Tänään vähän pelotti, koska alkoi ihan ykskaks järkyttävä ukonilma. Ehkä eniten jännitti sen takia, että olen aivan varma yhden salaman osuneen tohon uuden sairaalan katolle. Ihan varmasti olin niin näkevinäni. Semmonen kirkas valonvälähdys osui semmoseen siellä katolla sojottavaan tikkuun. Sen jälkeen seuraava salama meni johonkin ton sairaalan taakse. Ne välkkyi siis aika lähellä, uskokaa tai älkää.
Ja se meteli mitä se ukkonen pitää kun se on ihan päällä.. Jestas. Oon ihan varma, että se vähän heilutti jopa lattiaa, vaikka todellisuudessa luultavasti vaan itse tärisin pelosta. Ja niin tärisi koirakin, läähätti ja sillä jäi kaasuhana auki. Hyh, se haisi. Se on jotenkin vanhetessaan alkanut pelkäämään ukonilmaa, kerta kerralta vissiin vaan enemmän ja enemmän. Ei oikein tiedä mitä sen kanssa pitäisi ukonilmoilla tehdä, mutta otin sen hetkeksi syliin ja vein lopulta huoneeseen, josta se ei nähnyt ulos. Eikä sinne hirveesti kuulunutkaan, onneksi. Selvittiin kaikki.
Max ei siitä niinkään välittänyt. Tuuli heiluttaa puita tossa meidän terassin edessä, ukkonen jyrisee ja salamat vilkkuu kuin discovalot, mutta Max vaan katsoo tyytyväisenä. Käytin sitä vähän sateessa ja sitten kun sieltä tultiin takaisin, niin alkoi itku, koska olisi halunnut kastua lisää.. Hitsin vesipeto.
Maxista se on itseasiassa päivän kuvakin – taas. Tän pienen ihmisen kehittymistä on vaan oikeesti niin siistiä seurata! Miten se joskus aikoja sitten oppi kääntymään selältään mahalleen, siitä sitten istumaan.. Kohta alkaa tosiaan olemaan jo konttaamisen vuoro, ainakin jos näitä asentoja on uskominen.
Olin kyllä pitkään varma, että Max oppii kävelemään ennen konttausta. Se nimittäin kävelee tosi taitavasti kun sitä pitää käsistä kiinni ja antaa sen viipottaa. Jos se vaan tajuaisi miten noustaan tukea vasten seisomaan, niin ei siitä enää kauaa menis, että se jo täällä juoksee sinne tänne.
Jossain vaiheessa kaikki pään kolautukset sai aikaan itkun ja harmin. Mitä sen toilailuja on nyt seurannut, niin tuntuu, että se itku ja harmi ei ole enää niin vahvasti kolinoissa mukana. Ei sen päätä siis täällä kolistelemalla kolistella, mutta kuka voi sanoa, että oman lapsen pää ei olisi kertaakaan kolissut? Koliseehan se monilla vielä vanhempanakin. Mun mielestä on ihan ok, että se tottuu siihen itsekkin. Ja edelleen painotan sitä, että ei sitä kolistella, ja kyllä sillä hyvin usein on tyynyt ympärillä, jottei mitään vakavampaa pääse käymään. Ja yleensä siinä on joku ihminenkin vielä vahtimassa. Silti noi on välillä niin vikkeliä, että ei kaikkia kolinoita vaan yksinkertaisesti edes voisi estää.
Ja siis kyllä se tasapainokin on nyt sen verran kehittynyt, että ei jokaisesta horjahduksestakaan edes jouduta ihan kolahdustasolle. Se osaa jo jotenkin käsillään välttää monia kolahdustilanteita.
Muuten, kuinka monelle on tuttu tuo ohjelma tuossa päivän kuvassa? Kyseessähän on siis Albi lumiukko. Sitä kokeiltiin Maxille joskus ihan pikkupikkusena ja se on siitä lähtien ollut sen lemppari tv-ohjelma. Jos mikään muu ohjelma ei rauhoita, niin Albi rauhoittaa lähes aina. Se sopii ihan hyvin myös semmoseen lapsenmieliseen aikuiseen makuun. Se on hyvin hämärä ohjelma, mutta sille hämäryydelle on monesti tullut itsekin naurettua. Noi jaksot vaan ei ole hirveen pitkiä, josta Max onkin oppinyt hyvin kärsimättömäksi.. Kun ohjelman lopputekstit alkaa niin yleensä alkaa myös kitinä. Ja heti kun uuden jakson alkutunnari on ohi, niin kitinä loppuu. Ehkäpä se vielä joskus ymmärtää, että kun yksi loppuu niin toinen alkaa, eikä siihen väliin tarvitse kitinää mahduttaa..
Täällä on niin hiostava ilma, että mä en oikein vaan enää jaksa istua tässä kirjottelemassa. Mutta onhan sitä juttua jo tossakin, eikö? Vähän Maxin kuulumisia tähän väliin.
Ja nyt ei mulla muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)