Hörpin ensimmäisen kupillisen olohuoneen sohvalla löhöillen ja katsellen erinäisiä YouTube-videoita. Mä en tiedä miksi, mutta mä tykkään provosoida itseäni videoilla. Mä katson aina välillä semmosta typerää musiikkivideota, joka on vaan jotenkin.. Hmm, hölmö. Sit mun hirveesti tekis mieli kirjottaa asiasta sinne kommenttikenttään, mutta en mene niin pitkälle. Provosoidun kotona ihan rauhassa ja kirjotan siitä päässäni blogia.
Se biisi on semmonen feministinen, varmasti ihan hyvällä asialla oleva, mutta musta se on jotenkin vaan tehty hölmöksi. Mutta siis kyllä, tasa-arvo, joo. Mutta mä en oo koskaan jaksanut ymmärtää ääriajattelijoita, näitä jotka olis valmiita vaikka tappamaan saadakseen läpi jotain omaa aatettaan. Emmä tiedä edes tiedänkö mä edes mistä mä puhun.
Asiat voi tehdä hyvin tai sit ne voi tehdä huonosti. Tossa biisissä on mun mielestä vaan enemmänkin kyse miesvihasta, kun naisen aseman parantamisesta. Mutta joo, ymmärrän ehkä sen sanoman sieltä takaa.
Tosiaan hei ihmiset! Tämä on taas tätä tajunnanvirtaa, jossa annan kaiken tulla vaan ulos. Ei mulla ollut mitään suunnitelmaa tätä blogimerkintää varten, mutta halusin tämmösen kuitenkin tehdä, joten tämmöisen myös teen.
Lähti ihan hyvin käyntiin ainakin, koska päästiin aamukahvista hyvin nopeasti feminismiin tai jotain. Ei mulla mun mielestä ole silleen mitään hirveen vahvaa mielipidettä mihinkään, jotta voisin oikeestaan alkaa kenenkään kanssa asioista väittelemään, joten älkää yrittäkö. Kaikki asiat on niin selviä mun pääkopassa, mutta en saa niitä tarpeeksi selvästi yleensä ulos. Sen takia olen lopettanut aikoinaan internet-keskustelut, joissa omaa mielipidettään pönkitettiin.
Mulla on mun blogini, jossa voin hiljaa sanoa joitain mielipiteitäni. Yleensä niihin ei puututa, joten voin kokea, että mielipiteeni oli kaikkien mielestä oikea.
Mä en oikein tiedä, että mikä tämä raide on, mille tässä ollaan nyt kovin vahvasti hyppäämässä? Alotan vahvasti kertomalla mielipiteeni, pyyhin sitä sitten hiljalleen pois ja lopuksi kerron kuinka oikeassa olin. Väittelinkö siis juuri itseni kanssa? Se on hieno tunne.
Mutta semmonen mä aika paljolti olen ihmisenä. Mä saatan tarttua asioihin hyvin suurella intohimolla, yhtäkkiä intohimo alkaa lopahtaa ja teen vähän niinkuin vasemmalla kädellä ja lopulta en välttämättä ole tyytyväinen lopputulokseen. Hetken päästä taas olen, mutta asian olisi voinut kyllä tehdä suuremmalla intohimolla!
Mun on niin kovin vaikea löytää se tasaisuus, jota arjessa yleensä tarvitaan. Mun pitää mennä oman pään kanssa päädystä päätyyn, koska en tavallaan halua elää tylsästi, vaikka aika tylsästi elänkin. Mun pitää kokea erilaisia fiiliksiä kaikesta, enkä osaa tehdä asioita, jotka ei oikein herätä mussa mitään. Ehkä tää liittyy siihen mun aikaisemaan ruoka-päivitykseen, jossa mun mielestä ruoan pitää aina olla jollain tapaa hyvää.
Tässä mun duunissa talonmiehenä on se etu, että yksikään päivä ei oo keskenään identtinen. Mä voin aika pitkälti itse määrittää mun päivät ja tehdä niistä mulle itselleni mielenkiintoisia, jotta en kyllästy. Kyllästyminen on kai jonkinlainen paheeni.
Hmm, toivottavasti tää teksti on ollut edes jollain tasolla ymmärrettävää. Luen tämän itsekin, niinkuin yleensäkin, vasta julkaisun jälkeen. Pihalle saattaa siis helposti päästä vaikka minkälaista tekstiä.
Aika usein tulee kirjotettua blogin loppuun, että toivottavasti tää on edes jotain. Mä olen alkanut hiljalleen kiinnittää huomiota siihen, että mä vähättelen itseäni aika paljon. No mä nyt vaan olen tämmönen, nönnönnöö. Pitäis koittaa päästä siitä eroon, koska mä olen alkanut samanaikaisesti oivaltamaan myös sen, että musta on kyllä aika paljon kaikkeen.
Kai tää on luonnollisesti seuraava asken ihmisenä kehittymisessä, koska tää on tullut mulle nyt jotenkin itsestään. Mulle kuuluu nykyään lähtökohtaisesti parempaa, joten kai sitä jotenkin alkaa uskomaan itseensäkin enemmän?
Yhtä asiaa mä tässä vielä pohdin, nimittäin asioihin tarttumista. Tiedättekö kun on se tunne, kun tuntuu ettei aika riitä? Mulla on se nykyään aina, kaikessa. Mua suututtaa se. Tää on kai tätä ikäkriisiä vielä – josta haluan oikeesti jo eroon – mutta musta tuntuu välillä jopa siltä, että "no mä olen kohta kolmekymmentä.. Kannattaako mun tarttua tässä elämässä enää mihinkään?" ja se on hiton tylsä ajatus!
Todellakin haluan tarttua vielä vaikka ja mihin! Elää! Miksi mun pää työntää mulle tämmösiä ajatuksia sitten? Niin kauan kun on aikaa, on aikaa! Aina on aikaa! Mä olin ihan tyytyväinen siihen tilanteeseen kun kykenin elämään päivä kerrallaan, ottamatta stressiä huomisesta. Nyt mä ajattelen, että vuorokaudessa ei riitä tunnit, viikossa ei päivät, kuukaudessa ei viikot ja vuodessa ei kuukaudet.
Sanokaa joku mulle, että tämä on normaali hetki ihmisen elämässä ja tämä menee kyllä ohi. Sanokaa, jos asia on näin.
Nyt ei mulla muuta. Huh.
Terveisin,
Tekko
Perus kolmenkybän kriisiä pukkaa. Ei mikään lopu mihinkään ikään. Vähän aikaa sitten tapasin mummon joka opiskeli kirjallisuutta JA ulkomaan politiikkaa tai jotain avoimessa yliopistossa. Ja siis oikeesti kaksikymppisen mummon. Elämä loppuu kun uteliaisuus loppuu, IMHO. Se voi siis myös alkaa uudelleen koska vaan jos sydän lyö.
VastaaPoistaJa susta on hei ihan mihin vaan!