Viikko on ohi taas

Oon kokoajan elänyt siinä uskossa, että mun työkokeilu loppuu tähän päivään. Oon ollut väärässä, sillä tarkistin sopimuksen ja mun sopimus on voimassa 8.3. asti. Eikai siinä, koska mä joutunen jatkamaan vielä työkokeilussa.

Tällä hetkellä siis elämäntilanne on vähän semmonen, etten voi vielä lyödä lukkoon palkkatukisopimusta. Saatan tästä elämäntilanteesta teille kertoa joskus lisää, mutta toistaiseksi se tuntuu liian henkilökohtaiselta jaettavaksi täällä.

Käydään kuitenkin mennyt viikko läpi!


Maanantaina palasin siis pitkästä aikaa töihin, edellinen viikko kun oli mennyt sen noron kanssa. Ihan ensimmäisenä aloin pistelemään vähän paikkoja kuntoon, koska no, oli hieman kerennyt paikat pölyyntymään. Mä en vieläkään ymmärrä miten tuolla se pöly oikeesti ilmenee niin nopeasti? Sit hyppelin toiselle työmaalle.. Joo, mä käytän näistä paikoista nimitystä työmaa, mutta en tiedä miksi. Menin siis toiseen paikkaan tyhjentämään lavan. Ja siis puhutaan teatterin lavasta. Sinne oltiin tehty mahottoman massiiviset rakennukset ja mun piti nostella ne pois lavalta.. Tovihan siinä vierähti, mutta sain kun sainkin lavan tyhjäksi treenejä varten.

Tiistaina mä pistin sitten oikeesti siivoten. Hinkkasin paikat puhtaaksi ja pidin vähän pidempiä taukoja. Ai miksi? No, mä tein maanantai-iltana 11 kilometrin pyörälenkin "kylmiltään" ja mulla saatto olla muutama lihas kipeenä. En oo tiistaista hirveen ylpee kyllä, mutta sain tehtyä mun perushommat, joten kai se on ihan ok.

Keskiviikkona jatkoin vähän siivoiluja ja mulla pyöri kokoajan mielessä iltapäivän verikokeet. Mä saatoin siispä siivoilla "turhaan" niitä samoja paikkoja, jotka siivosin jo tiistaina. Sit kävin tekemässä vähän tuoliremppaa taas ja etsiskelin hieman työkaluja. Menin kahden kohteen väliä varmaan 100 kertaa.. Etsin ensin toisesta paikasta, jos ei löytynyt, toiseen paikkaan. Ja sit takasin lähtöpisteeseen, löyty tai ei, ja etsimään uutta työkalua. Kumma juttu kun työkalut ei pysy omilla paikoillaan.. No joo, ei sitä oo saanut kukaan kitkettyä pois tuolta, niin miten minäkään? Ehkä mä vielä joskus keksin ratkasun tähän.

Torstaina, eli tänään, alotettiin päivä toisen työmaan takapihalla. Siellä on ollut pitkään semmonen kasa erinäisiä asioita, ja tästä kasasta on tullut usein sanomista. Nyt pistettiin se ojennukseen! Rämmittiin, uskokaa tai älkää, mudassa! Mun piti kotiin päästyäni pestä mun kengät, koska ne oli ihan mudan peitossa. No, kuitenkin, jatketaan. Jouduin jättämään mutaleikin kesken, koska mulle tuli puhelu pöydästä, jonka olin luvannut hoitaa pois toiselta työmaalta. Tuli vastaan ehkä yks oudoimmista tapahtumista aikoihin. Lupasin auttaa kantamaan pöytää meiän työpaikan puolella, mutta minä kyllä-mies lupauduin lähtemään vielä kantamaan sen toiseen päähänkin.. Se työ ei ois kuulunu mulle mitenkään, eikä sitä kai voi pitää enää työaikanakaan.. Vanha vieras nainen nätisti pyysi, niin miksi minä en hyppäisi vieraaseen autoon ja menisi vieraaseen taloon kantamaan pöytää? No, en joutunut kellariin. Sain vielä kyydin takaisin lähtöpisteeseen, joten.. Ehkä se oli ihan ok. Seuraavaksi kannettiin vähän pyykinpesukonetta ja lopuksi vielä takaisin toisen työmaan takapihalle tutkimaan paria elementtiä, että saako niistä enää mitään fiksua.. Siitä sitten kotiin, huh.


Semmonen viikko.. Ensi viikolla mä olen töissä maanantaina ja sitten tiistaina joudunkin jäämään sivuun juurikin näiden henkilökohtaisten syiden takia.. Täytyy kyllä sanoa, että harmittaa. Täytyy kyllä sanoa sekin, että onneksi nää asiat on kohta tutkittu ja voin mahdollisesti palata takaisin normaalimpaan elämään ja keskittyä jopa ehkä paremmin työelämäänkin. Se on ollut toisinaan hieman sumuista, mutta onneksi on saanut edes omat hommansa hoidettua.

No, ei pitkitetä suotta, heippa!

Terveisin,
Tekko

Helmikuun silmäilyt

Oletan, että tässä kuussa ei tule enää elokuvia katseltua, joten voin listata tän kuukauden katselmukset ihan hyvillä mielin jo nyt. Tänään en ainakaan jaksa elokuvia tuijotella ja huomisestakin mulla on omat epäilykseni.

Ja itseasiassa ennen kun lähdetään yhtään tutkimaan mitään, niin kerrottakoon vielä, että tämä tulee jatkossa olemaan aina "Kuukauden silmäilyt", koska listaan tähän myös muitakin kun elokuvia. Eikö ole ihan hyvä? Ne ihmiset, joita nää sit kiinnostaa, osaa poimia nää sitten helposti itselleen luettavaksi.

No, mitäs asioita se meikäläinen on tässä kuussa vilkuillut? Lähdetääs vähän ihmettelemään.


Helmikuu lähti hienosti käyntiin elokuvalla Helmiä ja Sikoja. Yks parhaimpia suomalaisia elokuvia, pakko se on sanoa ainakin. Kuten taisin viime kuukauden silmäilyt-merkinnässä kertoa, niin mä valmistan itseäni mun lempielokuvaani (Pitkä Kuuma Kesä) varten. Mikä olisi parampi tapa valmistautua siihen kun katsoa muita Perttu Lepän elokuvia? Tästä alkoi mulla ja Eiralla pari iltaa kestänyt elokuvien tuijottelu.

Toinen helmikuussa katsomamme elokuva oli niin ikään Perttu Lepän ohjaama 8 Päivää Ensi-iltaan. Tästä elokuvasta mä en pidä ehkä ihan niin paljoa, mutta näyttelijävalinnat on mennyt aika nappiin. Unto Helo, Jimi Pääkallo ja Timo Lavikainen, huh! Samat kaverit oli siis myös Helmiä ja Sikoja elokuvassa, ja löytyy myös elokuvasta Pitkä Kuuma Kesä. Nää kolme elokuvaa on katsomisen arvoisia jopa ihan vaan näiden sankareiden takia. Juoni näissä yleensä on vähän mitä on, mutta hahmot on ehkä näissä leffoissa se mikä kantaa.

Kolmantena elokuvana vilkuiltiinkin sitten Leijonasydän. Mun mielestä tässä leffassa on aika kiva meininki, mutta elokuva ei ehkä ole kuitenkaan niin toimiva. Siinä on jotain käyttämätöntä potentiaalia.. Tän jaksaa katsoa joo, mutta onko tää hyvä..? Mua tää ei silleen mitenkään erityisesti vakuuta. Ekalla kerralla se saattaa vaikuttaa hyvältä, mutta toista katselukertaa se ei ilmeisesti kestä. Hyviä näyttelijöitä kasattu kyllä, mutta ehkä ne on sit vaan käytetty huonosti.. Ei ne näyttelijätkään aina leffasta loistavaa tee.

Vietettiin näköjään Roninkin kanssa taas yks leffailta, ja katsottiin elokuva nimeltä Dark Shadows. En kyllä voi taaskaan sanoa, että olisin kovin ylpeä valinnastani. Leffassa on liikaa lässynläätä ja liian vähän tapahtumaa. Hukattua potentiaalia! Niin paljon, kaikkialla! Jotenkin eteni todella tökerösti tai jotain, ja sit se jätti pari kertaa semmosen fiiliksen, että nyt on hyvä hetki selailla vaikka vaan puhelinta. Ei oo hyvän elokuvan merkki, jos tekee mieli tehdä mielummin kaikkea muuta.

Yks ilta pohdittiin taas, että voitaisiin katsoa joku kiva elokuva taas. Suunnistettiin meidän elokuva-arkun luokse ja käytiin sitä läpi – tuloksetta. Lähettiin sitten Prismaan tutkimaan elokuvatarjontaa ja kyllä, sieltä lähti mukaan 3 uutta DVD:tä. Yksi niistä oli kuukauden viides elokuva, nimeltään Varasto 2. Tää elokuva on hauska! Vaikka tää on aika ennalta-arvattava aika ajoin – niinku kaikki kohelluselokuvat – niin silti ne asiat jaksaa naurattaa. Juuri toi ennalta-arvattavuus ja silti naurattaa-kombo antaa elokuvalle kyllä uudelleenkatsomisarvoa. Aika vahvasti siihen perustuu mun lempielokuvanikin.


Tässä kuussa ei hirveesti elokuvia kerennyt tuijotteleen, mutta ei se ole niin justiinsa. Hiljalleen alan lämpeemään sen verran, että kohta voi oikeesti jo potkasta Pitkä Kuuma Kesä -leffan pyörimään! Mä hypetän sitä, vaikka se on jo kauheen vanhakin elokuva. Miks mä haluun tehä tästä itelleni tämmösen numeron? Miksi en vaan katso sitä nyt? Jaa-a. Mä luulen, että kun mä olen sen niin monta kertaa nähnyt, nyt jo pikkasen unohtanut sitä, että haluan sen olevan kuin uusi kokemus. En tiedä? Ehkä näin.

Mut jos pienistä asioista saa vääntämällä isoja, niin eikai se välttämättä ole vaan paha asia? Mä olen luonut itselleni asian mitä mä voin odottaa! Vaikka mä voisin katsoa sen vaikka nytkin.. Silti! Tää on kivaa!


Kerrotaas vielä vähän jotain sarjoista, koska kuuluuhan nekin nyt käydä läpi.

En muista mikä päivä se oli kun sain sähköpostiini viestin, että Netflixiin on tullut uusi sarja nimeltä Juhlat (Russian Doll). Piti sitten vilkaista, että mimmosesta ohjelmasta mahtaa olla kyse. No, sarjaa mainostettiin OITNB:stä tutuilla kasvoilla; halusin antaa mahdollisuuden. Katoin ekaa jaksoa noin puoleen ja suljin Netflixin.

Myöhemmin samaisena päivänä mulle iski hirveä tylsyys ja päätin antaa ohjelmalle toisen mahdollisuuden.. Katsoin koko kauden siltä istumalta ja pidin! Tuomitsin sen vaan ensimmäisellä kerralla liian aikaisin. Aika-avaruudella leikittely on aina kiehtova teema ja tossa se oli vielä suhteellisen kivasti toteutettu! En voi kun suositella, mutta antakaa sille enemmän aikaa ekalla kerralla.

Sitten tässä kuussa tipahti Z-Nationin uusi, viides, tuotantokausi. Ajattelin aluksi säästellä sitäkin, koska mä tiesin, että jos kosken siihen edes vähän.. Se on pakko katsoa siltä istumalta loppuun. Ja no, eilen mun uteliaisuus vei voiton ja alotin sen katsomisen. Nyt pitäis olla kokoaika katsomassa uusi jakso kun vanha loppuu.. Nyt vaan silmät väsähti sen verran pahasti, että oli pakko tulla kirjottamaan pientä tekstiä valkoselle ruudulle.. Joka väsyttää mun silmiä oikeestaan vielä entisestään..

Ja sitten meillä pyörii yökatselussa vieläkin Ihmeidentekijät. Ollaan edetty muutama DVD, mutta katsomista vielä riittää.


Siinäpä ne taisi olla tärkeimmät..? Jeps. Ei mulla sitten muuta! Merkintä ulos ja takasin tuijottamaan Z-Nationia, oli silmät kuinka väsyneet tahansa.

Terveisin,
Tekko

Tajunnanvirtajohto, täh?

Rauhallinen sunnuntaiaamu. Heräsin aivan itsestään tossa vähän ennen kahdeksaa, ja hyppäsin suoraan kahvinkeittopuuhiin. Okei, Eira oli ladannut keittimen valmiiksi, joten ei mun tarvinnut kun painaa se vekotin päälle, vau..

Hörpin ensimmäisen kupillisen olohuoneen sohvalla löhöillen ja katsellen erinäisiä YouTube-videoita. Mä en tiedä miksi, mutta mä tykkään provosoida itseäni videoilla. Mä katson aina välillä semmosta typerää musiikkivideota, joka on vaan jotenkin.. Hmm, hölmö. Sit mun hirveesti tekis mieli kirjottaa asiasta sinne kommenttikenttään, mutta en mene niin pitkälle. Provosoidun kotona ihan rauhassa ja kirjotan siitä päässäni blogia.

Se biisi on semmonen feministinen, varmasti ihan hyvällä asialla oleva, mutta musta se on jotenkin vaan tehty hölmöksi. Mutta siis kyllä, tasa-arvo, joo. Mutta mä en oo koskaan jaksanut ymmärtää ääriajattelijoita, näitä jotka olis valmiita vaikka tappamaan saadakseen läpi jotain omaa aatettaan. Emmä tiedä edes tiedänkö mä edes mistä mä puhun.

Asiat voi tehdä hyvin tai sit ne voi tehdä huonosti. Tossa biisissä on mun mielestä vaan enemmänkin kyse miesvihasta, kun naisen aseman parantamisesta. Mutta joo, ymmärrän ehkä sen sanoman sieltä takaa.


Tosiaan hei ihmiset! Tämä on taas tätä tajunnanvirtaa, jossa annan kaiken tulla vaan ulos. Ei mulla ollut mitään suunnitelmaa tätä blogimerkintää varten, mutta halusin tämmösen kuitenkin tehdä, joten tämmöisen myös teen.

Lähti ihan hyvin käyntiin ainakin, koska päästiin aamukahvista hyvin nopeasti feminismiin tai jotain. Ei mulla mun mielestä ole silleen mitään hirveen vahvaa mielipidettä mihinkään, jotta voisin oikeestaan alkaa kenenkään kanssa asioista väittelemään, joten älkää yrittäkö. Kaikki asiat on niin selviä mun pääkopassa, mutta en saa niitä tarpeeksi selvästi yleensä ulos. Sen takia olen lopettanut aikoinaan internet-keskustelut, joissa omaa mielipidettään pönkitettiin.

Mulla on mun blogini, jossa voin hiljaa sanoa joitain mielipiteitäni. Yleensä niihin ei puututa, joten voin kokea, että mielipiteeni oli kaikkien mielestä oikea.


Mä en oikein tiedä, että mikä tämä raide on, mille tässä ollaan nyt kovin vahvasti hyppäämässä? Alotan vahvasti kertomalla mielipiteeni, pyyhin sitä sitten hiljalleen pois ja lopuksi kerron kuinka oikeassa olin. Väittelinkö siis juuri itseni kanssa? Se on hieno tunne.

Mutta semmonen mä aika paljolti olen ihmisenä. Mä saatan tarttua asioihin hyvin suurella intohimolla, yhtäkkiä intohimo alkaa lopahtaa ja teen vähän niinkuin vasemmalla kädellä ja lopulta en välttämättä ole tyytyväinen lopputulokseen. Hetken päästä taas olen, mutta asian olisi voinut kyllä tehdä suuremmalla intohimolla!

Mun on niin kovin vaikea löytää se tasaisuus, jota arjessa yleensä tarvitaan. Mun pitää mennä oman pään kanssa päädystä päätyyn, koska en tavallaan halua elää tylsästi, vaikka aika tylsästi elänkin. Mun pitää kokea erilaisia fiiliksiä kaikesta, enkä osaa tehdä asioita, jotka ei oikein herätä mussa mitään. Ehkä tää liittyy siihen mun aikaisemaan ruoka-päivitykseen, jossa mun mielestä ruoan pitää aina olla jollain tapaa hyvää.

Tässä mun duunissa talonmiehenä on se etu, että yksikään päivä ei oo keskenään identtinen. Mä voin aika pitkälti itse määrittää mun päivät ja tehdä niistä mulle itselleni mielenkiintoisia, jotta en kyllästy. Kyllästyminen on kai jonkinlainen paheeni.


Hmm, toivottavasti tää teksti on ollut edes jollain tasolla ymmärrettävää. Luen tämän itsekin, niinkuin yleensäkin, vasta julkaisun jälkeen. Pihalle saattaa siis helposti päästä vaikka minkälaista tekstiä.

Aika usein tulee kirjotettua blogin loppuun, että toivottavasti tää on edes jotain. Mä olen alkanut hiljalleen kiinnittää huomiota siihen, että mä vähättelen itseäni aika paljon. No mä nyt vaan olen tämmönen, nönnönnöö. Pitäis koittaa päästä siitä eroon, koska mä olen alkanut samanaikaisesti oivaltamaan myös sen, että musta on kyllä aika paljon kaikkeen.

Kai tää on luonnollisesti seuraava asken ihmisenä kehittymisessä, koska tää on tullut mulle nyt jotenkin itsestään. Mulle kuuluu nykyään lähtökohtaisesti parempaa, joten kai sitä jotenkin alkaa uskomaan itseensäkin enemmän?


Yhtä asiaa mä tässä vielä pohdin, nimittäin asioihin tarttumista. Tiedättekö kun on se tunne, kun tuntuu ettei aika riitä? Mulla on se nykyään aina, kaikessa. Mua suututtaa se. Tää on kai tätä ikäkriisiä vielä – josta haluan oikeesti jo eroon – mutta musta tuntuu välillä jopa siltä, että "no mä olen kohta kolmekymmentä.. Kannattaako mun tarttua tässä elämässä enää mihinkään?" ja se on hiton tylsä ajatus!

Todellakin haluan tarttua vielä vaikka ja mihin! Elää! Miksi mun pää työntää mulle tämmösiä ajatuksia sitten? Niin kauan kun on aikaa, on aikaa! Aina on aikaa! Mä olin ihan tyytyväinen siihen tilanteeseen kun kykenin elämään päivä kerrallaan, ottamatta stressiä huomisesta. Nyt mä ajattelen, että vuorokaudessa ei riitä tunnit, viikossa ei päivät, kuukaudessa ei viikot ja vuodessa ei kuukaudet.

Sanokaa joku mulle, että tämä on normaali hetki ihmisen elämässä ja tämä menee kyllä ohi. Sanokaa, jos asia on näin.


Nyt ei mulla muuta. Huh.

Terveisin,
Tekko

Hyvä on, kerron kaiken

Mä en tiedä miksi, mutta mä haluan kirjottaa tän jostain kumman syystä ylös. Ylpee mä en näistä jutuista ole, joten en tee tätä ylpeilläkseni. Sanotaan vaikka näin, että virheiden kautta voittoon.

Mä en oo koskaan kannattanut minkäänlaista rikollisuutta, ja en todellakaan arvosta sitä, että muiden asioihin kosketaan luvatta. Mutta mulla, kuten varmaan kaikilla on kokemuksia jonkinlaisesta näpistyksestä. Ehkä se on joku kaljatuoppi baarista tai vastaavaa, mutta kai jokaisella on joku omakohtainen kokemus? Onhan?

No oli tai ei, tässä tulee mun rikokset. Toivottavasti poliisi ei tule tän jälkeen ovelle..

Peruskoulustahan kaikki on aina jotain ottanut tahallaan tai tahattomasti mukaan. Annettu lupa hakea jostain varastosta yksi vihko, ja otatkin kaksi. No, saatoin tehdä näin yläasteella aikanaan. Sitä en tehnyt sen takia, että siitä itsestään olisi tullut niin hieno tunne, vaan hieno tunne tuli siitä, kun sai kavereille kertoa mitä oli tehnyt! Pienestä asiastahan onneksi on kyse, joten.. Älkää kivittäkö.

Ennen yläastetta mä olin jo tutustunut rikolliseen maailmaan, sillä olin toiminut hetken myymälävarkaana. Uusi kaupunki ja uusien kavereiden saamisen paine ajoi tietenkin siihen, että piti näyttää olevansa kyvykäs tekemään mitä vain. Sain ala-asteelta tasan yhden kaverin, joka oli mulle päivä päivältä vaan huonompaa seuraa. Jossain kohtaa oltiin Valintatalossa ja laitettiin suklaapatukat hanskoihimme. Käveltiin viattomina ulos ja nurkan taakse ihastelemaan kahta ilmaista suklaapatukkaamme! 

Onnistunut rikos ja valtava voitto valtasi mielen; tehdään se uudestaan, heti! Takaisin kauppaan ja hanskat täyteen suklaapatukoita, mikä voisi mennä pieleen? "Hei pojat!!" kuului selän takaa. Käännyttiin ja myymälävastaava seisoi käytävän päässä ja käveli uhkaavasti meidän suuntaan: "Tyhjentäkää ne hanskat. Me nähtiin valvontakameroista kaikki. – Oliko siinä kaikki? Noni, ja sit ulos. Ei tarvitse näyttäytyä hetkeen ja tällä kertaa tästä ei tule poliisiasia."

Kauppa oli meidän lähikauppa. Myyjät nähny meiät ihan liian usein siellä, joten tiesi, että ollaan oikeesti ihan kilttejä poikia.. Mun täytyy sanoa, että mä olen hyvin kiitollinen tosta kokemuksesta. Se opetti mulle samalla miten nopeasti se adrenaliini nousee tommosissa tilanteissa, miten hienolta se tuntuu sillä hetkellä ja toisessa hetkessä miten paha olo siitä voi oikeesti tulla. Mun vaakakupissa se paha olo oli huomattavasti pahempi kun se hetken "kivaa!"-fiilis.

Seuraavaksi hypätään takaisin yläasteelle. Yks kaveri oli kavereiltaan kuullut varmasta helposta rahasta. "Ei se ole edes mitään rikollista, käydään hakemassa pullokoreja ja palautetaan niitä." Prisman parkkihallista pääsi suoraan käsiksi pullokoneiden sisältöön, joten reitti oli vapaa ja kuka vain pystyi tekemään sitä. Haettiin sieltä muutama pullokori, käveltiin yläkertaan ja palautettiin korit koneeseen; Ilmaista rahaa.

"Tätä toistamalla kenestä tahansa voi tulla miljonääri!" oli varmaan joku päälimmäinen ajatus. Toisena varmaan jotain, että "eikä tämä ole edes rikollista!". Pari kertaa tätä väliä ravattiin, kunnes paikalle ilmestyi vartijat, jotka ei meidän toiminnasta jostain syystä tykänneet. Käskivät pysähtymään ja muuta vastaavaa, mutta pakokauhun vallassa kaikki juoksi päättömästi eri suuntiin.

En jäänyt kiinni, mutta yksi kaveri jäi. En tiedä kertoiko se meistä kaiken vai ei mitään, mutta koskaan en ole aiheesta sen jälkeen kuullut puhuttavan. Se jäi siihen, huonoa ilmaista rahaa..

Tän jälkeen mulla on hyvin pitkä väli kaikessa tommosessa. Seuraava tapahtui vasta joskus aikuisena, tai käytetään ehkä mielummin sanaa täysi-ikäisenä. Oltiin oltu vähän ottamassa olutta ja päädyttiin jostain kumman syystä baariin viettämään iltaa. Baari-illan jälkeen tietenkin pizzeriaan ja siellä meno kävi jotenkin tosi levottomaksi. Keksit lenteli ympäriinsä ja kauhea naurunremakka säesti tätä kaikkea kohelointia.

Jossain kohtaa kun pizzerian omistaja oli tekemässä pizzoja, tila oli täysin vahtimaton ja tilanne oli saanut pään jotenkin vääränlaiseen tilaan; otin ilmaisen colan jääkaapista. Sujautin sen vain taskuuni.

Pizzeria oli mun lempparini, joten mä tietenkin jälkikäteen maksoin sen tipillä takaisin. En uskaltanut myöntää vieneeni sieltä mitään, joten maksoin vain seuraavalla kerralla pizzastani hieman extraa. Okei, maksoin vielä pari kertaa sen jälkeenkin hieman extraa pizzoistani yrittäessäni puhdistaa omatuntoani. Joskus myyjä sanoi: "saat ilmaisen energiajuoman kun olet antanut ylimääräistä!" sanoin, etten tarvitse, joten.. Periaatteessa mä olen maksanut sen limun jo, ok?

On vielä yksi, jota en ole ehkä vieläkään saanut kunnolla pois mielestäni. Mulla on ollut aiemmin paha tapa juoda alkoholia, jos mulla on paha stressi – ja pahalla stressillä tarkoitan tosi pahaa stressiä. Ja kun mä juon alkoholia stressiin, mun käytös saattaa muuttua arvaamattomilla tavoilla. Agressiiviseksi, itkuiseksi, hyvin hyvin tyhmäksi tai jotain vastaavaa. Mä vihaan sitä, joten mä olen oppinut välttämään sitä.

Tällä kyseisellä reissulla olo oli ensin saatu huolettoman rennoksi, mutta se muuttui hetkessä hieman agressiiviseksi ja hyvin tyhmäksi. Kauppaan sisään, hintalappu omenaan ja alkoholihyllylle laittamaan kaksi 0,5l tölkkiä taskuun. Siitä sitten kassalle, maksoin omenan ja painelin kaupasta ulos.

Näin ainakin muistin tilanteen jälkikäteen. Voi olla, että mä olen myös maksanut ne juomat, mutta olen vaan sen jälkeen väittänyt laittaneeni ne vaan taskuun.

Kävin siinä kaupassa monena päivänä peräkkäin sen jälkeen, että jos ne olisi tunnistanut kameroista ja tulisi pysäyttämään mut ja hoidettaisiin asia tai jotain.. Mitään ei koskaan tapahtunut, joten voi olla, että mä vaan keksin päästäni vieneeni ne juomat. Oli niin tai näin, niin mä kumminkin olisin ollut valmis tekemään asian eteen sen, mikä olisi ollut kaikille parasta.

Tässä oli värikäs rikoshistoriani. Kuten huomaatte, mä olen hyvin huono rikollinen. Mun omatunto kolkuttaa liian kovasti jos teen jotain niin tyhmää. Mun on hyvin vaikea olla ja edes hengittää jos tiedän, että mä olen vienyt jotain mikä ei oikeasti kuulu mulle. Ja musta se on oikeestaan ihan hyvä. Se fiilis estää aika hyvin tekemästä mitään tyhmää..

Tätä asiaa mä mietin viime yönä kun en saanut unta, ja nyt koin tarpeelliseksi kirjata kaiken ylös. Tunnustus netissä kaikkien nähtävänä! En kuitenkaan halua vankilaan.. Anteeksi!

Terveisin,

Tekko

Taas yksi viikko ohi, onneks

Missä viikon työkuulumispäivitys? No tässä, olkaa hyvä. Täytyy kyllä sanoa, että on ollut kaikenlaista..

Maanantaina alotin kello 8, hieman huonosti nukutun yön jälkeen. Alottelin kevyesti siivoilemalla vähän paikkoja, jonka jälkeen keksin, että voin alkaa kunnostamaan tuoleja, joista aina vähän valitetaan. Siihen on kyllä syynsä – kaikki keinuu joka suuntaan. Vein niitä aina pari toiselle työmaalle, pistin niitä siellä kuntoon ja vein takasin alkuperäiseen lokaatioonsa.

Toisten tuolien kohdalla tunsin kuinka mahassani muljahti, ajattelin, että nälkähän se siellä. Pysähdyin evästämään raejuustoa ja tonnikalaa, nam. Työtahti jotenkin kyllä hidastui, koska syöminen ei vienyt outoa muljahtelua mukanaan.

Päivä päättyi ja lähdin kotiin. Valittelin koko päivän kotona sitä, että vatsassa tuntuu oudolta. Sitten siinä noin kello 22 aikaan illalla oksensin ensimmäisen kerran.

Työviikko oli sitten sillä taputeltu.

Väsäsin itselleni pedin eteisen (osittain myös keittiön) lattialle, koska siitä oli lyhyin matka vessaan. Rajua oksentelua jatkui 22-04. Kävin aina välillä pedissä nukkumassa noin 10, maksimissaan 30 minuuttia ja heräsin takaisin oksentamaan.

Joskus kolmen aikaan yöllä Eira heräsi ja ilmoitti voivansa hakea mulle keltaista limua Hyvinkään ABC:lta, koska ei ollut enää kyvykäs nukkumaan. Näin tapahtui. Ennen kun Eira tuli reissultaan takaisin, oksensin viimeisen kerran, joten limut meni ehkä hieman hukkaan. No ei oikeesti, ne toimi mun ainoana ravintona seuraavat päivät. Nesteytti sopivasti ja ehkä siitä sokerista sai imettyä jotain elinvoimaa, tiedä häntä..

Vaikka oksentelu loppui, niin vatsavaivat jatkui. En niitä lähde tässä sen kummallisemmin erittelemään, koska se ei olisi kovinkaan kaunista luettavaa. Mä olisin vaan halunnut käpertyä suihkun lattialle nukkumaan, siellä mulla oli turvallisin olo. Mahdollisuus oksentamiseen oli kokoajan, tai siltä ainakin tuntui hyvin paljolti.

Tänä aamuna mä heräsin ekaa kertaa silleen, että mulla ei ollut oikeestaan kun vaan pää kipeä. Sekin lähinnä ehkä sen takia, etten ole uskaltanut, sitten halunnut ja sitten taas uskaltanut nauttia kahvia koko aikana.

Mulla tähän tautiin tuhlautui melkein 3 kokonaista vuorokautta ja Eira hoiti oman tautinsa noin 24 tunnissa. Olen vähän hapan. Eilisen päivän Eira oli ihan rikki ja tänään aamulla se tuolla jo lämmitteli puuhellaa ja melkein lauleskeli onnellisena metsän eläinten kanssa niinkuin ei mitään. Siis mitä!? Musta hyvin törkeää.

Mulla ei käynyt tiistaina mielessäkään, että olisin noussut pedistä kun vain pakon edessä. Ja aina kun nousin, olin tosi voimaton. Hoipertelin melkein vaan seiniä vasten nojaillen. Keskiviikkona olin jalkeilla jo vähän pidempiä aikoja, mutta mun koko keho oli niin kipeä ja tärisi, etten pystynyt tekemään mitään fiksua. Torstaina yritin vaan olla ja nukkua, koska mun kaikki mahdolliset lihakset oli niin rikki..

Väittäisin, että nukuin maanantain ja perjantain välisenä aikana enemmän kun olin hereillä, ja silti musta tuntu, että olin väsyneempi kun aikoihin. Ja oli enemmän kipeitä kun ehjiä paikkoja.. Hassua miten kaikki voikaan kääntyä päälaelleen..

Tänään oli niin ihanaa käydä pihalla katsomassa ja kokemassa vähän kevättä, ah. Ulkoilma oli jotenkin tosi hieno uusi kokemus! Mutta joo, kiitos (todennäköisesti) noro kun kävit! Olisi vaan tosi mukavaa, jos et tulisi takaisin – enää ikinä!

Tää viikko oli vähän se mitä mä eniten pelkäsin työkokeilun kannalta.. Toivottavasti tää tauti nyt ei pilannu koko hommaa ja mua pidetä vaan laiskana. Ton taudin kanssa kun ei saikkulappujakaan kovin helposti noudeta.. 

Ens viikolla pitääkin sitten painaa töitä niska limassa, koska mä tiedän töiden aika helposti kasaantuvan tuolla. Viikkokin poissa.. Huh! Jos tää viikko olisi tuntunut levolta, niin voisin sanoa, että onneksi nyt on levätty.. Mutta kun ei.

Terveisin,

Tekko

Viikkoja takana jo monta

Eilinen humpsahti ohi semmosella vauhdilla, etten kerennyt hirveesti kirjotella. Onneksi on olemassa tämä päivä, koska tänään kerkeän ja jaksan taas ihan uudella tarmolla!

Pidemmittä puheitta suoraan asiaan.


Maanantain alotin ihan vaan sillä, että siivosin. Sit vähän siivosin sen jälkeen ja siihen päälle vähän vielä siivosin. Tarkistin ensiapulaukut – tai ainakin ne joihin pääsin käsiksi. Uusia lukkoja ilmestyy jatkuvasti, ja mun mahdollisuuteni päästä moniin huoneisiin vähenee. Iltapäivästä kävin vähän vielä naputtelemassa erinäisiä listoja paikoilleen, koska listoilla on tapana ilmeisesti jossain vaiheessa alkaa roikkumaan tai tekemään jotain muuta vastaavanlaista harrastetta.

Tiistaina mä löysin vihdoinkin kauan kadoksissa olleet asiat! Olin pohtinut pääni puhki, että miten sovellan yhteen hyllyyn hyllylevylle kannattimet. Oikeanlaista puuta ei löytynyt mistään, mutta mun pää olisi halunnut tehdä kannattimet mahdollisimman paljon muistuttamaan alkuperäisiä.. Kysyin kuitenkin aiheesta ja kävikin ilmi, että hyllyt olisi vain hyvä saada paikoilleen. Laitoin ne sitten kulmaraudoilla, joten turha mietintä oli turhaa. Laitoin hyllylevyn vielä kaikenlisäksi liian korkealle..

Keskiviikkoa alottelin taas siivoilemalla. Koko viikon tullut aamukahdeksaan ja saanut nauttia mun ensimmäiset tunnit rauhassa siivoillen! Oli kyllä tosi mukava viikko.. Kuitenkin, siivoilun jälkeen nappasin pääkallopaikalta pari tuolia mukaani ja vein ne toiselle työmaalle korjattavaksi. Tappelin ruuvien kanssa vaikka kuinka kauan.. Siis mulle ei ole koskaan tullut vastaan puuta, joka ei halua mielellään ottaa ruuvia vastaan.. Tovin taisteltuani asian kanssa, käänsin tuolin väärinpäin vain huomatakseni, että siellä takana oli pultti. Hienosti hoidettu, eikö? Lähdin takaisin toiselle työmaalle, koska mulle ilmotettiin eilisestä hyllylevystä, että se pitäisi saada alemmaksi. Ovi oli lukossa, enkä minä enää sinne päässyt. Touhusin hetken muuta ja pidin väliin jääneen tauon päivän lopuksi.

Torstaina taas kahdeksaan ja heti tarmokkaana siivoamaan! Tällä kertaa peilien vuoro. Tää viikko oli aika paljolti samanlainen kun joku alkuviikoista.. Mä tein semmosta suursiivousta osissa. Joka päivälle joku osa-alue, ja kyllä ihan siistiä tuli. Tosin mä en ymmärrä mikä ihme synnyttää villakoiria? Niistä ei oikeesti pääse tuolla ikinä eroon. Jos mä nyt imuroisin villakoiran ja veisin imurin siivoushuoneeseen, niin siinä ajassa siihen samaan kohtaan on ilmestynyt uusi villakoira.. Vähän kärjistän, mutta siltä se välillä tuntuu. Mistä ne oikein tulee!? Pääsin torstaina muuten laittamaan sen hyllylevyn alemmaksi! Ja desinfioin muuten kaikki mihin ihmiset käsillään koskee, ihan hyvä muistaa kertoa sekin.


Jotenkin musta tuntuu, että mitä enemmän muhun tuolla työpaikalla totutaan, niin sitä vähemmän mä saan niitä ylimääräisiä työtehtäviä. Vai voiko olla niin, että ne vaan loppuu kesken? Mulla ei ole nyt tullut sitä fiilistä, että tekisin ihan hirveesti töitä, koska teen lähinnä vaan ne mun pakolliset hommat. Mä vähän kaipaan sitä lisäsähellystä, koska kaavamaisuus pitää voida jotenkin rikkoa.

Tosin mä veikkaan, että tähän vaikuttaa aika pitkälti se, että tulen niin paljon muita ennen ja vastaavasti myös lähden sitten paljon muita ennen.. Sillon kun muut pääsee työnmakuun, niin mä olen jo matkalla kotiin.. Mutta tää oli ihan hyvä testi. Mä en siis joka päivä voi tulla kahdeksaan, koska sitten en ole iltapäivästä hoitamassa niitä muita pikkuhommia, jotka joku muu mulle antaisi.

Tälleen sitä ihminen oppii, käytännön kautta. Tää viikko oli vähän niinku olisin ollu vaa kummitus siellä, joka kyllä tekee työnsä, mutta ei koskaan näy. On sekin tietenkin ihan kiva rooli, mutta haluan myös olla avuksi muille ihmisille.


Mitä positiivisuushaasteeseen tulee, köh.. Mä en saanut mun suutani vieläkään auki sen osalta. Osaan kyllä kirjottaa niitä, ja tällä viikolla virtuaalinen kehu meni läpi, joten.. Pitää yrittää vielä enemmän seuraavalla viikolla saada suu auki. Mutta kuten sanoin, mä olin aika kummitus. Mä en kerenny hirveesti näkemään muita ihmisiä tekemässä asioita, koska mä olin itse kokoajan muualla tekemässä asioita – se on ihan hyvä tekosyy myös.

Mä kuitenkin sain suutani auki vähän enemmän tällä viikolla, joten sen täytyy olla vaan hyvä merkki? Mä koen ne hetken kumminkin siten, että mä pääsen aina vähän eteenpäin. Jokainen keskusteluhetki on jotenkin eteenpäin!

Hitaasti, mutta varmasti ehkä. Kunhan vaan ei liian hitaasti..

Terveisin,
Tekko

Ruoan pitää olla hyvää

Tossa, hmm, eilenköhän se oli? Oli tai ei, mutta syötiin Eiran kanssa Lidlin salamipizzoja. Ne oli joskus vuosia takaperin ihan semmonen ykkösravinto – hyvää ja halpaa. Nyt kun niitä taas pitkästä aikaa maistoi, niin ne ei ollutkaan enää niin hyviä..

Mulla on usein semmonen tapa, että kerron mitä mieltä mä olen ruoasta. Eiralle ruokailu ei ilmeisesti ole niin iso asia kun mulle, koska:

"Huvittavaa, että sun mielestä ruoan pitää aina olla jotenkin hyvää!", Eira sanoi.

Mä en oo oikeesti koskaan edes ajatellut, että ruokaa voisi syödä vain ja ainoastaan poistaakseen nälän. Mulle ruokailu ei ole vain ruokailu, ei oo kai koskaan ollut.. Mulle se on hetki, josta kuuluu nauttia.

Mä saatan aikani syödä pahaa ruokaa, mutta se vain sen takia, että varmistan sen olevan pahaa. Sitten se loppuu. Mä saatan aikani syödä mautonta ruokaa, mutta se vain sen takia, että mä yritän siitä löytää jotain makua, jotta voisin siitä pitää. Jos ei löydy, se loppuu.


Tästä syystä mä en siis voi nykyään syödä valmisruokia. Ne kaikki maistuu samalta tylsältä, ja se ei herätä mussa minkäänlaista mielenkiintoa.

Ja itseasiassa tästä aiheesta kun puhutaan, niin ottakaa nyt hyvänen aika joku pois se mainoslause, jossa väitetään valmisruokien olevan äitien tekemää. Ne on koneen ulostamaa moskaa! Ehkä jonkun äiti on saattanut käydä painamassa sitä nappia, jossa lukee "ulosta uusi annos perunaa ja jauhelihakastiketta". Kaikki tulee varmasti jostain samasta sammiosta, mutta erilaisten muottien läpi..

Kauhee kun mä kiihdyn helposti nykyään. Ruoka on kuitenkin mulle aika pyhä aihe.


Mä eksyin aiheesta, mutta en onneksi pahasti. Kuitenkin siis, mulle on tärkeetä, että ruoka maistuu hyvältä. Jokainen ruokailu on tärkeä hetki, eikä vain hetki kun ihminen tankataan. Miksi ajattelette sen niin?

Mä jalostin mun aamupuuroni semmoseks, että mun on kiva se aamulla syödä. Tylsä kaurapuuro voisilmällä on ihan ok, mutta kaurapuuro vaniljarahkalla ja hillolla on taidetta! Sitä syö mielellään ja päivä alkaa paremmin. Miks mä olisin tyytynyt tylsään puuroon? Vainko sen takia, että ruoka on vain ihmisen polttoaine?


Mä pidän ruoanlaitosta, se on mulle hyvin mieluisa harrastus. Parhaita hetkiä on ne, kun saa tehdä ruokaa muille. Jos ihminen pitää mun tekemästä ruoasta, se on mulle iso mielihyvä. Jos ihminen ei pidä mun ruoasta, se on mulle opetus – tee paremmin! Ja kun aina tekee paremmin ja paremmin, niin pitää vielä enemmän omista kokkauksistaan. Hyvänlainen noidankehä, jos tahdotte.


Kuitenkin, on tietenkin niitäkin hetkiä, kun mä ostan kaupasta kolmioleivän. Mä en niistä hirveästi nauti, mutta yleensä sillon mulla on melkein jo nälkäkiukku päällä. Siihen hätään käy semmonenkin, koska kiukustuminen ei ole kivaa.

Kolmioleivät on kaupan valmisvalikoimista lähes ainoita, joita voi suuhun laittaa. Vaikka sitä ei tiedä onko niidenkään välissä aina sitä ihan aitoa tavaraa, silti niissä on joskus edes se hyvän ruoan sivumaku.


Ja nyt kun mä olen lempiaiheeni kimpussa, niin juttua vaan tulisi. Ja mun on käytävä tämä asia vielä läpi!

Mä tein pitkään tutkimusta hyvästä työpaikkaeväästä, joka siis on vakiintunut seuraavanlaiseksi: Arki Rae -raejuusto, jonka sekaan Pirkan chili tonnikala. Mä kokeilin kaikki lähikauppojen tonnikalat sen raejuuston seassa, mutta paras maultaan oli chili tonnikala. Mä en pidä siitä poltteesta, mutta sen maku on oikeesti kaikista paras. Mä siispä syön sitä silläkin uhalla, että mä höngin hetken tulta.

Kun ruoka on hyvää, sen eteen on valmis kärsimään. Ainiin, jos joku haluaa reseptin, niin tässä se tulee:

Tarviset:
1 rs Arki Rae -raejuustoa
2 prk Pirkka Chili Tonnikalaa

Ensimmäisenä päivänä kaada syvään lautaseen puolet Arki Rae -raejuustosta ja 1 purkki tonnikalaa. Nauti.
Toisena päivänä kaada 1 purkki tonnikalaa Arki Rae -raejuustorasiaan. Nauti. Näin säästät seuraavana päivänä vähän tiskissä.

Pitkään hiottu resepti, joten toimii! Luultavasti jos sulla on pidempi päivä kun mun 5 tuntia, niin voit mahdollisesti nauttia sen toisen osan jollain toisella tauolla.. Sitten en kyllä enää tiedä sen kannattavuudesta.. Laskeskelin joskus, että tällä mun taktiikalla päivän evääseen menee noin 2,50€.


Mulla on jotenkin semmonen fiilis, että mä olin kirjottanut tosta raejuusto/tonnikala-sotkusta jo joskus aikaisemminkin tänne, mutta kertaus on opintojen äiti. Kokeilkaa edes.

Nyt mä lopetan, vaikka ruoasta olisin voinut jatkaa vielä vaikka kuinka paljon. Se kun kuitenkin useimmiten on pirun hyvää!

Terveisin,
Tekko

P.S. Mulle jää aina näiden merkintöjen jälkeen semmonen fiilis, että oonkohan mä saanut kaiken mahdollisimman fiksusti ulos? Sillä ei oikeesti ole edes suurta merkitystä, koska tää on vaan tajunnan-/ajatusvirtaa. Se tulee aikalailla ulos semmosena kun mä sen ajattelen. Eikä sitä hirveesti jälkikäteen editoida, koska tää on mun tyylini. Ja vaikka tää on mun tyyli, niin silti jään aina miettimään tätä samaa asiaa.. Olenpas ongelmallinen.

Testattiin Burger King

Harvinaista herkkua! Kaksi blogimerkintää yhden päivän aikana! Mä en tätä hirveen usein tee, mutta nyt on jotenkin semmonen fiilis. Mä olisin tätä voinut harrastaa paljonkin, koska yleensä kun pääsen kirjottamisen makuun, niin tekstille ei oikeesti olisi näkyvissä loppua.

Aamuisen – köh, tai ehkä se oli jo päivää – merkinnän jälkeen lähdettiin käymään kirpputoreilla. Ensin täällä Riihimäellä ja sitten suunnattiin Hyvinkäälle, mutta vain todetaksemme, että netissä lukenut aukioloaika ei pitänytkään paikkaansa Tingi & Tongi-kirpputorin suhteen. Tieto olisi pitänyt kaivaa heidän omilta nettisivuiltaan, eikä luottaa Googlen tarjoamiin aukioloaikoihin.

Eira lähti siitä sitten kurvaamaan johonkin ja saavuttiin risteykseen, josta näkee Hyvinkään Burger Kingin. Kysyin Eiralta, että haluaako hän testata kyseistä paikkaa, mutta omat aikeeni ei todellakaan olleet tunkea moista moskaa suuhuni..


Muistaakseni tammikuussa 2014 tein päätöksen, etten tule laittamaan suuhuni hampurilaisketjujen ruokaa enää. Mä olen sen päätöksen jälkeen syönyt jonkun tortillahomman Hesburgerista (en laske nollaukseksi) tai jotain, mutta muuta en muista semmosista paikoista syöneeni.

Nyt mulla oli edessä paljon mainostettu ja kehuttu Burger King ja Eira pongasi sieltä jonkun tarjouksen, että kaksi ateriaa 10 euroa. Mä suostuin. Voi miksi..

Näin pitkään olen pysynyt ilman, mutta nyt sorruin! Kaiken muun hauskan lisäksi Burger King tarjosi ehkä elämäni nihkeimmät ranskanperunat. Osa oli päältä rapeita joo, mutta kaikki oli sisältä epämäärästä mössöä. En ole yhtään tyytyväinen nyt kyllä. Hampurilaista syödessäni, mulla ehkä kaksi kertaa kävi mielessä, että täähän on oikeestaan ihan hyvää. Muuten se oli vaan sitä.. Semmosta, hmm, kuivakkaa vaaleaa leipää.

Se ei todellakaan ollut maullisesti sen arvoista, että olisi oikeesti kannattanut. No, se oli ihan hyvä muistutus ja päivien laskeminen alkaa vaan alusta.

En voi antaa Burger Kingille yhtä tähteä enempää. Se oli iso pettymys. Eikä se pettymys johtunut vaan siitä, että annoin periksi oman päätöksen suhteen.. Odotin toki, että ensimmäinen "tauon" jälkeen "nautittu" hampurilaisateria maistuisi täydelliseltä.. Toi oli.. Äh, ei lähelläkään täydellisyyttä.

Ja se todellinen syy miksi joskus hamppariketjujen ruoista luovuin oli se, että ne ei pidä nälkää kauaa poissa. Tuokin ateria vei nälän kahdeksi tunniksi.. Kahdeksi! (okei, jätin osan karmivista ranskanperunoista syömättä, että ehkä vika on mussa) Olisin odottanut, että edes sen suhteen toi Burger King olisi ollut hyvä, mutta ei. Samaa sotkua se on kun McDonalds ja Hesburgerkin.. Ehkä vielä vähän enemmän ei minkään makuista vaan.

Jatkossa jos haukun Burger Kingiä, voin ainakin sanoa, että tiedän mitä haukun. Aikaisemmin mulla ei sitä mahdollisuutta ollut. Jos jotain positiivista yritetään hakea siis.. Pitää tuntea omat vihollisensa.


Nyt alkaa elämä ilman hampurilaisketjujen roskaruokaa kierros kaksi. Tiedän taas enemmän ja varmasti pysyn kaukana. Kiitos!


Eikä siis siinä jos te tykkäätte, antaa mennä vaan! Vaikka joskus piikittelenkin joitain kavereita tällä hampurilaisaiheella, niin mulle se on oikeesti ihan se ja sama mitä ihmiset suuhunsa laittaa. En se minäkään taaskaan kovin terveellisesti syö, mutta ainakin on yksi haitta vähemmän kun ei näihin koske.

Nautin silti salaa, että Riihimäellä ei ole McDonaldsia! Okei, en enää niinkään salaa.. Mutta menen aina piiloon hieromaan käsiäni ja nauramaan pelottavasti kun joku puhuu mäkkärin puutteesta Riihimäellä. Ha ha haa! No ei ollu kovin pelottava..

Terveisin,
Tekko

Hajuhaitoista päänsärkyä

Mä oon kai joskus kirjottanut tänne siitä, että oletan olevani jotenkin hajuaistiyliherkkä? En oo sitä missään käydyt todentamassa, mutta mulla on mun omat oireeni.

Lueskelin äsken Wikipediasta artikkelia aiheesta ja siellä oli ihan osuvia kohtia. Joten.. Voisiko se olla?

Miksi mä nyt sitten päädyin kirjottamaan tästä? No, töissä on tullut kaksi kertaa vastaan tilanne, jossa mä en ole kyennyt toimimaan, koska en pysty tottumaan hajussa työskentelyyn. Siis te voitte nyt pohtia, että "sä et vaan halua toimia pahassa hajussa", mutta ei, ei se sitä ole. Lainataan Wikipediasta semmonen kohta, mikä sai mut tosissaan ajattelemaan, että tämä se on:

Esimerkiksi jonkin aikaa pahassa hajussa oleskelun jälkeen saattaa tuntua siltä kuin haju olisi kokonaan kadonnut, vaikka todellisuudessa haju onkin pysynyt samana. Kun tällaista aistiärsykkeen vastaanoton vaimennusta ei tapahdu, henkilö ei totu esimerkiksi häiritsevään hajuun tai meluun, vaan ärsykkeen häiritsevyys jopa kumuloituu altistuksen aikana.

Mun nenä ei vaan totu hajuihin. Pitkässä juoksussa mulle tulee vaan pää kipeeksi haisevissa tilanteissa, ja se ei ole kovinkaan hauskaa.

Oikeestaan tää päänsärkyä aiheuttava asia tuli mulle vahvasti vastaan taas eilen, ja siksi mä oikeesti nyt halusin aiheesta kirjottaa. Naisten hajuvedet, ei kaikki, mutta aika iso osa niistä, ne aiheuttaa mulle hyvin nopeasti päänsärkyä.

Eiran mä olen saanut vähentämään hajuvesien käyttöä, mutta en voi vaikuttaa siihen muualla. Eilen käytiin kaupassa, lauantai-iltana siis, ja siellä tuli vastaan kaksi ihmistä, jotka olivat ilmeisesti uineet jossain hajuvesialtaassa. Mua ei siis useinkaan normaali käyttö häiritse, mutta mun nenä tajuaa kyllä heti kun sitä on laitettu ihan liikaa.. Okei, sen tajuaisi myös kuolleiden nenät, mutta joo..

Toinen naisista saattoi olla matkalla joihinkin bileisiin, ja sen takia oli niin hajustautunut (en arvosta silti yhtään sen enempää), mutta toinen oli ilmeisesti ruokaostoksilla perheensä kanssa. Sääliksi käy sitä pientä lasta, joka joutui tän naishenkilön kärryssä istumaan, siellä oli varmasti aikamoiset "tuoksut"..

Mä en voinut mennä kassallakaan siihen jonoon, missä tää miss perheenäiti oli. Ei mun tarvinnut kun olla sen kanssa hetki samalla hyllyllä ja mun pää alkoi jo pahaenteisesti kertomaan saapuvasta särkytilasta. Sitten tuli vastaan tämä miss bileisiinlähtijä ja hetki sen jälkeen mun pää oli kipeä.

Mä avauduin aiheesta anonyyminä, ja sain takaisin kommentin: "Typerää pyytää tuntemattomia rajottamaan toimintaansa, kun samalla logiikalla mä voisin pyytää sua olla käymättä kaupoissa?" Ja tämä oli mielestäni kovin typerä argumentti, ja silti se meni ihon alle. Eilen sanoin, että olen oppinut, mutta en ilmeisesti ole..

Mun mielestä kaupassa käymisen vertaaminen siihen, että kaataa päälleen litratolkulla hajuvettä ei ehkä ihan toimi. Okei joo, mä pärjäisin ilman kauppaa jos lähtisin tästä metsästämään ja keräilemään erinäisiä asioita metsästä. Vaihtoehtoisesti Eira voisi hoitaa kaikki kauppareissut, okei. Mutta pärjääkö nää ihmiset ilman hajuvettä? Hmm. Voihan se toki vaikeeta olla.

Mulle ehdotettiin jopa sitä, että mun olisi hyvä käyttää jotain hengityssuojainta kaupassa. Mun syyhän se on, että ihmiset "tuoksuu" liikaa. Kaupassa käynnin pitäisi olla semmonen kaikkia sopivasti miellyttävä tilanne, eikä kenenkään tulisi olla häiriöksi toiselle. Eikö? Olisi kiva, että voisi vaan käydä kaupassa ilman, että se aiheuttaa sen enempää kun täydemmän jääkaapin.

Mun vastaus tähän hajuvesipuolustukseen oli sitten se, että "menen seuraavalla kerralla kauppaan köntsät housuissa, ja jos joku valittaa niin pyydän ystävällisesti laittamaan naamaria naamaan". Ihan osuva, eikö?

Tämä kaikki hirveässä tunnekuohussa kirjoitettu teksti tiivistyy siis siihen, että älkää käyttäkö sitä hajuvettä niin paljon! Ajatelkaa muitakin! Edes kauppareissulla? Jooko? Olkaa niin kilttejä..! Mulla oli eilisen illan pää sitten sopivan kipeä, ja sehän se oli mitä lauantailta toivoin.

Turhamaisuus vai normaali kauppareissu, kumpi nyt sitten on tärkeempää?

Terveisin,

Tekko

Eksyin lukemaan vanhoja merkintöjä

On muutamia asioita, joita mä blogaajana hieman saatan katua. Mä sillon alkuaikoina, joskus kauan sitten siis, lähdin liian helposti mukaan kaikkiin "tappeluihin". Mulle tuli joku negatiivinen kommentti ja mä vedin heti miekat esille. Oli niissä kommenteissa kumminkin joissain aina joku totuusperä, mutta en mä sitä sillon nähnyt.

Tästä syystä mulla on muutamia merkintöjä, joita en nykyään tykkää lukea yhtään. En niitä viitsi poistaakaan, koska ne on kuitenkin osa tän blogin historiaa. Niistä on opittu ja ne on hyvänä muistutuksena täällä.


On kuitenkin muutamia kommentteja, jotka on mennyt ihon alle ihan syystä. Joskus joku oli kommentoinut tyyliin: "Oon sitä mieltä, että jäät kuitenkin sossupummiks loppupeleissä". Joo, pitkäänhän tässä on menty tuilla, mutta siihen on ollut syynsä. Mä en vaan hirveesti tän blogin alkuaikoina mainostanut mun paniikkihäiriötä, joka sai mut elämään semmosta elämää kun elin.

Pitkä aika on kulunut, ja pitkä matka on kuljettu. Kuka ikinä ton kommentin kirjoittikin, voin sinulle hyvillä mielin sanoa nyt, että et tainnut osua ihan oikeaan.


Joskus täällä sitten kirjoitteli joku "otus". Vedin omat johtopäätökseni siitä, kuka henkilö on, ja vuosisadan riita oli pystyssä. Mahdollisesti näitä "otuksia" oli monia, mutta mulle kaikki kommentit oli yhtäkkiä yhdestä suusta ja mun ärsymykseni kasvoi kasvamistaan. Se meni aika pitkälle sillon.. Huh. Mä muistelisin kuitenkin, että asiat saatiin jotakuinkin lopulta sovittua ja mä tiedän tehneeni tyhmästi kirjotellessani joitain asioita julkiseksi, koska mulla oli mahdollisuus.

Siitäkin on kasvettu. Nää on ollu ehkä ihan hyviä muistutuksia siitä, mitä täällä netissä tapahtuu. Jos ihmisille mahdollistaa anonymiteetin, niin sitä käytetään häikäilemättä hyväksi.


Paljon on myös asioita, jotka haluaisin poistaa täältä sen takia, että niistä puuttuu jotain. Mä olen kirjottanut jonkun aiheen pois päästäni, ja nyt kun mä luen niitä.. Vau. Aiheet on ihan keskeneräisiä ja niistä ei selviä ollenkaan se mun alkuperäinen ajatus.

Mä kirjotin joskus, myöskin kauan kauan sitten, luottamuksesta, koska mä kävin tosi pahassa kuopassa oman pääni kanssa. Mä luulin, että mä en voi luottaa keneenkään ja mä epäilin oikeesti kaikkia/kaikkea. Mulla ei ollu hetkeekään silleen hyvä olla. En muista tarkalleen, olisiko se ollut sitä aikaa kun ekan kerran lopetin lääkkeet seinään ja mulla oli tosi pahoja oireita siitä. Tai sit se oli vaan muuten niin synkkää aikaa mun pään osalta.

Ne jutut jäi jotenkin tosi vajaiksi informaation osalta, vaikka mä yritinkin vaan purkaa mun päätä. Asiat ymmärrettiin tietenkin sitten juuri niin kun mä olin kirjottanut ne, miten muutenkaan? Ajatukset juttujen takana oli vaan usein paljon syvällisempiä.

Liian suuressa tunnekuohussa en nykyään enää tykkää kirjottaa, koska sitten tulee ulos kaikki. Sen olen tässä vuosien aikana oppinut. Ja yleensä ne on ollut niitä helpompia koukkuja, mihin ihmisten on helppo tarttua ja haavoittaa mua.


Tässä blogaamisessakin kun on omat hyödyt ja haitat. Tää on tosi avointa, ainakin multa, ja mä vuodatan tänne liian helposti liikaa asiaa. Ihmiset, jotka tätä lukee, ne saa tietää musta tosi paljon. Jos joku oikein paljon haluaisi, niin mut sais lyötyä aika helposti maahan, vaan vähän kaivelemalla näitä asioita täältä.. Mut on siis tosi helppo saada takasin mun kuoreen. Ja nyt mä sanoin senkin vielä tähän..


Mulle tää blogi on lähinnä jonkinlaista terapiaa nykyään. Aikoinaan saatoin kirjottaa siksi, että halusin lukijoita, seuraajia, kavereita ja kaikkea muuta. Nykyään mä haluan vaan voida tyhjentää mun pään. Ei oo tärkeetä lukeeko näitä kukaan, vaan on tärkeetä, että tämä on olemassa mua varten.

Aikuisen miehen päiväkirja.. Netissä, kaikkien luettavana.. Olisin ehkä saattanut teininä sille hieman naurahtaa. No, ei siitä sen enempiä. Toi vanhojen merkintöjen lukeminen laukaisi mulle taas tämmösen ajatustulvan. Nyt se on täällä, selkeänä tai ei.

Terveisin,
Tekko

Taas uusi työviikko takana

Se olis taas uus viikko taputeltu. Ja kyllä mua vieläkin hieman nakertaa toi perjantain puuttuminen työvuoroista. Taas mulle jäi hommia, mitkä olisin voinut saada valmiiksi, mutta sitten alkaakin pitkä viikonloppu..

Mulle jäi tästä viikosta jotenkin semmonen fiilis, että en saanut ihan niin paljon aikaan kun edellisillä viikoilla. Taas kerran keräänty niin paljon pikkuhommia, jotka söi aikaa ja sit ei enää kerennyt alottaa mitään isompaa. Etsin paljon asioita, löytämättä oikeestaan mitään..


Maanantaina kuitenkin saatoin loppuun yhden projektin, joka on ollut mulla jo aika pitkään. Korjasin yhen kaapiston, jossa oli rikkinäisiä lukkoja ja irronneita saranoita. Mä jouduin yhen lukon poraamaan rikki, se oli aika hauskaa.. Porasin sen kyllä rikki joo, mutta ei se kaappi sillä auennut. Jouduin sen lopulta sitten vääntämään auki ja aikaa oli hienosti tuhlattu. Sitten meillä oli ylimääränen palaveri loppupäivästä, joka ei kyllä nostattanut kenenkään fiiliksiä..

Tiistaina menin vasta kahteentoista, hrr. Mä oon monesti manannut, etten pidä myöhäsistä aamuista, mutta nähtävästi niihinkin on pakko välillä suostua. Heti aamusta palaveria, hieman työtehtäviä sen jälkeen ja loppupäivästä uuteen palaveriin. Olin varautunut jäämään ylitöihin, mutta ei sit lopulta tarvinnutkaan.

Keskiviikko oli kaikinpuolin ihan mukava päivä. Menin kahdeksaan ja pistin kahvit heti tippumaan. Aloin siivoomaan, ja kävin aina välillä höräsemässä tilkan kahvia ja jatkoin siivoomista. Sit mä toista salia siivotessa keksin, että voin laittaa sinne musiikit pauhamaan ja siivoilla siinä samalla. Kuuntelinkin siellä sitten Leevi And The Leavingsia ja putsasin lattioita. Oli oikein letkeetä. Loppupäivästä sitten taas toisesta paikasta etsimään kaikkea mahdollista ja vähän mahdotontakin. Se on tavallaan hauskaa, että kaikessa pitää käyttää luovuuttaan, mutta joskus ois kiva ku vois vaan mennä nopeinta ja helpointa tietä..

Kävin muuten keskiviikkona katsomassa teatteriesityksen nimeltään Reviisori. Mun makuun se oli vähän, hmm, pitkä? Siinä oli liian vähän hauskoja kohtia ja siksi se tuntui liian pitkältä. Näyttelijät teki kyllä loistavaa työtä! Ja siis kyllä sen näytelmän kertaalleen katsoo ihan mielellään, sai ainakin ajan kulumaan.

Tänään sitten mä alottelin taas sieltä toiselta paikalta, ja etsiskelin taas kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Sit mä löysin jotain ja vein ne toiselle paikalle ja puuhailin niiden parissa hetken. Sit takasin sinne toiselle ja siellä sit rupesin kantamaan hirveen määrän maaleja paikasta a, paikkaan b. Oli jotenkin tosi uuvuttavaa, koska en jotenkin osannu viime yönä nukkua. Sit meillä oli palaveri taas vaihteeks ja sen jälkeen lähinkin taapertamaan kotiin.


Semmonen viikko. Meidän työpaikan positiivisuushaaste jatkuu edelleen ja mua alkaa jo hiljalleen suututtaa. Ei siis se tehtävä, vaan se, etten saa kehuja ulos mun suustani. Mä olen taaskin yrittänyt, monesti. Nään ihmisen, jolle haluaisin jotain kivaa sanoa, mutta mitä tulee mun suusta? Ei mitään. Mä olen pyörittänyt mielessäni jonkun kehun, mutta se jää sinne tilanteen tullessa vastaan.

Nyt mä kuitenkin sanoin siitä palaverissa. Avasin suuni ja sanoin, että mulla on tämmönen ongelma. Ja koska toi on ihan loistava työyhteisö, niin mulle annettiin "helpotusta". Seuraavalla viikolla aion saada edes sen yhden kehun ulos suustani! Kaikki tyypit tuolla on niin loistavia, että kyllä niille kehuja löytyy!


No, mutta tämä oli taas tämmönen. Kai tekin jo suurella jännityksellä odotatte sitä hetkeä kun kirjoitan, että "mä sain kehuttua ihmistä!". Se ei tapahtunut tänään, mutta ehkä jo ensi viikolla! Kertokaa, jos teillä on jotain helppoja kikkoja tähän? Miten ihminen voi olla toiselle mukava? Tai siis mä yritän kyllä aina parhaani olla kaikille mukava, mutta että miten jotkin asiat puetaan sanoiksi? Sanotaan toiselle päin naamaa? Sitä en tajua.

Terveisin,
Tekko

Viidennen kuukauden vaikeudet?

Mä ajattelin, että mä kirjottaisin seuraavan tupakka-aiheisen blogimerkinnän sitten, kun olen ollut puoli vuotta ilman tupakkaa. En kuitenkaan nyt malta sinne asti, koska mulla on siitä asiaa nyt. Mä olen kuitenkin ollut ilman tupakkaa jo 5 kuukautta, 13 päivää ja 19 tuntia.

Asiahan on niin, että mä aloin taas tupakoida! Ei vaan, menittekö halpaan? Todellisuudessa siis mun mieli on alkanut tehdä mulle temppujaan. Mä muun muassa nään välillä unia, että olen tossa meiän terassilla tupakalla.

Sitten mä olen jotenkin saanut uudestaan kohdattavaksi nämä kaikki tilanteet, missä mun tekisi mieli tupakoida. Mä olin ihan varma, että olen jo yli niistä fiiliksistä, mutta nykyään mulle tulee välillä esimerkiksi vaikka ruoan jälkeen mieleen, että voisinpa mennä ruokatupakalle.

Nää halut ei ollu niin vahvoja sillon kun lopetin, vaan ne on jotenkin vasta nyt ilmestynyt tämmösinä.. Enkä mä jotenkin kaipaisi näitä nyt tässä kohtaakaan.

Sit tää jokin on saanut mut muistelee kaikkia tupakkaan liittyviä hyviä/hauskoja hetkiä. Uskokaa vaan, niitä on! Niinkin kiusallinen tilanne esimerkiksi, kun olin just alottanut tupakoinnin ja marssin Hyvinkään läpi polttamaton tupakka suussani, koska mulla ei ollut tulta. Pysähdyin tupakoivan porukan läheisyyteen ja pyysin tulta. Aina kun tulta tarjottiin, onnistuin puhaltamaan sen tulen sammuksiin. Niin kävi varmaan 5-6 kertaa ja siinä kohtaa tyypit kyllästy ja käski hankkimaan tulen muualta. En mä ymmärtäny, että tein jotain väärin.. Hengitin aina vaan ulos päin kun tuli tuotiin naaman eteen.

Kesä ja tupakka on ollut aina hyvä kombo; on ollut kiva lojua jossain nurmikolla ja tupakoida ketjussa.. Tupakka ja ihmiset on ollut hyvä kombo.. Sit, tiedättekö, nykyään ei oo semmosta, että mennään käymään jonkun luona silleen muuten vaan. Aiemmin pysty vaan soittaa ja sanoo, että "tuun käymää röökillä". Sit se oli se tupakka + juttelut ja molemmat jatko omiin suuntiinsa.

Kaikkee tällästä mulla on tullu vähä ikävä.. Matkojen mittaaminen tupakoina ja kaikkea muuta. Mun ensimmäinen oma kämppä missä asuin, ni mulla oli siitä tupakanmittainen matka kauppaan. Se ei siis ollut yhtä pitkä kuin se tupakka, vaan matkalla kerkesi polttaa yhden tupakan.Viimesimmästä kämpästä, missä Hyvinkäällä asuttiin, ni mulla oli tupakanmittainen matka mun vanhemmille. Täällä Riihimäellä mulla oli ja olisi vieläkin aikalailla myös tupakanmittainen matka tästä kauppaan.. Huh.


En tiennyt, että tupakoinnin lopettamisessa tulee eteen tämmönen viidennen kuukauden kohta, jossa haluut palata tupakoivaksi enemmän kun olet aiempina kuukausina halunnut. Mä nyt halusin kirjottaa tämän ylös, jatkaa savuttomana ja lukea tän vaikka 5 savuttoman vuoden jälkeen ja nauraa tälle. "Olitpa hölmö kun sinun teki mieli tupakkaa!"

Onneks tää ei oo mulle missään vaiheessa ollu ihan mahdottoman vaikeeta. Jatketaan harjoituksia.

Terveisin,
Tekko

Tammikuun silmäilyt

Koska mä rakastan kaikkia listoja, tai lähinnä niiden laatimista, niin mä olen ottanut tän vuoden tavotteeks listata kaikki katsomani elokuvat. Nyt mä aion käydä tammikuun leffat täällä läpi, halusitte tai ette.


Vuoden ensimmäinen katsomani elokuva kantoi nimeä The Bye Bye Man. Oli taas hetki aikaa selata Netflixiä ja tommonen elokuva tuli siellä sitten kivasti vastaan. Ja koska olin silloin Ronin kanssa, ja Roni ei arvosta kauhuleffoja, laitoin sen heti päälle. Kyllä siinä itelläkin muutaman kerran meinas ihan säikähtäminen käydä mielessä, koska elokuvassa turvauduttiin halpamaisiin temppuihin. Suosittelen silti vilkuilemaan kyseisen elokuvan, jos sattuu tulemaan vastaan. Se herätti erinäisiä tuntemuksia, joten se oli ihan hyvä elokuva.

Yks ilta istuskelin tässä tietokoneellani, Eira oli töissä ja mulla oli tylsää. Laitoin sitten tohon mun tietokonepöydällä majaansa pitävään pleikkariin sisään vanhan klassikon. En tosin tajunnut sen olevan ihan niinkään vanha, mutta kyllä se vaan on.. Vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Tyttö Sinä Olet Tähti. Mä olin ihan varma, että se julkaistiin äskettäin.. Tää leffa oli mun yks suosikeista joskus. Se on kotimainen, siinä on räppiä.. Mitä muuta olisin voinut toivoa silloin nuorena poikana? Kuitenkin, elokuva toimii vieläkin. Siinä on vähän ristiriitaisia tunteita herättävä tarina, mutta se on silti hyvä.

Kolmas tuijottelemani elokuva olikin sitten Pussikaljaelokuva. Sillon kun tapasin tän elokuvan, mä tykästyin heti. Se on hyvin tylsä ehkä juoneltaan, mutta silti mä jaksan sen aina katsoa uudelleen. Elokuvan suola taitaa olla henkilöissä ja niiden viljelemissä läpissä. Ne jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen.

Eira oli yövuorossa, ja mä mietin, että miten saan aikani kulumaan.. Laitoin repeatilla pleikkariin pyörimään elokuvan Rentun Ruusu. Mä vilkuilin sen kerran kokonaisuudessaan, toisen kerran kiinnostuksen herättävät kohtaukset ja kolmannen kerran vielä kuuntelin sen. Saatoin kuunnella sen vielä senkin jälkeen kerran ennen kun nukahdin. Aamulla heräsin ja elokuva pyöri vieläkin. Kuuntelin elokuvan sitten siinä sen ehkä 3-4 kertaa. En sanois, että se on ihan noin hyvä, mutta hyvä kuitenkin. Elokuvan musiikki on ehkä parasta. Harvoin edes kuulen elokuvissa musiikkia, mutta tossa mä pysähdyn kyllä kuuntelemaan ne aina uudestaan.

Juoppohullun Päiväkirja on elokuvana vähän huono, mutta se on tämän vuoden viides katsomani elokuva. Mä halusin muistuttaa itseäni siitä, kuinka se ei ole niin hyvä. Mä oon jokaisen Juoppohullun Päiväkirja-kirjan (kuulostaapa hölmöltä) lukenut, ja niistä mä olen pitänyt enemmän tai vielä enemmän. Elokuvassa se ei vaan jotenkin toiminut. Suututtaa vielä sekin, että Juhan kämppä ei tossa elokuvassa ollut yhtään semmonen kun olin sen päässäni piirtänyt..

Kuudes elokuva, edelleen suomalaista laatua; Risto. Okei, tätä elokuvaa en oikein katsonut, koska mulla oli muka siinä samalla jotain muuta tekemistä. Kuuntelin sen kuitenkin kaksi kertaa läpi, enkä muista siitä enää mitään. Pitää ehkä katsoa se vielä joskus. Muistaakseni kuitenkin ihan hyvästä elokuvasta on kyse.

Tää seuraava leffa on taas semmonen, että Ronin kanssa selattiin Netflixiä ja napattiin sieltä joku elokuva. Summer Of 84. Mä olin ihan varma, että elokuva on tosi hyvä. Mä odotin jotain Stranger Things-meininkiä, mutta se jäi kyllä siitä puuttumaan. Elokuva jäi vähän vaisuksi. Se ei oikein lähtenyt missään vaiheessa käyntiin ja yhtäkkiä se jo loppuikin. Siinä oli kuitenkin ihan hauska efekti sen suhteen, että oli kiva arvuutella asioita.

Viimeinen tammikuussa katsomani elokuva oli Veijarit. Laitoin elokuvan pyörimään ja piirtelin Stabiloilla sängyssä kaikenlaisia kuvioita, samalla katsellen elokuvaa vasemmalla korvallani (hä?). Elokuvassa on ihan kiva kasvutarina. Ja elokuva ärsyttää mua toisinaan, koska siinä on ihmistyyppejä joista en pidä. Silti elokuva on ihan katsottava.


Huh, siinä ne. Mä yritin olla kovin ahkera elokuvien tuijottelija, mutta ei mulla ole muka aikaa semmoseen. Kahdeksan elokuvaa kuukaudessa.. No joo, toisinaan en katso yhtään, että on se silleen aika paljon.

Mun on tarkotus lämmitellä tässä näillä vanhoilla suomalaisilla elokuvilla, jotta voin tänä vuonna toteuttaa pitkäaikaisen yritykseni katsoa sadannen kerran Pitkä Kuuma Kesä-elokuva.

Elokuvien ohella pyörii tietenkin myös muutamia sarjoja. Meillä on taas yökatseltavana Ihmeidentekijät-tv-sarja, ja aina kun muistan ja jaksan niin mä kattelen Netflixistä sarjaa nimeltä Titans. Kiirettä piisaa siis, mutta.. Unohdin mitä piti sanoa.


Tämä oli kuitenkin tämmönen. Jaksaako teitä kiinnostella tän kuukauden jälkeen lukea mitä elokuvia olen katsonut? Mua ainakin huvittaisi kirjotella niistä, koska listat on ystäviäni.

Hei hei.

Terveisin,
Tekko

Työkokeilu puolessavälissä

Mul on ollu tässä tietokone irti seinästä varmaan noin viikon, enkä oo yksinkertasesti vaan jaksanut kytkeä sitä käyttökuntoon. No, nyt kuitenkin jaksoin, jotta saan kirjotettua viikon tapahtumat.

Maanantaina oli semmosta pientä perussiivoilua vaan. Tein kaikkia pikkujuttuja, mitä multa pyydettiin ja siivosin siinä samalla. Sain ilmeisesti kumminkin paljon aikaan, mutta ne tosissaan koostuu vaan ihan semmosista pienistä asioita, joita on turha kirjotella tänne ylös. Pakkohan nekin asiat on joskus tehdä.

Tiistaina pääsin sitten taas kauppareissulle. Piti hakea erinäisiä pienempiä asioita ja sitten vähän desinfioivaa pesuainetta. Se oli muuten harvinaisen vaikea tuote löydettäväksi.. Kaupassa jossa kävin, ei ollut kun kaksi tuotetta, jotka sisälsi desinfiointiaineen. Ja tietenkin ne oli juuri ne vikat tuotteet mitä kaupassa vilkuilin. Meniköhän mulla noin tunti pelkästään jo siihen? Töissä sitten desinfioin muutamia huonekaluja ja keksin, että voin ottaa sen desinfiointiaineen vakiokäyttöön, ja putsata sillä ovenkahvat yms. päivittäisessä kovassa käsittelyssä olevat asiat.

Keskiviikkona kävin heti aamusta maalaamassa teatterin lavan. Se kuulosti mun korvaan aluksi siltä, että nyt meneekin koko päivä sitten sielä. Eipä mennyt! Sain sen yllättävän vikkelään valmiiksi ja olin jopa tyytyväinen jälkeeni. Okei, mä siis tein sen mahdollisimman hyvin, koska mä haluan tosissaan panostaa tähän kaiken. Sit pitikin jo lähteä uudelle kauppareissulle. Eiralla oli vapaapäivä ja se oli suostunut käyttämään mua kaupassa, koska mun ostokset ei olis tullut kävellen.. Tai olis, mutta mulla ei ois ehkä yks työpäivä riittänyt. Otin puoltuntia ylitöitä pois ja tulin kotiin tekemään pizzaa. Myöhemmin menin vielä takasin, koska mua rupes harmittamaan, ettei kukaan olisi kerennyt maalaamaan teatterin lavaa toiseen kertaan.. Kävin sen sitten maalaamassa toistamiseen ja otin ylityöaikaa 50 minuuttia lisää.. 

Torstaina oli taas semmonen perussiivoilupäivä. Tein semmosia asioita, jotka kuuluu mun työnkuvaan tehdä noin pari kertaa viikossa. Sit tein vähän jotain paperihommia ja.. Hmm.. Sit olikin kaksi palaveria päivän päätteeksi ja siitä sitten viikonlopun viettoon.

Tällä viikolla tajusin sen, ettei mun työaika riitä kaikkeen siihen mitä mun pitäisi tehdä. Mulla on tosi usein käynyt niin, että mä olen ensin istuskellut ja viettänyt ansaittua kahvitaukoa, ja kun nousen seisomaan, mun luokse ilmaantuu noin sata (liioiteltu) työntekijää pyytämään multa jotain. Ja mä parhaani mukaan teen kaiken sen mitä mulle sillä hetkellä sanotaan.

Sit taas istahdan hengittämään ja katson mun vihkostani asioita, joita mun olisi pitänyt tehdä.. Hups. Ja useimmiten siinä kohtaa tajuan, että mä en kerkeä mitään asioita kunnolla aloittamaan, saatika saattamaan loppuun enää sinä päivänä. Varsinkin nyt on alkanut torstait vähän raastamaan mieltä. Mulla alkaa kolmen päivän vapaat ja sillä aikaa mikään mun työasia ei etene mihinkään päin. Mä oon ihan varma, että kohta jostain tulee sanomista..

Mä en tiedä miten mun pitäisi hoitaa tää homma.. Pitäskö mun jättää vaan kuuntelematta niitä pieniä avunpyyntöjä ja mennä omien listalla olevien tehtävien mukaan, vai..? Ne pienetkin hommat kuuluu mun vastuualueeseen, niitä tulee vaan välillä liikaa ja nää ns. isot tehtävät kasaantuu.. Jos mulla olis esimerkiksi vaikka se 5 päivää viikossa, mä saisin ehkä paremmin aikaan.. Tai siis tietenkin saisin. No, toistaiseksi mennään nyt näillä ja toivotaan sitä parempaa sopimusta. Ja mun pitää varmaan tää asia onnistua ilmaisemaan työpaikalla jotenkin? Mutta kun en haluaisi valittaa.. Äh.

Asioiden ilmaisusta tulee juttu mieleen, joka mun on pakko kirjottaa tänne. Meillä oli tosiaan torstaina toi palaveri ja meillä on tämä positiivisuushaaste.. Kerroin siellä sitten yhden tapauksen, jonka kerron tännekin: 

Mä jäin yks päivä (tai monena muunakin päivänä) jumittamaan ja kuuntelemaan toisen työntekijän juttuja. Musta on kiva kuunnella sen juttuja, koska ne tulee niin lennokkaasti ja ne on useimmiten mielenkiintoisia. Se on semmonen asia, mitä haluaisin itsekin kyetä tekemään. Puhua, luontevasti, niinkuin ihmiset puhuu.

Jumitettuani siinä tovin, multa kysyttiin, että mitä mä oikein jumitan (viittaus ilmeisesti siihen, että mä itse sanon aina jumittavani). Mulla oli selkeä vastaus päässäni ja aloin sitä sitten siinä kertoa: "Musta.. on.. kiva.. kuunnella.. ihmisiä." Päässäni olin kyllä muotoillut lauseen muotoon "Musta on kiva kuunnella sun juttuja!"

Tämän kerrottuani palaverissa, sain ainakin kaikki nauramaan. Se oli ihan kiva fiilis myös.

Mä en vaan ymmärrä minkä takia mulle tuottaa niin paljon vaikeuksia saada suusta ulos jotain kivaa. Tai no siis onhan sekin varmasti kivaa, että musta on kiva kuunnella ihmisiä.. Mutta kun olin päässäni spesifioinut sen yhteen henkilöön.. Miksi multa puuttuu kyky kertoa, hmm, henkilökohtaisia kehuja?

Mulla ois niin paljon kehuja, niin monelle ihmiselle.. Ne ei vaan tule ulos suusta. Mä oon monta kertaa yrittänyt, mutta ne jää jumiin. Mä tiedän, että kehun antamisesta ei todennäköisesti saa turpaansa tai mitään, mutta joku siinä silti ilmeisesti pelottaa. Ja siitä pelosta mä haluaisin oikeesti oppia eroon.. Luonteva keskustelukyky olisi hyvin tervetullutta elämääni.

No, eiköhän siinä olisi tälle viikolle jo vähän jotain.

Terveisin,

Tekko