Työkokeilu puolessavälissä

Mul on ollu tässä tietokone irti seinästä varmaan noin viikon, enkä oo yksinkertasesti vaan jaksanut kytkeä sitä käyttökuntoon. No, nyt kuitenkin jaksoin, jotta saan kirjotettua viikon tapahtumat.

Maanantaina oli semmosta pientä perussiivoilua vaan. Tein kaikkia pikkujuttuja, mitä multa pyydettiin ja siivosin siinä samalla. Sain ilmeisesti kumminkin paljon aikaan, mutta ne tosissaan koostuu vaan ihan semmosista pienistä asioita, joita on turha kirjotella tänne ylös. Pakkohan nekin asiat on joskus tehdä.

Tiistaina pääsin sitten taas kauppareissulle. Piti hakea erinäisiä pienempiä asioita ja sitten vähän desinfioivaa pesuainetta. Se oli muuten harvinaisen vaikea tuote löydettäväksi.. Kaupassa jossa kävin, ei ollut kun kaksi tuotetta, jotka sisälsi desinfiointiaineen. Ja tietenkin ne oli juuri ne vikat tuotteet mitä kaupassa vilkuilin. Meniköhän mulla noin tunti pelkästään jo siihen? Töissä sitten desinfioin muutamia huonekaluja ja keksin, että voin ottaa sen desinfiointiaineen vakiokäyttöön, ja putsata sillä ovenkahvat yms. päivittäisessä kovassa käsittelyssä olevat asiat.

Keskiviikkona kävin heti aamusta maalaamassa teatterin lavan. Se kuulosti mun korvaan aluksi siltä, että nyt meneekin koko päivä sitten sielä. Eipä mennyt! Sain sen yllättävän vikkelään valmiiksi ja olin jopa tyytyväinen jälkeeni. Okei, mä siis tein sen mahdollisimman hyvin, koska mä haluan tosissaan panostaa tähän kaiken. Sit pitikin jo lähteä uudelle kauppareissulle. Eiralla oli vapaapäivä ja se oli suostunut käyttämään mua kaupassa, koska mun ostokset ei olis tullut kävellen.. Tai olis, mutta mulla ei ois ehkä yks työpäivä riittänyt. Otin puoltuntia ylitöitä pois ja tulin kotiin tekemään pizzaa. Myöhemmin menin vielä takasin, koska mua rupes harmittamaan, ettei kukaan olisi kerennyt maalaamaan teatterin lavaa toiseen kertaan.. Kävin sen sitten maalaamassa toistamiseen ja otin ylityöaikaa 50 minuuttia lisää.. 

Torstaina oli taas semmonen perussiivoilupäivä. Tein semmosia asioita, jotka kuuluu mun työnkuvaan tehdä noin pari kertaa viikossa. Sit tein vähän jotain paperihommia ja.. Hmm.. Sit olikin kaksi palaveria päivän päätteeksi ja siitä sitten viikonlopun viettoon.

Tällä viikolla tajusin sen, ettei mun työaika riitä kaikkeen siihen mitä mun pitäisi tehdä. Mulla on tosi usein käynyt niin, että mä olen ensin istuskellut ja viettänyt ansaittua kahvitaukoa, ja kun nousen seisomaan, mun luokse ilmaantuu noin sata (liioiteltu) työntekijää pyytämään multa jotain. Ja mä parhaani mukaan teen kaiken sen mitä mulle sillä hetkellä sanotaan.

Sit taas istahdan hengittämään ja katson mun vihkostani asioita, joita mun olisi pitänyt tehdä.. Hups. Ja useimmiten siinä kohtaa tajuan, että mä en kerkeä mitään asioita kunnolla aloittamaan, saatika saattamaan loppuun enää sinä päivänä. Varsinkin nyt on alkanut torstait vähän raastamaan mieltä. Mulla alkaa kolmen päivän vapaat ja sillä aikaa mikään mun työasia ei etene mihinkään päin. Mä oon ihan varma, että kohta jostain tulee sanomista..

Mä en tiedä miten mun pitäisi hoitaa tää homma.. Pitäskö mun jättää vaan kuuntelematta niitä pieniä avunpyyntöjä ja mennä omien listalla olevien tehtävien mukaan, vai..? Ne pienetkin hommat kuuluu mun vastuualueeseen, niitä tulee vaan välillä liikaa ja nää ns. isot tehtävät kasaantuu.. Jos mulla olis esimerkiksi vaikka se 5 päivää viikossa, mä saisin ehkä paremmin aikaan.. Tai siis tietenkin saisin. No, toistaiseksi mennään nyt näillä ja toivotaan sitä parempaa sopimusta. Ja mun pitää varmaan tää asia onnistua ilmaisemaan työpaikalla jotenkin? Mutta kun en haluaisi valittaa.. Äh.

Asioiden ilmaisusta tulee juttu mieleen, joka mun on pakko kirjottaa tänne. Meillä oli tosiaan torstaina toi palaveri ja meillä on tämä positiivisuushaaste.. Kerroin siellä sitten yhden tapauksen, jonka kerron tännekin: 

Mä jäin yks päivä (tai monena muunakin päivänä) jumittamaan ja kuuntelemaan toisen työntekijän juttuja. Musta on kiva kuunnella sen juttuja, koska ne tulee niin lennokkaasti ja ne on useimmiten mielenkiintoisia. Se on semmonen asia, mitä haluaisin itsekin kyetä tekemään. Puhua, luontevasti, niinkuin ihmiset puhuu.

Jumitettuani siinä tovin, multa kysyttiin, että mitä mä oikein jumitan (viittaus ilmeisesti siihen, että mä itse sanon aina jumittavani). Mulla oli selkeä vastaus päässäni ja aloin sitä sitten siinä kertoa: "Musta.. on.. kiva.. kuunnella.. ihmisiä." Päässäni olin kyllä muotoillut lauseen muotoon "Musta on kiva kuunnella sun juttuja!"

Tämän kerrottuani palaverissa, sain ainakin kaikki nauramaan. Se oli ihan kiva fiilis myös.

Mä en vaan ymmärrä minkä takia mulle tuottaa niin paljon vaikeuksia saada suusta ulos jotain kivaa. Tai no siis onhan sekin varmasti kivaa, että musta on kiva kuunnella ihmisiä.. Mutta kun olin päässäni spesifioinut sen yhteen henkilöön.. Miksi multa puuttuu kyky kertoa, hmm, henkilökohtaisia kehuja?

Mulla ois niin paljon kehuja, niin monelle ihmiselle.. Ne ei vaan tule ulos suusta. Mä oon monta kertaa yrittänyt, mutta ne jää jumiin. Mä tiedän, että kehun antamisesta ei todennäköisesti saa turpaansa tai mitään, mutta joku siinä silti ilmeisesti pelottaa. Ja siitä pelosta mä haluaisin oikeesti oppia eroon.. Luonteva keskustelukyky olisi hyvin tervetullutta elämääni.

No, eiköhän siinä olisi tälle viikolle jo vähän jotain.

Terveisin,

Tekko