveen kiva oppia käyttämään suomenkieltä siten miten Juha Vuorinen sitä käyttää. Se saa ihan arkipäiväiset asiatkin välillä muutettua silleen jotenkin tosi hauskoiksi. Tai siis.. Hmm, Vuorinen on niin taitava sanoilla leikkijä, että siitä voi olla jo hieman kateellinenkin. Kai toi mun "sylki sormiin tuo" on jotain semmosta kikkailua, jota siis haluaisin viljellä enemmänkin. Pitäisi kai vaan vieläkin rohkeammin pyrkiä kehittämään itseään kirjoittajana.

Blogia kirjoittaessa ei vaan usein tule käytettyä mitään semmosia sanontoja tai mitään, mitä voisi silleen kivasti muokkailla tai millä voisi jotenkin kivasti leikkiä. En edes tiedä miten saisin lisättyä semmosia tänne, koska se ei sitten taas ole niin paljon mua.. Ihmeellisiä asioita sitä miettiikin.


No, asiasta kukkaruukkuun, tai johonkin.. Mä oon huomannut, että jotenkin me Eiran kanssa keskustellaan syvemmin asioista kun ollaan saunassa. En tiedä mikä sen tekee, mutta yleensä siellä syntyy ne parhaimmat keskustelut meidän välillä. Niin tapahtui eilenkin.

Mietittiin nimittäin semmosta asiaa, että miten isoja kulttuurieroja on ihan sukujenkin välillä. En tiedä onko kulttuuriero oikea sana tähän, mutta käytetään sitä nyt. Siis ihan silleen, että meidän puoli suvusta ei vaikuta siltä, että niitä kiinnostaisi meidän uusi arki, kun taas Eiran puoli suvusta on kokoaika jollain tapaa yhteydessä, ja tahtoo tietää mm. lapsen kuulumisia.

En ehkä kuitenkaan väittäisi, etteikö mun puolta suvusta kiinnostaisi, mutta me ei jostain syystä koskaan näytetä asioita ulospäin. Me ei kysytä suoraan, vaan me yritetään onkia tietoa kaikilta muilta. Mä syyllistyn tähän itsekin valitettavan usein. Se olis ihan hyvä kasvunpaikka itselläkin, että oppisi olemaan paremmin yhteydessä asianomaisiin, eikä aina vaan kaikkiin muihin, jotka saattaisi jotain tietää.

Meillä vaan ei oo koskaan ollut sellasta.. Hmm, "mitä sulle kuuluu"-meininkiä, vaan aina päätellään se jostain miten ihminen milläkin hetkellä käyttäytyy. Me aikalailla vaan luullaan tietävämme. Ja nykyään se sitten on juurikin ajautunut siihen pisteeseen, että kysellään aina mutkan kautta, että miten jollain toisella menee, jotta voidaan edes jotenkin tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä..

Nää on tämmösiä asioita mitkä on noussut nyt pintaan, kun on tämä uusi tulokas tässä ja tahtoisi vain koko maailmalle näyttää, että on onnellinen. Mä ymmärrän aika paljon enemmän nyt mun pikkuveljen taannoisia tuntemuksia, kun kukaan sukulaisista ei koskaan käynyt, vaikka olisi ollut lapsen synttärit tai jotain vastaavaa. Mua harmittaa melkein joka päivä, että ei kukaan käy. Ei niinkään itseni puolesta, mutta olisi kiva jos lapsikin tutustuisi sukulaisiinsa. Ja tässä palataan taas minuun itseenikin, koska enhän minäkään koskaan missään käy. Yrittänyt olen kyllä aina synttärijuhliin vähintään päästä, mutta onhan sekin aika vähän loppujen lopuksi. Ja miten tätä tälläistä lähdetään sitten muuttamaan? No, olenhan mä oppinut olemaan ilman tupakkaa ja saanut painoakin pois muutoksilla, joten eikai nyt taas jonkun uuden vielä tärkeämmän asian opettelu voisi olla paha?

Ja siis joo, iso vaikuttava tekijä tällä hetkellä on korona ja sen tuottamat rajoitukset. Mutta tällein kun täällä mökkihöperöityy, niin asiat saavat hyvin valtavat mittasuhteet. Pienikin asia alkaa jotenkin tuntua ylitsepääsemättömältä.

Mutta mä tiedän myös sen, että meidän suvussa on semmonen, voidaanko sanoa mentaliteetti, että "jos toi ei käy täällä, niin en minäkään käy siellä". Mä en haluaisi itse sitä jatkaa, mutta ikävän usein se jostain tulee alitajuntaan ja estää kaiken toiminnan. Jotenkin kai katkeroidutaan vaan niin nopeasti sitten kaikesta. Miksi? Hyvä kysymys.

Kenenkään ei nyt kannata luulla, että ollaan täällä puhuttu kenestäkään pahaa. Me ollaan puhuttu yleisellä tasolla, että miten erilaisia sukuja on olemassa. Tai eihän meillä ole kosketusta kun kahteen erilaiseen, mutta pakkohan niitä on olla paljon vielä lisääkin. Se oli ihan mielenkiintoinen kela, pakko sanoa. Ja on näköjään edelleen. Ja se näköjään kirvoitti kirjottamaan tämmösen katkeralta kuulostavan merkinnän, jonka kai jotenkin toivoisi muuttavan omia käyttäytymismalleja. Mä hyvin usein olen miettinyt näitä asioita ihan itseksenikin ja aina päättänyt, että "nyt minä muutun", mutta mitään ei ole koskaan tapahtunut. Eihän sen muutoksen tarvitsisi edes iso olla, mutta silläkin voisi olla elämänlaatua parantavia vaikutuksia. Mahdollisesti ei vain oman, vaan myös muidenkin. Mene ja tiedä.

En tiedä olisiko tässä sitten jotenkin jotain pohjaa sille, että minkä takia mä rakastan joulua niin paljon? Mä haluaisin olla enemmän tekemisissä läheisten ihmisten kanssa, mutta arjen keskellä sitä ei muka jotenkin ehdi – tekosyitä nyt löytyy aina. Sitten tulee joulu, joka jotenkin on lapsesta asti ollut semmonen perhejuhla, niin sitten sitä saa edes kuukauden, päivän tai edes pari olla mahdollisimman paljon tekemisissä mahdollisimman monen läheisen kanssa. Miksei joulu voi olla aina? Tai jotain..

Nyt on toistaiseksi vielä lähes pakko käyttää syynä koronaa, mutta toivon, että jotain muutosta itsessä tapahtuu koronan jälkeen. Toivottavasti semmonenkin aika vielä kuitenkin koittaa.. Ja kun tosiaan on tarkoitus sitä asuntoa alkaa sieltä Hyvinkäältä etsimään, niin toivon joidenkin asioiden muuttuvat edes viimeistään silloin, kun Hyvinkäälle takaisin päästään.


Nämä oli tämmösiä nämä ajatukset. Mä toivon, että tää ei itsellä jää "vaan kirjoitukseksi", vaan että tästä olisi oikeasti jotain apua ymmärtämään joitain asioita uudella tavalla. Ja että joistain ikivanhoista toimintamalleista pääsisi jotenkin eroon. Ainakin voin sanoa tiedostavani epäkohtia, joten eikö se ole jo aika hyvä lähtökohta?

No, tää luukku nyt oli tämmönen syvällisempi kela ehkä.


Ensimmäiseen luukkuun oli tullut kommentti, jossa toivottiin mun kokeilevan tehdä piparkakkujäädykettä, ja sitä tullaan mahdollisesti jossain luukussa tänä vuonna kokeilemaan. Toivon kovasti, että siitä herää semmonen "tälleen tästä vähän muokkaamalla tästä saisi vieläkin paremman"-elämys, koska mä rakastan niitä hetkiä kun luulen osaavani parantaa tai korjata jonkun toisen reseptiä. Ja ehkä sen takia mä myös pidän hyvin paljon siitä, että mua välillä haastetaan kokeilemaan uutta ja tuntematonta. Kiitos siitä vielä! Nyt ei enempää.

Terveisin,
Tekko

2. Historiikkia, kysymyksiä ja vastauksia

Ihan ensimmäisenä haluan tähän luukkuun korjata erään virheellisen asian eilisestä luukusta. Kirjoitin, että olen aikaisempina vuosina nimennyt kaikki kalenteriluukut typerästi, mutta sehän oli lähes kukkua. Mä olen ilmeisesti tajunnut tämän epäkohdan jo viime vuonna, ja korjannut asian jo silloin. Viime vuoden luukut on nimetty oikein fiksusti sen mukaan, että mitä siellä luukussa on sisällä. En ymmärrä, että miten en sitä eilen tutkiessani tajunnut? Ja nyt kun kaivoin vielä pidemmältä, niin vuonna 2016 mä olen toiminut myös oikein. Vain vuodet 2013, 2014, 2015, 2017 ja 2018 on epäselviä.

Seuraavaksi teitä tietenkin kiinnostaa, että olenko oikeesti jo vuodesta 2013 asti tehnyt tätä joulukalenterihommaa? Vastaus on tavallaan kyllä ja ei, koska siis todellisuudessa mun ensimmäinen blogijoulukalenteri on joulukuulta 2008. Se sijaitsee IRC-Galleriassa. Siellä sijaitsee myös vuosien 2009 ja 2010 joulukalenterit. Mä en tiedä mitä on tapahtunut vuosina 2011 ja 2012, koska siis niiltä vuosilta mulla ei ole minkäänlaista joulukalenteria tehtynä.. Hmm..

Täydellisiä nämä kalenterit ei aina ole olleet, koska tätä on aikaisemmin tehty aikalailla vaan vähän sinne päin. Jos oon muistanut tai jaksanut kirjottaa jotain, niin oon kirjottanut. Väittäisin, että vasta viimeiset viisi vuotta mä oon yrittänyt tehdä tätä silleen tosissani. Siinäkin ainakin kerran epäonnistuen.


Mä yritän tänä vuonna pyrkiä näiden luukkujen kanssa siihen, että nää olis tarpeeksi pitkiä. En tosin tiedä mikä on tarpeeksi pitkän virallinen kuvaus.. Mutta ajan takaa sitä, että nää olisi sen verran pitkiä, että edes itseäni huvittaisi avata linkki. Jos mua itseäni huvittaa avata joku mun luukku, niin sitten teksti on tarpeeksi pitkä omiin kriteereihini. Ja siis siihen pyrin. Voisiko tätä vielä jotenkin vaikeammin selittää? Ja tälleenhän näistä luukuista saa tarpeeksi pitkiä kun selittelee asiat epäselvästi ja availee niitä vieläkin epäselvemmin, eikö? No ei, olihan tää nyt ihan hyvä sepustus.


Ja koska mä oon tänään erittäin tylsä ja en keksi enää mitään kirjoitettavaa, niin etsinpä tälle päivälle heti 10 kysymystä joihin vastaan parhaan kykyni mukaan. Tää on aikaisempinakin vuosina toiminut hyvin hätävarana, joten käytetään tää sama kortti myös tänä vuonna – ja tätä korttia käytetään varmasti vielä paljon tulevaisuudessakin, koska pakkohan näihin on sisältöä saada ja en ole sitä vieläkään pahemmin keksinyt.

1. Missä vietät mieluiten joulusi?

– Vanhempien luonahan se joulu tuntuu eniten joululta. En vielä tiedä miten vauva tulee tätä tulevina vuosina muuttamaan, mutta toistaiseksi toivon kyllä pääseväni vanhempieni ruokapöydän ääreen vielä jouluisin. Ei olla vielä Eiran kanssa ainakaan suunniteltu, että alettaisiin järjestämään jo ns. omaa joulua. Ei se ainakaan toistaiseksi tunnu akuutilta.

2. Mikä on tärkein jouluperinteesi?

– En tiiä onko mitään tärkeintä. Mä rakastan kaikkea joulussa. Tai, hmm, voiko yhdessäolon laittaa perinteeksi? Semmonen sukulaisten näkeminen ja niiden kanssa oleminen on kuitenkin se joulun juttu.

3. Millaista on suosikki joulumusiikkisi? Mikä on lempi joululaulusi tai -kappaleesi?

– Mä tykkään kaikesta vanhasta ja perinteisestä. Semmosesta mikä tuo mieleen lapsuuden joulut. Itseasiassa mun on hyvin vaikea vastata tähän mitään tiettyä, koska aika monet joululaulut tuo sitä semmosta hyvää fiilistä vieläkin. Mieleni tekisi ehkä nostaa ykköseksi Varpunen jouluaamuna, mutta en ole siitä aivan 100 % varma.

4. Mitä haluat syödä jouluna?

– Kaikkea perinteistä. Kinkkua, laatikoita ja muita lisukkeita. Mitään uutta sinne ei koskaan saa kokeilla, koska se ei kuulu sinne. Tykkään kaiketi joulusta aina semmosena kun se on aina ollut. Kaikki mikä siihen on lapsena kuulunut on tärkeetä.

5. Mitä lapsuuden joulun traditioista olet ottanut mukaan tai tulevaisuudessa aiot ottaa mukaan omaan jouluusi?

– Jos sitä voi yhtään enempää toitottaa, niin haluan pitää joulun aina semmosena kun se on aina ollutkin. Kun joskus tulee se tilanne, että aletaan järjestämään omaa joulua, niin mä haluan siitä mahdollisimman samankaltaisen mitä se on aina ollut. Toki voidaan tehdä kompromisseja jos Eira haluaa tuoda omista jouluistaan myös jotain. En ihan niin itsekäs halua olla.

6. Millainen on kotisi tämän vuoden joulusisustus? Onko sinulla tapana uusia joulukoristeita?

– Meiän koristelu on tänä(kin) vuonna simppeli. Ei me olla täällä kotona jouluna, niin ei olla koettu kodin koristelua silleen mitenkään ylitärkeenä. Semmonen helppo ja yksinkertainen sisustus on kiva, se kasvattaa joulumieltä kyllä ihan riittämiin. Musta tuntuu, että meillä on kai vieläkin aika samat joulukoristeet? Ei me mun mielestä ainakaan joka vuosi uusia osteta.

7. Oikea, vai muovikuusi?

– Oikeeta kuustahan sitä eniten arvostaisi, mutta kotona meillä on muovinen. Se tosin on sen verran näyttävä kapistus, että kyllä toikin paremman puutteessa menee paremmin kun hyvin. Varsinkin kun siinä on simppeli koristelu ja valot, niin mikäs siinä! Näyttävä ja kiva.

8. Mikä tai mitkä on joulun värit?

– Lapsenahan mä olisin vastannut tähän punainen, vihreä ja harmaa. Nyt aikuisena mä vastaan, hmm, punainen, vihreä, valkoinen ja kullankeltainen. Vaikka noita perinteita haalinkin, niin värimaailma saa elää ja muuttua, kunhan se vain tuo mieleen joulun.

9. Mitä toivot joululahjaksi?

– Tää on ehkä ensimmäinen vuosi ikinä kun en oikeesti oikeesti tiedä. Sanonko mä näin ehkä joka vuosi? Kuitenkin, musta tuntuu että sain jo kaiken kun toi vauva tuli meiän elämään. Sitä oli niin kauan odotettu, että nyt kun se tossa on, niin tuntuu, että ei muuta tarvitse.

10. Mikä joulussa on parasta?

– Yhdessäolo, perinteet ja kaikki. Kaikki on joulussa parasta. Mitään siitä ei saisi ottaa pois, tai oikeestaan lisätäkään. Täydellinen juuri semmosena.

Ja nyt on vastattu muutamaan kysymykseenkin. Oon tässä samalla heiluttanut vauvaa lähes kokoajan. Kehiteltiin niin pettämätön keino taata vauvalle hyvät päiväunet, että ei mitään rajaa. Todettiin, että se nukkuu parhaiten semmosessa kaukalossa, jolla sen saa mukaan autoon yms. Ja silloin kun se on siinä, niin sitä pitää ihmisen kokoaika kantaa.

Punnittiin toi kokonaisuus yks päivä ja siis se painaa yli 9 kiloa, joten se alkaa pidemmän päälle rasittamaan olkapäitä ja kaikkia mahdollisia lihaksia. Kehiteltiinkin sitten semmonen juttu, että se kaukalo roikkuu nyt eteisen katosta kuormaliinoilla, ihan hitusen maanpinnan yläpuolella, ja siitä lähtee villalanka josta sitä voi heiluttaa sivuttaissuunnassa, vaikka itse istuisi olohuoneessa. Nyt se villalanka on mun hampaiden välissä ja heilutan päätäni, jolloin kaukalo heiluu eteisessä epätasaisessa tahdissa ja vauva nukkuu tyytyväisenä.

Tää on oikein tämmönen Turhapuro-patentti, mutta toimii toistaiseksi. Olkapäät pysyy ehjänä ja vauva tyytyväisenä, joten tää on täydellistä.

Ja tän päivän luukku alkaisi olemaan tässä. Ihmetellään huomenna taas lisää!

Terveisin,

Tekko

1. Alustus ja MON-kuukausiraportti

Nyt mulla on tässä hyvä sauma vähän kirjotella. Päivä on kaikenkaikkiaan ollut aika mahdoton, mutta nyt Eira otti vauvan mukaansa ja lähti liikenteeseen. Täytynee taas koputtaa puuta, koska aion sanoa seuraavaksi, että onneksi näitä mahdottomalta tuntuvia päiviä on ollut suhteellisen vähän. Ei se vauva yleensä kokoaikaa nurise ja narise, niin kuin se on tänään tehnyt.. Syytä ollaan yritetty selvittää, mutta kaikkien keinojenkaan jälkeen ei olla tyytyväisiä, ja siksi kutsun tätä mahdottomaksi päiväksi.

En oo oikeestaan kerennyt edes miettimään, että mitä tämä ensimmäinen luukku nyt tulee pitämään sisällään, mutta eikai se nyt niin justiinsa ole.. Tutkin hieman noita mun edellisten vuosien kalentereita, tai oikeestaan niiden aloitusluukkuja, ja ei niissä yleensäkään ole ollut mitään järkeä. Ne on toimineet vaan jonkinlaisena.. Hmm, alustuksena. Joten olkoon tämäkin sellainen.

Itseasiassa.. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin voisin alustaa tämän joulukalenterin tässä ensin ja sitten vielä kirjoittaa loppuun semmosena pienenä lisänä kuukausiraportin koskien Minulla on nälkä-sarjaa. Sekin pitää tässä kuussa jotenkin hoitaa, ja jos sen hoitaisi tässä samalla, niin olisi se pois jaloista pyörimästä.


Lukuisista kommentinkinuamisyrityksistä huolimatta mä en ole saanut tätä kalenteria varten ainuttakaan vinkkiä, että mitä te haluaisitte mahdollisesti lukea. Eli kaikki on taas mun itse päätettävä.. No, se ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, vai kuka se oli?

Mä oon alustavasti ajatellut, että tää joulukalenteri vois tulla pitämään sisällään edes yhden uuden itsekehittelemäni juustokakun, mahdollisesti nyt vihdoinkin sen jo kauan sitten pyydetyn piparkakkutalon ja.. No, ehkä jotain kysymys/vastaus-osastoa ja oisko jotain testailuja? En vielä ihan tarkalleen tiedä. Nää on oikeestaan ennenkin tullut aikalailla siten, että oon keksinyt idean just ennen kun alan kirjottamaan, joten ei oteta siitä nyt sen suurempaa stressiä. Kokkailuaiheiset merkinnät yleensä kyllä keksitään joko edeltävänä päivänä tai sitten samana, mutta silleen, että on ollut aikaa miettiä ja toteuttaa – tämän kerroin lähinnä siksi, että jos haluatte mun kokkailevan jotain tiettyä, niin kertokaa ajoissa. Tosin, ette te kerro, ette edes myöhässä. Huomaatteko jo kuinka katkera taas olen?

Oon tässä kirjottelun lomassa yrittänyt vähän vilkuilla samalla noita mun edellisten vuosien joulukalenteri-blogiputkia, mutta ei niistä oikein irtoa parilla silmäyksellä mitään. Oon nimittäin nimennyt ne todella kehnosti.. Yleensä ne kantaa nimeä "ensimmäinen luukku", "joulukuun ensimmäinen" tai jotain vastaavaa. Tälleen jälkeenpäin ajateltuna – en tiedä miksi vasta nyt – mutta olisi ollut järkevää otsikoida ne jotenkin liittymään siihen mitä se luukku pitää sisällään.. Nyt pitää avata koko luukku, jotta voi tietää mitä siellä oikein on.. Se ei ole näin jälkeenpäin ajateltuna kovin fiksua.

Tänä vuonna siis muutosta ainakin siihen, jotta voin mahdollisesti ensi vuonna katsoa nopeasti, että mitä sitä on edellisvuonna tullut kirjoitettua.. Hassua, "Ensi vuonna" kirjoitetaan erikseen, mutta "edellisvuonna" on yhdyssana..

Hmm.. Oonkohan mä todellisuudessa alustanut tätä kalenteria nyt mitenkään? Ehkä? Fiilis on kuitenkin nyt se, että en tässä ala turhaan enää enempiä jaarittelemaan, vaan siirryn seuraavaksi purkamaan kuukausiraporttia. On meinaan sen saralla kerrottavaa!

Alotetaan vaikka kertomalla semmonen asia, että nyt se on tapahtunut. Ai mikäkö, te kysytte? No, mä olen saavuttanut yhden tärkeän etapin tässä mun projektissa. Aion paljastaa tänään teille kaiken; alkupainosta tähän nykyiseen.

Ja koska tässä ei ole ihan hirveesti mitään jaariteltavaa, vaan paino on tullut alas aikalailla ihan itsestään, niin turha kai tätä on hirveesti venytellä.. Muutoksia ei nimittäin ole tehty suuntaan, eikä toiseen, kaikki on edelleen niinkuin ne oli kuukausi sitten. Paitsi paino. Paino ei ole ottanut mitään omia lepotaukoja, mikä on sinällään suuri ihme, joten olen ollut aika tyytyväinen tuloksiin tässä viime ajat. Vaikka plussapäiviäkin on ollut.

Tuloksiin!

31.10.-7.11. – Painoa oli tullut takaisinpäin +0,2 kg.

7.-14.11. – Ja nyt sitä oli lähtenyt -1,2 kg.

14.-21.11. – Painoa oli taas lähtenyt, jopa -0,6 kg.

21.-28.11. – Oli jälleen vaan lähtenyt, nyt -0,9 kg.

Eli jos en ihan väärin laske, niin tässä kuussa painoa oli lähtenyt taas ihan runsaasti, semmonen 2,5 kg. Ajatelkaa, vain lisäämällä puuro aamu- ja iltapalaksi, niin saadaan näin hyviä tuloksia.. Kannattaa siis ehdottomasti kokeilla. Toki tärkeää on myös syödä säännöllisesti, sitä ei voi toitottaa tarpeeksi.

Nyt kun ollaan saatu nämä tulokset kerrottua, niin voidaan alkaa kasvattamaan teidän jännitystä hieman. Koska siis, pakkohan teidän on lukea tää koko juttu, eikä vaan tuloksia.

En tiedä kuinka monelle tulee yllätyksenä semmonen asia, että mä olen ollut ehkä yläasteelta asti ylipainoinen. Jos ei ihan yläasteelta, niin ammattikoulusta viimeistään. Ei se siitä sen jälkeen ole oikein mihinkään lähtenyt, vaan ylipaino tuli jäädäkseen. Mä en tosin oo ite koskaan nähnyt itteeni mitenkään ihan valtavana, mutta olen sitä kuitenkin ollut. Ja siis jos mä en ihan väärin muista, niin jopa mun armeijasta saamissani c-papereissa sanottiin, että yksi syy on.. Ei varmaan sairaalloinen, mutta jonkinasteinen ylipaino siinä muistaakseni luki. En sitä ole koskaan tätä aikaisemmin missään kertonut, koska se hävetti mua silloin. Sanoin kaikille vaan, että paniikkihäiriön takia pelkästään.

Oon ollut silti ihan tyytyväinen itteeni, joten miksi mun olis tarvinnut stressata mun painoani? Tai no, en aina, mutta pääosin. Kaikilla varmaan on kausia kun näkee ittensä jotenkin ihan hirveenä, mutta oon käsittänyt niiden kuuluvan elämään.

Tuli kuitenkin vuosi 2016 ja sain jostain kipinän alottaa laihdutusprojektin. En edes oikeestaan muista mistä se silloin tuli.. Olisko ollut niin, että rupesin aikani kuluksi vaan liikkumaan enemmän ja paino putosi siinä samalla, ja keksin sitten, että tää on nyt projekti? Ehkä se meni jotakuinkin noin. Silloin mä sain pudotettua semmosen noin 20 kiloa itseltäni pois ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Se paino vaan tippui niin lyhyessä ajassa, että sen pitämistä pois olisi pitänyt ylläpitää hyvin tarkasti.. Se epäonnistui kuitenkin, koska tuli talvi ja tekosyyt. Sitten mä annoin vaan asian olla ja elin itseni kanssa taas ilman sen suurempia ongelmia.

Nyt sitten tämä uusin projekti, hmm, siihen mua ehkä eniten inspiroi joku YouTube-video. Tai videot. Joku hahmo jota siellä tilaan, oli pitänyt noin vuoden tauon tubettamisesta ja tehdessään pitkästä aikaa uuden videon, kertoi selvästi hoikistuneena aloittaneensa pätkäpaaston. Siihen aikaan kuulin pätkäpaastosta paljon muualtakin, joten ajattelin, että miksi ei? Jos se tuottaa noin hyvin tulosta vuodessa, niin kyllähän se nyt kannattaa kokeilla.

Nää vuoden 2020 projektin tuottamat tulokset on siis oikeestaan kaikki, hyvin pitkälti, vain ja ainoastaan pätkäpaaston ansiota. 8 tuntia aikaa syödä ja 16 tuntia paastoa. Se on mun kaava, jolla mä tuun menemään nyt luultavasti niin pitkälle kun.. No, niin pitkälle kun tulen menemään. En näe mitään tarvetta aloittaa mitään yösyömisiä tai tämmösiä, vaan paasto on oikeestaan osa mua, joten näillä mennään.

Nyt tämän hirveän pitkältä tuntuneen sepustuksen jälkeen sanon, että vuonna 2016 mun aloituspaino oli 125 kg. Kyllä, ihan kamala määrä 179 senttiselle ukkelille. Mä en ihan tarkalleen muista, mutta uskaltaisin tosiaan väittää, että alimmillani olin silloin 105-kiloinen.

Sitten tuli melkein neljä vuotta kun en tehnyt mitään itseni eteen. Olla möllötin. Ja ihan kuin huomaamatta mun paino kapusi niinkin hurjiin lukemiin kuin 127,3 kg. Te varmaan arvaatte jo tämän painon, jonka olen nyt saavuttanut, ja joka on varmasti tärkein etappi tässä matkalla? Kyllä, mä lupasin vuonna 2016 äitille, että "jos joskus pääsen alle 100 kilon, niin mä ajan mun parran pois". Nyt mä olen alle 100-kiloinen!

Ensimmäisen kerran pääsin "neuvolassa punnittavien" joukkooon 24.11. Painoin tuona päivänä 99,9 kiloa. Mä vaan katoin sitä vaakaa ja olin, että "mitä piippiä?" Haltioissani kerroin siitä Eirallekin, ja olin kokoaika hyvin epäuskoinen. Ensimmäistä kertaa, öö, reippaasti yli kymmeneen vuoteen, mun painoni oli kaksinumeroinen luku.

Tässä kohtaa aloin kehittelemään uusia sääntöjä parranajamisen esteeksi. Ajattelin, että heti kun iltapaino on sen alle 100 kiloa, niin sitten voidaan.. Mutta todellisuudessa mä haluan olla sanojeni mittainen mies ja leikkaankin partani pois ristiäisten jälkeen, 6.12.2020. Oli aamu- tai iltapainoni silloin mitä vaan, mä olen kumminkin käynyt jo painossa, johon tässä tähdättiin.

Ja, hmm.. No, olen siis tähän mennessä pudottanut -27,7 kiloa, eli tällä hetkellä painan 99,6 kg. Aika paljonhan se vieläkin on, mutta en mä tähän ole jäämässäkään. Toivon lähinnä, että nyt kun olen tämän kaikkien luettavaksi kirjoittanut, niin motivaationi projektia kohtaan vain kasvaisi. Ja kun olen yrittänyt tässä jonkinlaista tavoitepainoa miettiä, niin mä näkisin itseni tuolla noin 90 kilon paikkeilla. Saatte ajatella, että sekin on liikaa tosiaan 179 senttiselle hahmolle, mutta mä koen sen painon semmosena, että siellä mä voisin olla täysin tyytyväinen kehooni – siellä mä viimeinkin voisin uskaltaa hankkia itselleni istuvampia vaatteita.

Tästä merkinnästä tuli nyt jokseenkin, hmm.. Tosi tämmönen, että mietin nyt uskallanko painaa "julkaise"-nappia.. Tää on ollut jotenkin aina niin semmonen aihe, että vaikka olen ollut suhteellisen tyytyväinen itseeni, niin vaakalukema on aina ollut semmonen mitä en ole halunnut kenellekään kertoa. Se tuntuu aina jotenkin pahalta. Nyt se lukee täällä ja tämän merkinnän voi lukea kuka vaan.. Toisaalta.. Tämä on hemmetin iso saavutus itselle, joten antaa palaa, julkaistaan! Nyt loppuu sen vaakalukeman häpeily, että päästään asiassa eteenpäin.

Ja näihin sanoihin voinkin päättää ensimmäisen luukun. Kaikenlainen kommentointi on hyvinkin tervetullutta, edelleen! Aina saa kommentoida, ja tulen sitä varmaan jokaisessa luukussa tänäkin vuonna toitottamaan, koska.. No, niin.. Haluaisin joskus tietää, että mitä mieltä lukijat on mun ulosannistani tai mistään mikä tätä blogia koskee. Ja niitä aiheideoita tuleviin luukkuihin ottaisin enemmän kuin mielelläni vastaan.

Terveisin,

Tekko