Lähdön haikeus, paluun riemu!

Toinen päivä, hmm.. En edes muistanut miettiä päätäni puhki, vaikka niin taisin tänne luvata. Onneksi se ei haittaa, koska mulle ilmeni hieman kirjoitettavaa ilman sen suurempia ponnisteluita. Nämäkin on kyllä vain kuulumisia, mutta kuulumiset on varmasti ihan ok myös. Toisaalta.. Kuka jaksaa lukea yhden ihmisen kuulumisia joka päivä? No, te.. Ei tolle startillekaan löytynyt kuin 7 lukijaa, mutta on sitä siinäkin. Te seitsemän olette hyviä tyyppejä! Itseasiassa, tosta pitää luultavasti miinustaa kaksi pois, koska olen itse tainnut lukea sen eilisen merkinnän niin koneella kun puhelimellakin.. No, ainakin viittä lukijaa kiinnostaa, tai kiinnosti, tämä kesäkuuputki.

Mutta tilastot ei ollut kyllä se tän päivän juttu. Niitä on tällein sisällöntuottajana kiva seurata, koska niistä näkee mikä lukijoita kiinnostaa ja mikä taas ei.


Se mistä mä halusin taas tulla kirjoittamaan, on tuo tuleva, todella vauhdikkaasti lähenevä muutto. Kävin eilen ensimmäistä kertaa siellä meidän väliaikaismajoituksessa ja mulle iski siellä ihan hirveä haikeus ja ikävä tätä meiän vielä tämänhetkistä asuntoa kohtaan.

Tää kaikki jotenkin vissiin selveni mulle siinä hetkessä, kun pääsin sen kämpän ensimmäistä kertaa livenä kiertämään. Kohta tämä kämppä, missä nyt vielä pari yötä nukutaan, ei ole enää meidän. Tää on kuitenkin ollut meidän, ja me ollaan tehty tästä meidän näköinen.

Sanoin Eiralle siellä, että "ääh, ärsyttää muuttaa vuokrakämppään", mutta mä tarkotin sillä sitä, että mua ärsyttää muuttaa meidän kodista paikkaan, jossa ei ole mitään persoonallisuutta. Se on vain.. Semmonen.. Asunto. Se ei ole meidän asunto, me vaan vietetään siinä nyt muutama kuukausi. En tiennyt oikeesti, että mä tykkäsin tästä meidän Riihimäen kodista näinkin paljon, että nyt tuntuu jotenkin tosi tuskaselta erota.

Tässä asunnossa jokaisella nurkallakin on jokin muisto sisällään. Me kun muutettiin tähän, niin me alettiin tehdä tästä heti meidän näköistä. Maalattiin, tapetoitiin ja laatoitettiin. Tässä vuosien vieriessä seiniä on maalattu ja tapetoitu vielä lisääkin, koska ajatusmaailma ja mieltymykset muuttuu jatkuvasti. Tää talo on elänyt meidän kanssa. Tänne mahtuu paljon muistoja, hyvässä kuin pahassakin. Enemmän onneksi hyvässä. Ja päälimmäinen asia on se, että Max vietti täällä ensimmäiset seitsemän kuukauttansa. Sitä ei saa tästä talosta mukaan, mutta ehkä sen kanssa voi elää.

En muista, että mikään aikaisempi asunto olisi lähdön lähestyessä riipinyt näin.


Mutta sitten on toki se, että hei, me palataan Hyvinkäälle! Tänään oli sen meidän tulevan oman talon kuntokartoitus, johon minä en osallistunut, mutta mä lähin sillä välin vähän kävelemään Maxin kanssa. Aluksi siis ajettiin sinne Paavolaan, asunnolle, jossa saatetaan asua parin kuukauden päästä, josta mä sitten nappasin Maxin ja me lähdettiin siitä sitten omille teillemme.

Pääsin pitkästä aikaa kävelemään pitkin Hyvinkäätä! Siinä missä tällä talolla on muistoja näistä tässä asutuista vuosista, niin Hyvinkäällä niitä on melkein jokaisessa kadunkulmassa. Ei toki samoja muistoja, mutta muistoja. Niitä on siellä paljon, paljon enemmän. Jos ei olisi ollut niin kuuma, niin olisin voinut viettää sillä matkalla vielä pidempäänkin. Pääsin niin semmoseen "vau, täällä mä olen tehnyt sitä ja tuolla tätä!" -fiilikseen.

Päätinkin, että sitten kun ollaan oikeita hyvinkääläisiä taas, niin teen jonkinlaisia pyhiinvaelluksia paikkoihin, joista mulla on eniten muistoja. Käyn vähän fiilistelemässä! Hakemassa sitä Hyvinkää-energiaa itseeni! Huh, kuten saatatte huomata, mä olen tästä tosi fiiliksissä!

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Päivän kuva oli tuolta uudelta asunnolta. Kuten kuvatekstistä käy ilmi; käytiin kasaamassa meidän uus ruokailuryhmä sinne jo valmiiksi. Se on vaan jotenkin tosi hieno! Tosin, me ostettiin toi sinne uuteen omaan kotiin, joten se ei ehkä ole tuossa ihan parhaimmillaan. Kyllä se tuossakin väliaikaisesti hyvältä näyttää.

Ja pakko vähän marmattaa, koska mä en vaan yksinkertaisesti pidä tosta OnePlussan kamerasta silloin, kun sillä kuvataan sisällä huonossa valaistuksessa. Samsung antoi mulle aina ihan siedettäviä kuvia. Toi kuva on tosi rakeinen, mutta ehkäpä siinä on se ajatus tärkein. Ja sitten on toki sekin, että otin ton kuvan äkkiä juuri ennen lähtöä, joten en kerennyt sitä sen enempää edes suunnittelemaan. Se on hyvin, no, epäselväkin tuo kuva. Pöydän jalka on tuo musta metallinen ristiin menevä kapistus tuossa, se pitää erikseen mainita, koska helposti voisi lähteä ajattelemaan, että nuo tuolien jalat kuuluu tuohon pöytään. En tiedä, en ollut tyytyväinen kuvaan, enkä viitsi sitä poistaa, niin pakko selitellä sitä itselleen – ja nyt myös teille.

Ja nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti