Mä joskus sanoin noista lukijaluvuista semmosta, että mun pitää niistä aina miinustaa kaksi, koska mä katon yleensä oman merkintäni tietokoneella ja puhelimella, mutta nyt onkin ilmennyt sellaista, että toi ei laske mun omia käyntejä. Joten, hei, teitä lukijoita on kuitenkin aika monta! Tän kesäkuuputken aikana eniten lukijoita on saavuttanut Lähdön haikeus, paluun riemu! -merkintä ja sitä on lukenut peräti 16 ihmistä! Kaikkiaan lukijoita on jokaisessa merkinnässä ollut 6-16, joten mä olen oikein tyytyväinen ja motivoitunut jatkaan.
Ja sitten on semmonen asia, että toi mun Facebook-ryhmä ei ilmeisesti ilmoita kaikille mun uusista merkinnöistä. Tutkittiin Eiran kanssa asiaa ja kävi ilmi, että jos haluaa ilmoitukset mun uusista merkinnöistä, niin siellä pitää itse käydä tekemässä säätöjä. Käydä laittamassa ryhmä omaksi suosikiksi tai jotain. Eli jos haluat pysyä ajantasalla mun meiningeistä, niin käykää vähän ihmettelemässä tuolla ryhmässä jotain asetuksia. Eira ainakin löysi sen nopeasti, joten eiköhän se ole ihan löydettävissä sieltä. Ja sieltä samasta paikasta voi ilmeisesti myös estää kaikki ilmotukset mun sivulta, jos niin siis tahtoo tehdä.
Päivän kuva liittyy nyt vahvasti siihen kun etsittiin Eiran kanssa tänään jotain Eiran asiakirjoja. Niitä ei tainnut löytyä, mutta löysin mun mahdollisesti kaikki koulukuvat. Ne ne oli hauskoja.
Siinä on mun koulukuvat vuosilta 2012, 2013 ja 2014. Taas mun piti se kirjottaa uusiksi, vaikka se lukee tossa kuvatekstissä jo.. No, ihan sama. Mä en ymmärrä miten olen ollut niin sokea omalle pyöreydelleni.. Ei se mua koskaan silleen haittaamalla haitannut, mutta tällein jälkeenpäin kun on vähän kaventunut, niin on ihan ihmeissään.
Mä vein luokkakuvasta kahden ihmisen paikat! No okei, puolentoista. Silloin aikoinaan kun sitä kuvaa on kattonut, niin on ollut ihan ok asian kanssa. Nyt katsoin ensin kauhunsekaisin tunnelmin, mutta kyllä se lopulta huvitukseksi muuttui. Ei pidä ottaa asioita liian vakavasti, eihän?
Oon varmaan joskus aikasemminkin kirjotellut tänne, että en mä oo koskaan osannut nähdä itseäni lihavana. Oon katsonut itteeni peilistä ja pitänyt itseäni ihan normaalina. Oon kuitenkin tiedostanut mun oman painoni ja tiennyt, että onhan se nyt ollut liikaa. Onhan se sitä vieläkin vähän, mutta ehkä tässä kokoaika ollaan menossa parempaan suuntaan. Ehkä? En mä tiedä, koska en ole sille vaa'alle uskaltanut.
Ei mua oo koskaan mitenkään pilkattu painoni takia. Ei ainakaan suoraan päin näköä, ja kaikki salassa tehty on nössöilyä, josta ei kannata ottaa itseensä. Ne muutamat kerrat kun mulle on huomautettu mun painosta, niin on se toki mennyt jotenkin ihon alle. Ne on kyllä sitten aina aikanaan unohtunut ja olen jatkanut huoletonta lihavan elämää.
Enkä mä nytkään ole painoa pudottanut sen takia, että "ulkonäkö sitä, ulkonäkö tota". Rupesin paastoilemaan ja muuta lähinnä siksi, että halusin jaksaa ja voida paremmin. Ja oon voinutkin, joten tavotteita on täytetty. Eihän mulla ollut mitään tavoitepainoakaan alkuun, koska en tiennyt mikä se olisi missä mun on hyvä ja helppo olla.
Pyöräilyäkään en nyt harrasta sen takia, että haluaisin laihtua. Jos laihdun siinä sivussa, niin peukalo ylös sille. Musta on vaan kiva asettaa itelleni tavotteita ton pyöräilyn suhteen. Liittyen vauhtiin, matkaan, kestoon ja muuhun. Jos onnistun parantamaan jollain osa-alueella, niin tulee siitä aina hyvä fiilis. Ja hyvä fiilis on se mitä tässä tavotellaan kaikessa mitä tehdään, eikö? Mun mielestä ainakin. Ei ainakaan varta vasten kannata tavotella kurjuutta.
En mä tiedä.. Jotenkin tuntuu, että ajatukset pomppii taas liikaa. Ja mä oon aika varma, että mun tän hetkiset puheet voi olla ristiriidoissa joidenkin joskus aiemmin sanottujen sanojeni kanssa, mutta se on vaan elämää. Ihmiset kasvaa ja muuttuu. Oon ehkä joskus voinut hävetä lihavuuttani, mutta nyt en vaan muista sitä. Toivottavasti tässä nyt on kuitenkin ollut jotain järkeä, koska nyt ei mulla muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)