Oon kyllä kokoajan päässäni suunnitellut, että kohta mä lähden pyöräilemään. Vaan tässä sitä vielä istuskellaan ja pohditaan. Mä en haluais nyt viedä tota fillarointia silleen yli, että mulla loppuis mielenkiinto sitä kohtaan. Siks yritän pitää välipäivän aina välissä, käydä pyöräilemässä siis vaikka vaan joka toinen päivä. Mä uskon, että tällein saan siitä taas vähän pidempiaikaisen harrastuksen.
Ja mitä siihen pyöräilyyn nyt tulee, niin me ostettiin koko meiän poppoolle kypärät! Ehkä sitä on silleen alkanut arvostaa omaa elämäänsäkin hieman korkeemmalle kun on joku josta kantaa vastuuta.
Mä tosiaan siis eilen menin pyörällä metsässä ja tulin semmoseen kohtaan missä oli kiviä ja juuria, kaikenlisäksi se oli loiva ylämäki. Mä ajoin siihen ja multa lähti samantien jotenkin rengas sivuun ja meinasin kaatua. Jouduin taluttelemaan pyörän sitten sen hyvin epätasaisen maaston läpi ja kerkesin siinä pohtia, että mitä jos oisin kaatunut ja paukauttanut pääni johonkin kiveen tai sojottavaan juureen? Ei siinä olis mitenkään voinut hyvin käydä.
Mun yliajattelulla sain vietyä tilanteen siihen, että olisin ollut vähintään koomassa aivan liian pitkän ajan ja multa olis mennyt pitkä pätkä Maxin kehityksestä ohi. Se oli ihan järkyttävä ajatus ja siinä kohtaa sitä oikeesti alkoi ajattelemaan, että ei se kypärä ehkä kuitenkaan olisi mitenkään huono kapistus.
Peruskoulussa kun sitä kypärää pakotettiin, niin ei siitä koskaan mitenkään oppinut tykkäämään. Opettajat puhuu mitä opettajat puhuu. Toiset piti nolona ja mitä kaikkea. Eihän sitä sitten tullut käytettyä. Yläasteella muistan, että tuli se aika kun poikien mielestä pinkit asiat oli jotenkin siistejä, ja se sitten sai jotkut koulun kovimmat käyttämään kypärää – niin, siis pinkkiä kypärää. Mun mielestä pinkki ei ollut mitenkään kova juttu vaan sen takia, että "se on tyttöjen väri ja on aika siistiä olla kundi ja käyttää sitä". Ei sekään siis motivoinut mua kypärää hankkimaan. Hyvä silti niille, jotka siihen lähti mukaan ja hankki tosi siistin pinkin kypärän.
Viime vuonna kaaduin pyörällä aika näyttävästi kun oltiin menossa pikkuveljen ja yhen kaverin kanssa metässä meiän fatbikeillä. Mikään ei osunut päähän, niin ei se mitenkään pysäyttänyt. Sitä olis tietenkin jo silloin voinut vähän miettiä, että siinä olis voinut käydä pahemminkin.. Mutta kun ei käynyt, niin matka jatkui pienen siistiytymisen jälkeen. Eipä mennyt montaa tovia kun pikkuveli kaatui pyörällä, lensikö peräti ihan tangon ylikin. Säikähdin sitä ehkä huomattavasti enemmän kun omaa kaatumistani, mutta ei siinäkään onneksi sen pahemmin käynyt. Näistäkään kaatumisista huolimatta kypärää ei päähän ilmestynyt. Ei mun, ei pikkuveljen, eikä kaverinkaan.
Mutta eikö sanonta sano, että parempi myöhään kun ei milloinkaan? Nyt mä haluan säilyttää pääni ihan jo Maxin takia, joten kyllä mä suostun kypärää pitämään. Jos siinä on joskus joku nolousaspekti ollut, niin ihan se ja sama, mä suojelen sillä itseäni. Jos tommonen pieni kapistus voi antaa ns. lisäelämän, niin ehdottomasti sille yläpeukku.
Ja päivän kuvassa näkyy meidän perheen kypärät. Me ostettiin Eiran kanssa tylsät mustat potat, kun taas Max sai hienon tommosen lisko-aiheisen! Max ei sitä vielä arvostanut kovin korkealle, mutta ehkä se päivä vielä joskus koittaa kun kypärän käytölle löytyy joku syy. Toivottavasti aikaisemmin kun mulla. Olis toki mahtavaa jos Max tajuais ihan pienestä pitäen, että oma pää on aika tärkeä vempain.
Max siis yrittää kokoaika repiä sitä kypärää pois päästään. Sama juttu kun aurinkolasien kanssa. Kaikki päähän kuulumattomat asiat pitää saada sieltä pois, mutta ehkäpä se tottuu jossain vaiheessa. Ja jos ei totu, sitten jää pyöräilytkin.
Ja nyt mulla ei kai muuta. Käyttäkää kypärää – jos huvittaa! En mä ole mikään siitä saarnaamaan, vaikka nyt olenkin löytänyt niiden syvimmän ajatuksen. Se semmoinen voi pelastaa hengen, niin kuin ne opettajat siellä peruskoulussa ja vanhemmat kotona sanoi.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)