Kooste vuodesta 2022!

Tänään suoritetaan vihdoinkin se viime vuoden, eli vuoden 2022, läpikäynti. Tämä merkintä siis sisältää silkkaa uusintaa jos olet ollut niin mahtava tyyppi, että olet lukenut kaiken mitä olen viime vuonna kirjoittanut. Onkohan siellä joku niin mahtava tyyppi? Ja jos et ole vakituinen seuraaja ja luet merkinnän tuolta ja toisen täältä – tai luetkin vain pelkät koosteet – niin tämä merkintä on sitten sulle se helpoin tapa tietää, että mitä mulle on tapahtunut vuonna 2022. Mutta yhtä kaikki, tässä tätä nyt sitten tulee.

Vuoteen 2022 sain mahtumaan tasan 100 blogimerkintää. Nyt olisi aika lähteä käymään niitä läpi ja vähän muistelemaan, että mitähän sitä on tullut tehtyä edellisen vuoden aikana. Mulla ei ole lähdemateriaalia enää tosiaan kun vaan tämä blogi, koska en mä ole enää aikoihin jaksanut mitään kalentereita täytellä. Eli periaatteessa kaikki mitä tässä merkinnässä tulee olemaan on teille sikäli mikäli tuttua, jos olette kaiken edeltävältä vuodelta ennättäneet lukemaan. Sen pidemmittä alkuhöpinöittä lähdetään käymään viime vuotta läpi!

● Vuoden ensimmäinen blogimerkintä kantoi hyvin kekseliästä nimeä; Vuoden 2022 ensimmäinen postaus. Siellä kerroin, että olin taas kerran alkanut liikkumaan enemmän, koska olin tehnyt lumitöitä ja käynyt mitä ilmeisemmin pari kertaa kävelemässä. Ja kaikkien yllätykseksi olin myös taas kerran aloittanut pätkäpaaston ja höpöttelin uusista tavotteista vuodelle 2022. Olin päättänyt vähentää lisättyä sokeria. Samaisessa merkinnässä kerroin myös miten olin vuodenvaihteen viettänyt, mutta sitä ei kai tarvitse tässä sen pahemmin käydä läpi.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Mä se sitten aina jaksan toitottaa sitä, että kuinka nyt palataan pätkäpaastoon ja tehdään mitä ihmeellisempiä muutoksia elämässä. Liikunnallisuus ei muhun tartu vaikka kuinka täällä yrittäisin asiaa itselleni uskotella. Liikun ilmeisesti sen minkä liikun, mutta ns. pakotettuna en sitäkään. Lisätyn sokerin käyttöä en ole tarkkaillut varmaan sitten tuon tammikuun jälkeen hetkeäkään.

● Seuraava merkintä käsittelikin sitten Mahtavampaa Maxia. Ton blogimerkinnän aikaan Max on kävellyt jo tovin – tai toisinsanoen juossut jo tovin. Eteenpäin on ollut pakko päästä, mutta siihen ei olla välttämättä jaksettu keskittyä tarpeeksi, joten kaatumisia on tapahtunut. Ollaan ryhdytty suojaamaan kotia kulmasuojilla yms. Merkinnässä olen myös puinut sitä, että kun itse olen joutunut tavallaan aikanaan lopettamaan leikkimisen kesken niin toivon, että omat lapset pystyy kaikista ulkoisista paineista huolimatta leikkimään ihan niin kauan kun mieli tekee.

● Sitten siellä oli välissä vuoden 2021 kooste, mutta ei ruveta sitä tässä mitenkään purkamaan. Sen voi jokainen halutessaan käydä tuosta linkistä lukemassa.

● Seuraavassa merkinnässä olen purkanut vähän tunteitani, koska olen tuntenut yksinäisyyttä. Olen kokenut, että ei oma perhe voi olla kaikki ihmiset, joita aikuinen ihminen tarvitsee pysyäkseen kasassa. Vaikka perheen parissa viihtyykin todella hyvin niin kyllä sitä tarvitsee toisinaan myös muita ihmisiä. Tossa kohtaa olin jo hyvin vahvasti sisäistänyt sen, että multa meni kaikki vanhat kaverit yhdellä kertaa. Vain Roni jäi, mutta toisinaan laatu korvaa määrän heittämällä. Olen ollut surullinen yksinäisyyden takia, mökkihöperöitymisen takia ja sen lisäksi olen lisännyt polttopuita katselemalla Instagramissa surullisia videoita, jotka on käsitelleet lapsen menetystä. Syvissä vesissä siis.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Meillä on Ronin kanssa luistanut noi lähes viikottaiset tapaamiset niin hyvin, että ei ole enää aikoihin kerennyt muodostumaan semmoista tukosta, että olisin ajautunut olemaan surullinen ja yksinäinen. Ihmiset tarvitsee kavereita, ystäviä ja muitakin ihmisiä, eikä sitä kaikkea voi saada perheeltä, vaikka kuinka niin haluaisi.

● Tammikuu 2022 päättyi ilmoitukseen siitä, että meille tulee uusi vauva. Me toki itse oltiin tiedetty se jo hyvän tovin, mutta piti odottaa kriittisen ajan ohi ennen kun uskalsi tehdä asiasta julkista. Ja kun asiasta sai ilmoittaa maailmalle niin minusta tuli oikea häslääjä; olisin halunnut huutaa asian heti pihalle niin, että kaikki varmasti kuulee! Uusi pikkuinen teki ja tekee edelleen onnelliseksi!

● Helmikuu alkoi kokonaisvaltaisella kuulumispäivityksellä. Olin ilmeisesti pitänyt 10 päivää lomaa blogista ja nyt olin valmis kertomaan kaiken. Oltiin lähdössä Haikon Kartanoon viettämään lapsivapaata, koska semmoiseen siunaantui vielä mahdollisuus. Vaikkakin Miio oli kyllä mukana, koska se mahassa niihin aikoihin asusti. Tässä merkinnässä kerroin kuitenkin vielä tosta sokerin vähentämisestä, mutta en ollut huomannut sillä olevan vaikutusta mihinkään. Tohon merkintään sain upotettua myös tiedon siitä, että perustettiin meille ruokarahatili, johon kumpikin laittaa säännöllisin väliajoin ennaltamäärätyn summan rahaa, jotta kumpikin osallistuu siihen jollain tapaa. Ja taas kerran jauhettiin myös mun ruokailuista tai ruokailuttomuudesta..

● Seuraavassa merkinnässä murehdin puuttuvan oman ajan perään. Mä olen joutunut ottamaan sitä yöunista, koska sitä ei ole ollut muualta saatavilla. Aina kun Max on vaan nukkunut niin olen yrittänyt tehdä jotain omaa, mutta usein siinäkään onnistumatta. Olen joutunut alkamaan priorisoimaan, että mitä haluan ja kerkeän tehdä jos minulle jokunen hetki omaa aikaa siunaantuu. Sitä aikaa ei turhan usein blogiin laitettu, koska aina oli jotain "parempaakin tekemistä". Toisinaan aloitin elokuvan tai jonkun sarjan katsomisen, mutta eihän mulla riittänyt aika ja sen kautta keskittyminen niihin.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Ei sitä aikaa ole oikein vieläkään. Mä olen jo kauan aikaa sitten luopunut katsomasta mitään omia sarjoja ja elokuvia, koska en koskaan kerkeä. Mä aina suunnittelen, että nyt haluaisin katsoa tätä ja tätä, mutta ei. Musta on helpompi vaan katsoa nopeasti joku Youtube-video ja se on aikalailla ainut viihde mitä itsekseni kulutan. Mua kiinnostaisi paljon katsella vanhoja elokuvia, uusia sarjoja ja vaikka mitä, mutta mä en tosiaan osaa keskittyä niihin kun ei vaan aika riitä.

● Tossa samaisessa merkinnässä puin myös vastikään alkanutta Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mua ahdisti se tilanne todella paljon, enkä pystynyt olemaan lukematta aihetta käsitteleviä uutisia. Stressasin niiden kautta sitten vaan lisää ja lisää. Meinasin ihan ajautua semmoseen pieneen kippuraan, jossa olisin vain halunnut olla yksin ja ilman mitään ulkoisia ärsykkeitä. Onneksi pääsin siitä uutisten lukemisesta yli.

● Yritin tehdä paluuta Putous-asiantuntijaksi, mutta tyydyin jättämään sen yhteen merkintään. Joskus tänne mun blogiin eksyi ihmisiä mun Putous-merkintöjen takia ja yritin kai tällä tavalla kalastella uusia lukijoita. Merkinnässä käytiin siis ihan vaan läpi vuoden 2022 Putouksen sketsihahmot mun näkövinkkelistä. Kuka onnistui ja kuka ei.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Pakko sanoa, että näyttelijät tavallaan onnistui, mutta äänestäjät ei. Kilpailun alkuvaiheessa sieltä tiputettiin heti kaikki mun omat suosikit pois ja voittajaksi julistettiin taas joku täysin sysisurkea räpellys. Mietin, että jaksanko enää edes katsoa koko showta kun se taas olisi tulossa..

● Helmikuun päättää merkintä, jossa se mun ahdistus siitä Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta tuli paremmin ilmi. Olin liki kippuralla jo tässä kohtaa. Jauhoin siitä kuinka mua ahdistaa kaikki informaatio sodasta, mutta silti olin kokoaika lukemassa kaiken informaation siitä himskatin sodasta. Tohon aikaan peloteltiin todella paljon sillä, että se konflikti voi hyvin siitä eskaloitua ja kohta räjähtää kaikki. Ja se, että kohta räjähtää kaikki, pelotti mua todella. Olin erittäin ahdistunut sodan jalkoihin jääneistä lapsista, koska siellä niitäkin myös kokoaika kuoli. Ja kuolee. Mä vaan ajattelin aina, että tilanne voisi ihan hyvin olla niin, että Ukrainan tilalla olisikin Suomi ja itse joutuisin miettimään kokoaika, että mihin turvaan perheeni vien.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Mikään muu ei ole muuttunut, mutta se on, että en ole ihan niin kippuralla kokoaika. Mä luen infoa sodasta paljon ja mua suututtaa se todella paljon. Venäjän koirat räksyttää kokoaika ja uhkaa isommilla ja isommilla tuhotoimilla, mutta toisaalta siihen on jo tottunut. Mä olen onnistunut elämään omaa elämääni ihan hyvin eikä tämä sotatila ole siihen vaikeuttavasti vaikuttanut. Tottakai edelleen haluan, että se sota olisi jo ohi ja Ukrainan kansalaiset saisi ansaitsemansa rauhan.

● Kuukausi alkaa jauhamalla Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Olen tässä kohtaa jo onnistunut laskemaan hartijani alemmas enkä enää ole kokoaika ollut täydellisessä stressissä. On tavallaan jo vähän alkanut naurattamaan se, että miten typerän valtion Venäjä itsestään tekeekään. Se kykenee kokoaika alittamaan sen riman, josta alemmas ei uskoisi enää pääsevän.

● Samaisessa merkinnässä kerroin olleeni kipeänä ja vähän kai vieläkin. Ja lopussa oli vielä pätkä meidän toisesta kissasta, Sarpasta, jonka olen ajatellut olevan jatkoajalla. Olen puhunut aiheesta, koska Sarpalla on ilmeisesti taas tuolloin ollut suoli tukossa.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Sarppa tulee elämään ton ongelman kanssa loppuunsa asti, mutta onneksi näiden tukoskohtauksien määrä on huimasti vähentynyt. Muutoin kissa siis elää ja voi hyvin. Toisinaan asuntoa joudutaan vieläkin kissan jäljiltä siivoilemaan, mutta luojan kiitos huomattavasti tosiaan vähemmän kuin joskus.

● Maaliskuussa ilmeisesti keksin hauskan nimen kuulumispäivityksille. Koska kuukaudet loppuu aina tavuun -kuu ja kuulumiset alkaa tavulla kuu-, niin miten kätevää on yhdistää sanat tästä tavusta? MaalisKUUlumisia, siispä. Tuossa merkinnässä olen valitellut edelleen olevani kipeä. Ja kerroin myös Maxin itkukohtauksesta, joka ei antanut pojalle rauhaa nukkua. Lapsilla kun on elämässään kaikenlaisia vaiheita niin tässä kohtaa Maxilla oli meneillään jonkinlainen huonon unen vaihe. Max ei ollut vielä tossa kohtaa nukkunut ainuttakaan kokonaista yötä ja se oli silloin hitusen stressaavaa itsellekin. Tämänkin merkinnän loppuun olin saanut muutaman sanasen Venäjän hyökkäyksestä..

● Maaliskuun päättää Avautuminen. Päässä on ollut aivan liikaa stressitekijöitä, joten on ollut pakko päästä niistä avautumaan johonkin. Kerroin tuolla kuinka meidän lähisuku on ajautunut vain kauemmas ja kauemmas toisistaan, koska Arto ei ollut pitämässä enää meitä yhdessä. Arto kun kumminkin oli todella tärkeässä roolissa siinä, että se tavallaan aina sai meidät näkemään toisiamme ja juttelemaan toisillemme. Tätä kautta mua on harmittanut hyvin moni asia. Olen edelleen kokenut sitä aikaisemmin mainitsemaani yksinäisyyttä, koska ei vaan ole ollut tarpeeksi ihmisiä ympärillä. Joskus olen ollut yksin, mutta en yksinäinen, mutta tuohon aikaan en ollut yksin, mutta koin olevani yksinäinen.

● Huhtikuussa me mentiin sitten Eiran kanssa kihloihin. Se oli semmoisen pariviikkoisen vihanpidon jälkeen, että kun kerta taas tämmöinenkin ongelma koettiin ja nähtiin yhdessä, niin ehkäpä meitä ei sitten pysäytä mikään. Ei romanttisin tapa meikäläiseltä, mutta tilanne oli ehkä tavallaan oikea. Naimisiin ollaan kyllä menossa jahka keretään.

● Huhtikuulumiset oli lyhykäisyydessään; sotaa, stressiä sodasta lukemista, sen yli pääsemistä, Maxin kanssa touhuilua ja arjesta selviytymistä. Pätkäpaasto on tässä kohtaa jo rakoillut pahasti, mutta olen yrittänyt pitää siitä jollain tavalla edes kiinni. Tohon aikaan rupesin lisäämään ruoanlaittoon uusia raaka-aineita, koska halusin edes sillä tavalla luoda ruokailuihin lisää terveellisyyttä. Vaikka ruoat oli pääosin samoja kun aina ennen niin nyt niissä saattoi olla porkkanaa, purjoa ja muuta mitä terveelliseksi nimitetään.

● Tein yhden merkinnän peruskouluajastani. Mä muistan, että sisko oli silloin tavannut jonkun mun vanhan luokkalaisen, joka jostain syystä muisti mut. Se toi mun mieleen asioita ja mun piti sitten niistä alkaa täällä avautumaan. Hyvä merkintähän siitä tuli. Toi merkintä pitää siis sisällään kaiken sen mitä mä peruskoulustani muistan, joten se kannattaa lukea ihan sieltä, koska en sitä ton tiiviimmäksi saa tiivistettyä.

● Huhtikuussa on päästy touhuilemaan jo ulkosalle. Olin aika paljon ulkona tekemässä parannuksia meidän pihaan, koska kyllähän nyt pihakin piti alkaa saamaan meidän näköiseksi. Tuhottiin yksi iso epämääräinen kukkapenkki, tehtiin polkua terassilta paljun kamiinalle, laitettiin trampoliini ja vaikka mitä kaikkea. Polttavin kysymys siihen aikaan oli: mitä voidaan tehdä grillikatokselle, joka oli meidän ja naapurin rajalla puoliksi? Talojen edelliset asukkaat olivat niin hyvää pataa, että olivat tehneet yhteisen grillikatoksen. Se oli nyt nähnyt jo parhaat päivänsä ja oli epäturvallisen oloinen. Me ei sille mahdettu silloin mitään.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Grillikatos on tätänykyä purettu edellisen naapurin pojan toimesta. Me rakennettiin siihen kuormalavoista meidän puolelle polttopuille katos ja tehtiin tosiaan aitakin meidän ja naapuritontin väliin. Ei haluttu enää olla yhtä suurta pihaa, vaikka edelliset asukkaat niin olikin joskus tahtoneet.

● Toukokuu alkoi ilmoituksella, että Eira ja Max lähti Turkkiin viikoksi ja mä olin täällä sitten kotosalla ihan huuli pyöreänä, että mitähän sitä viikon tekisi? Pikkubussi kun lähti Eiraa ja Maxia pihasta viemään kohti lentokenttää, niin silloin mä viimeksi kyynelehdin aidosti ilman alkoholia. Mulla tuli heti ikävä.

● Viikon aikana huomasin, että semmoinen yksin oleminen ja kodin pyörittäminen ei oikein sovi mulle. Mä ajattelin, että ei mun tarvitse mua varten pitää kämppää mitenkään edustuskunnossa, joten mulla saattoi jäädä roskat pöydälle, tiskit tiskaamatta ja kaikkea muutakin. Ja huomasin senkin, että vaikka mä yksin suhteellisen hyvin viihdynkin, niin ei musta enää kyllä mitenkään saisi yksineläjää. Mulla oli kokoaika kauhean ikävä perhettä (vaikka en sitä myöntänytkään aina) ja mä huomasin vaan jumittavani kotona samoja asioita, vaikka mulla olis ollut aikaa tehdä jotain kehittävääkin.

● Sitten kärsin (ilmeisesti) niskaperäisestä päänsärystä kokonaisen viikon verran. Muistan kyllä kuinka ärsyttävä se oli. Tästäkin huolimatta olin järjestänyt itselleni siivouspäivän, koska olin tullut siihen tulokseen, että en saa pidettyä siisteyttä mukanani kokoaika. Ihmisen täytyy ensin sotkea, jotta se voi siivota, jotta se voi taas sotkea uudestaan ja niin edespäin.

● Lopultahan tämäkin viikko oli sitten ohi ja oikeastaan liki kaikki toukokuun merkinnät käsitteli tätä yhtä ja samaa viikkoa. Sen verran oli ilmeisesti omaa aikaa, että oli aikaa kirjoitella paljon. Viikko päättyi pieniin illanistujaisiin, joita seuraavana päivänä mulla olikin risusavotta pihalla ja sen jälkeen piti enää vain odotella perhe kotiin. Voi sitä onnea kun näki rakkaat ihmiset pitkältä tuntuneen viikon jälkeen!

● Toukokuun päättää toukokuulumisia -merkintä. Siellä totesin, että kevääseen oli palannut värit. Ikävien asioiden myötä mun pari edeltävää kevättä oli mennyt jonkinlaisessa harmaudessa, mutta nyt vihdoin näin keväässä taas potentiaalia! Muistan kuinka ajattelin, että tästä tulee elämäni kevät ja kesä. Mahdollisimman paljon ulkona ja mahdollisimman paljon touhua Maxin kanssa. 

● Samaisessa merkinnässä kerroin myös työtilanteestani. Eli siitä, että olin edelleen työtön. Olin onnistunut jotenkin taas sössimään raha-asiani, joten pitihän siitä sitten uikuttaa täällä blogin puolella.

Muutamalla sanalla näin etukäteen: Ennen kun edes avaan noita kesäkuun merkintöjä niin sanottakoon, että kesäkuu 2022 jäi hyvin vahvasti mieleen sen takia, että otin itselleni pyöräilytavoitteen; kesäkuun aikana 200 kilometriä, eikä yhtään vähempää. Ja joka päivälle Instagramiin kuva ja blogiin blogimerkintä. Pidin siis kesän aika kiireisenä. Tätä virhettä en aio toistaa tulevana kesänä ja olenkin pohtinut, että vuonna 2023 ei ehkä tule kesäkuuputkea – ei ainakaan samallaisessa muodossa kun aikaisempina vuosina olen yrittänyt. Mä haluan kyetä nauttimaan kesästä enemmän, mutta jos järjestän itselleni läjän "pakollisia" asioita niin en osaa nauttia siitä niin paljon kun haluaisin. Katsotaan myöhemmässä jaksossa, että miten tämä kesäkuuputki korvataan vai korvataanko ylipäätään.

● Kesäkuu alkoi kesäkuuputken avauksella. Olen siellä pohtinut, että ei mua huvittaisi viettää aikaa ikkunattomassa kopissa kirjoittelemassa merkintöjä, mutta haluan silti tuottaa lukijoilleni sisältöä. Moni mielenkiintoisempi asia ajaa todella helposti blogimerkintöjen kirjoittamisen ohi.  Samaisessa merkinnässä pohdin jo, että haluaisin kuitenkin tehdä tietokoneella töitä, koska monet muutkin tekee tietokoneella töitä. Se olisi harrastuksen yhdistäminen tienaamiseen, joten sehän olisi pelkkä voitto. Ja eihän Vesa-Matin blogimerkintä olisi mitään jos ei vähän jauhettaisi tyytymättömyydestä omaan vartaloon; olin nimittäin lihonut taas liian isoksi mun edellisvuonna ostettuihin paitoihin ja sekös minua harmitti.

Muutamalla sanalla tähän väliin: Kesäkuuputki on aivan liian paljon merkintöjä sisältävä ajanjakso, joten jos käydään nämä todella pintapuolisesti läpi?

● Kuukauden toinen merkintä käsitteli Maxin taipumusta karkailla pinnasängystä. Se oli siis justiinsa oppinut, että sieltä pinnasängystähän siis pääsee ihan vaan kiipeämällä pois. Tämän seurauksena jouduttiin poistamaan Maxin sängystä yksi pinnaseinä, jotta poika ei satuta itseään tullessaan korkealta alas.

● Kesäkuussa koin taas semmosen hörhöilykohtauksen. Koin jotain, mitä ei ehkä oikeasti tapahtunut, mutta mulle se tuntui hyvin aidolta ja todenmukaiselta. Se on varmasti kaikki tapahtunut mun päässä, mutta mä koin sen todella lohdullisena asiana. Tämä merkintä kannattanee itse lukea jos aiheesta haluaa enempi tietää.

● Kesäkuussa alkoi myös mun tapaamiset työhönvalmentajan kanssa. Ajattelin, että nyt mä tarvitsen jonkinlaista tukea mun jatkosuunnitelmiin ja koin, että työhönvalmentajasta voisi olla apua. Siitähän sitten alkoi työhakemusten ja cv:n hiominen täydellisiksi. Ja oman suunnan selvittely itsenäisesti, mutta avustettuna. Ensimmäistä kertaa viitsin jollekin sanoa, että mitä haluan isona tehdä.

● Olen jaaritellut tv-sarjoista, mitä oltiin silloin katsottu. Pihahommista on tullut kirjoiteltua, koska niitäkin tuli kesällä tehtyä. Sen lisäksi tässä kohtaa olin jo alkanut vahvasti epäilemään, että minulla saattaisi selkeästi olla ADHD. Ja eihän kesäkuu olisi mitään jos ei olisi yhtään merkintää siitä, että Vesa-Matti tahtoo mökille. Mä tahdon aina kesäisin mökille, mutta ei sinne koskaan pääse tarpeeksi montaa kertaa.

● Sitten tuolla näkyy olevan murehtimista vanhan kaveriporukan perään. Se porukka vaan yhtäkkiä hajosi ja kaikki lähti omiin suuntiinsa. Se nousi pintaan todennäköisesti siksi, että meillä oli tapana juhannuksena tehdä aina mökkireissu, mutta nyt ei oltu suunniteltu mitään, koska kenestäkään ei ollut enää aikoihin kuulunut mitään.

● Sälinkäälläkin tuli käytyä vanhempia moikkaamassa pariinkin kertaan ja ne reissut oli aina mahtavia. Ja ne on aina muutenkin mahtavia. 

● Ja olipa kerran sadepäivä, jolloin löysin itsestäni taas hieman enemmän kirjoittajan vikaa. Kirjoitin pätkän lapsuudestani. Se on kylläkin vain pieni pintaraapaisu äitin esittämien kysymysten kautta, mutta hyvä teksti kaiketi silti.

● Juhannusta käytiin viettämässä Eiran, Maxin ja Ronin kanssa jonkinlaisessa majoituksessa tuolla.. Tuolla.. Odottakaas nyt.. Mä en ole ilmeisesti kirjoittanut sitä itse mihinkään ylös.. Mynämäki! Jouduin kysymään Eiralta. Täytyy sanoa, että paikkana se meidän mökki ei ollut mikään paras mahdollinen, mutta ihan varteenotettava vaihtoehto jos ei muuta löydä. Isäntäperhe vahti meidän tekemisiä jatkuvasti todella pienen lammen toiselta puolelta, joten siellä täytyi olla ehdottoman kiltisti. Itsehän en oikeasti tupakoi, eikä tuolla olisi saanutkaan tupakoida, mutta mä koin silti, että juhannukseen kuuluu sikarien tupruttelu ja sitähän tuli sitten kielloista huolimatta siellä tehtyä. Mutta se mikä merkitsee kaikista eniten niin se, että Maxilla oli pääosin viihdyttävä reissu. (ja ei, en sikaroinut Maxin näköpiirissä tai muutenkaan niin, että Max olisi osaansa saanut.) Sitten toisena päivänä käytiin pienellä aikamatkalla jossain 90-luvulla, koska käytiin semmosella pienellä grillillä, jossa kaikki kylän ihmiset tunsivat toisensa. Se oli jotenkin todella rento ja rentouttava miljöö. Syötiin siellä lihikset ja jatkettiin takaisin mökkeilemään.

● Mökiltä kun saavuttiin kotiin, niin mun oli pakko lähteä jatkamaan juhannusta mun vanhempien ja Ronin kanssa Sälinkäälle. Juhannukseen on aina kuulunut tietynlainen rellestys, mutta perheen kanssa mökillä semmoinen rellestys ei tullut kuuloonkaan. Mun oli sitten pakko päästä rellestämään maalle ja näin tapahtui. Siellä pelattiin korttia ja istuttiin grillillä, joten aikamoista rellestystä tosiaan. Viihdyin kuitenkin suuresti.

● Kesäkuuhan päättyy aina siihen, että täytän vuosia. 30. kesäkuuta 2022 mittariin tuli jo 33. Synttärit on nykyään jo niin arkipäiväistyneet, että ei siitä ollut mitään sen kummallisempaa kerrottavaa. Se on tavallaan siis päivä muiden joukossa, mutta spesiaalin siitä tekee se, että saa voileipä- ja täytekakkua!

● Heinäkuussa mainitsin valvomisen peikosta. Se oli siis ihan vaan semmonen ajatus, joka jatkuvasti kävi mielessä. Lapsena jokaiseen kesään kuului se, että piti valvoa ainakin yksi yö läpi ja vasta sitten kesä oli täydellinen. Nyt mulle viime vuonna tuli jostain taas se kummallinen tarve sille. 

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Se tunne meni itsestään ohi, vaikka epäilin sitä tuolla merkinnässä. En yrittänyt valvoa yhtään yötä aamuun asti, koska ei se ole tässä iässä enää yhtään kannattavaa. Ei se ollut silloinkaan, mutta nykyään ei varsinkaan. Siinä on niin paljon negatiivisia puolia, että ne jää heittämällä olemattomien positiivisten puolien varjoon. Se oli vaan fiilis, joka onneksi meni itsestään ohi.

● Heinäkuussa aloin myös hiljalleen oikeasti ajattelemaan, että hetkinen, meidän elämä tulee taas ihan kohta muuttumaan. Meillehän on tulossa toinen lapsi. Mua ei pelottanut ajatus niin paljon kun ensimmäisen kohdalla aikanaan, mutta tottakai suuren elämänmuutoksen edessä jännitti. Mietin, että mitenhän meidän vanhempien huomio tulee jatkossa jakautumaan ja miten muuten alkaa elämä luistamaan? 

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Poika tosiaan sitten sieltä lopulta syntyi ja kaikki pelot oli taas yhtä tyhjän kanssa. Aikaa ja jaksamista on molemmille pojille, vaikka oli tosiaan ajatuksia siitäkin, että miten sitä osaa ajan priorisoida jatkossa niin, että kumpikin saa tarvitsemansa. Se on rehellisesti myönnettävä, että Eira on kylläkin Miion kanssa paljon enemmän kun minä, mutta kyllä minäkin yritän parhaani mukaan myös Miionkin huomioida.

● Tein heinäkuussa myös ADHD-testin netissä. Aika vahvat on viitteet siihen, että minulla se ADHD mahdollisesti oli ja on edelleen, vaikka jäinkin alle "vaaditun" pisterajan. Mihinkäs se lähtisikään? Vastasin lähinnä siis aika isoon määrään kysymyksiä ja niiden pohjalta tein itsetutkiskelua.

● Sitten sieltä heinäkuulta löytyy toki vielä kuukauden kuulumiset, jotka on aikalailla tässä; työhönvalmentajan kanssa CV:n hiomista, työhakemusten hiomista ja jatkosuunnitelmien suunnittelua. Taas oli tullut myös pyörähdettyä Sälinkäällä grillaamassa, korttia lätkimässä ja iltaa istumassa. Ilmeisesti tässä kohtaa on vähän taas myös raha-asiat ahdistaneet, mutta muutoin on mennyt ilmeisen hyvin. Oltiin myös Eiran kanssa käyty viettämässä "viimeistä yhteistä lapsivapaata ennen toista lasta" Vantaan Flamingossa. Kylpylöintiä, syöntiä, hohtogolfia ja nukkulointia hotellissa. Ja olisin vielä tahtonut ostaa älylamppujakin.

● Heinäkuun päättää semmoinen blogimerkintä, joka on otsikoitu "Pakko alkaa kävelemään". Elikkäs sitä samaa mitä aina ennenkin. Vesa-Matti suunnittelee alkavansa urheilemaan tavalla tai toisella. Olin sohvalla viihtyvä pullero, enkä viihtynyt kehossani lainkaan.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Jep, eihän se lähtenyt ei. Mä aina suunnittelen kaikkea hirveesti, että nyt tehdään sitä ja tätä, että saadaan jonkinlaisia tuloksia! Jaksan ylläpitää ajatusta päivän-pari ja sen jälkeen paluu vanhaan on taattu. Tällä kirjoitushetkellä tilanne on se, että pätkäpaastoan ja yritän todella vähällä urheilulla saada tavallaan jalkaa oven väliin. Toivon, että jossain kohtaa huomaan joitain pieniä tuloksia ja sen jälkeen motivoidun asiaan enemmän. En enää yritä pakottaa itseäni, koska se on nyt aivan liian monta kertaa nähty, että mihin se johtaa: pettymyksiin ja turhiin lupauksiin.

● Elokuussa sain tietää, että mut oltiin valittu opiskelemaan verkkosivutuotannon perusteita Järviseurun ammatti-instituuttiin. Omaksi onnekseni tämän koulutuksen pystyi lähteiden mukaan opiskelemaan täysin etänä, koska kouluun olisi ollut melkoinen matka. Epäilin taitojani ja mietin, että monet mun ikäiset ihmiset on jo niin paljon mua edellä näissä asioissa, että kannattaako mun edes? En tiennyt mitä on tulossa, mutta mulla oli silti aika hyvä fiilis asiasta.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Itseasiassa tänään mulle saapui todistus tosta suorituksesta. Sain arvosanaksi tosiaan 3, joka oli suurin arvosana mitä pystyi saada tekemättä oikeaa asiakastyötä. Olen ihan tyytyväinen, vaikka verkkosivut, jotka loin, olivat kyllä paljon paremmat kun mitä arvosana 3 antaa ymmärtää.

● Sitten oli suruja ja suuria iloja: 10. elokuuta kuoli suuri suomalainen taiteilija Vesa-Matti Loiri ja 11. elokuuta syntyi suuri suomalainen huipputyyppi Miio Oiva Eemeli!

● Kuopus on tullut kotiin -merkintä käsittelee nimensä mukaan sitä, että saatiin meidän toinen poika vihdoin sairaalasta kotiin. Eira oli muistaakseni saanut jotain semmoista lääkettä, että äitiä ja poikaa ei voitu kotiuttaa niin pian kun mahdollista. Mutta sitten kun ne sieltä sairaalalta kotiin pääsi niin olihan se sitten iso onnellisuuden tunne mikä minutkin valtasi, koska Max pääsi kohtaamaan pikkuveljen ja Miio pääsi kohtaamaan isoveljen. Ja tietenkin siis senkin takia, että nyt oli koko perhe vihdoin kotona.

● Koulukin siinä sitten alkoi. Ei sellaisena kun olin sen itse ajatellut, mutta jokatapauksessa alkoi. Mä olin ajatellut, että nyt opiskellaan yötä päivää, mutta meillä olikin luentotunteja vain kerran viikkoon ja loppu aika meidän täytyi tehdä itsenäisesti tehtäviä. Se koulu sisälsi paljon uutta ja mielenkiintoista, mutta mun tiedonhalulle se oli vaan yksinkertaisesti aivan liian hidastempoista toimintaa. Asioita onneksi aina pystyi kertaamaan jos löysi jostain itselleen aikaa. Sitä aikaa ei ollut nimittäin helppo mistään ottaa, koska "ei ollut mitään pakollista". Mä tarvitsen aikaraamit, koska en itse osaa niitä muodostaa.

● Heinäkuun viimeinen merkintä oli samaan aikaan minun 900. merkintäni koko tässä blogissa. Kerroin siinä vähän blogista ja vauva-arjesta. Vauva-arjesta muistettavin asia on se, että mä en kyennyt nukkumaan sitäkään vähää mihin olin jo tottunut. Miio piti öisin niin kamalaa meteliä.. Tai siis eihän se kovaäänistä ollut, mutta se oli loputonta. Mä jouduin vaihtamaan useasti nukkumaan vierashuoneeseen, koska en saanut unta ähinöiden ja puhinoiden takia. Tästähän sitten kehkeytyi ajatus, että mitäpä jos vaihdettaisiin meidän vierashuoneeseen oikeasti hyvä sänky, ettei tarvitse nukkua kehnolla vuodesohvalla kun ei omassa sängyssäkään kykene.

● Syyskuu alkoikin sitten taas syyskuulumisia päivityksellä. Olin silloin tehnyt pitkästä aikaa lasagnen alusta loppuun itse ja ilmeisesti se oli niin iso asia, että siitä piti ihan blogissa mainita. Opiskelut oli käynnistyneet oikein mutkattomasti ja mulle jäi usein luentojen jälkeen semmonen tyhjyys, että olisin halunnut oppia kyllä enemmän ja lisää. Mä tykkäsin siitä mitä siellä tehtiin ja mä olisin halunnut käyttää myös kaiken muun vapaa-ajan siihen, että voin oppia kaiken verkkosivujen tekemisestä.

● Samaisessa merkinnässä mainitsin myös siitä, että olen rasittava sairastelija. Ja mä olen, oikeesti. Yritin kyllä tohon aikaan ruveta sitä hillitsemään, että en ihan kaikesta jaksaisi kokoaika valittaa. Valitan silti. Oli pitkästä aikaa tullut nimittäin korvatulehdus tai joku kylään, joka vei kyllä sairastelupäivistä kaiken voiman. Se oli niin rasittavaa. Seuraava merkintä kantaakin sopivasti nimeä korva pakotti päivystykseen. Te voitte vaan kuvitella, että kuinka paljon on pitänyt sattua, jotta minä olen suostunut menemään päivystykseen. Siellä mulle kivenkovaan väitettiin, että "ei sulla täällä mitään ole, todella vaikkuiset vaan. Pese ne." Ja vaikka kuinka kysyin, että voiko vaikku itsessään aiheuttaa niin kovat kiputilat niin mulle väitettiin, että "kyllä kyllä ja tosta haet apteekista vaikunpehmentäjää". En edelleenkään usko, että mun korvakipuni johtui vaikusta.

● 11. syyskuuta kirjoitin terveiset Artolle, sinne missä hän ikinä nyt onkaan. Arton synttäripäivät vetää aina mielen tosi synkäksi. Silloin sitä tulee normaalia herkemmin mietittyä, että olisiko voinut itse tehdä jotain toisin? 

● Syyskuussa meille tuli kylään myös viheliäinen enterorokko. Se oli kamala tauti. Mä tiesin kyllä varmaksi sen, että jos meille mitään tauteja Maxin mukana päiväkodista tulee niin minä jos kuka olen se, joka ne myös itselleen saa. Eira on sen verran tarkempi kaikesta hygieniasta, että se selvisi koko hommasta ihan vaan sivustaseuraajana. Mulle se tuli kamalana, enkä enää ikinä, ikinä, ikinä halua sitä. Ei se kuitenkaan voittanut kipuasteikolla korvasärkyä, joten ei se nyt ihan niin kamala tauti sitten ollutkaan.

● Sitten mä olin tehnyt yhden päivityksen siitä, että kuinka pehmoisä mä olenkaan. Mä olen jatkuvasti liki kyyneleet silmissä jos Max tai Miio oppii jotain uutta. Mä liikutun jatkuvasti niiden kehityksestä ja mulle on todella tärkeää, että nään noi pojat onnellisina. 

● Kaikki negatiiviset asiat tältä syyskuulta muodostui mun mielessä muotoon turhautumiskakku. Pohjana korvatulehdus, täytteenä kipua ja ärsytystä. Seuraavaksi väliin enterorokko, täytteenä kipua, ärsytystä ja näppylöitä. Sitten laitetaan siihen päälle erinäisiä flunssa- ja korvaoireita ja näiden jälkeen koristeltiin koko komeus vielä neljä seinää -nonparelleja ja univaje -namusia. Oli aikamoinen paketti kasassa ja erittäin nahkea syyskuu.

● Syyskuun päättää merkintä, joka kantaa nimeä Mahtavin Max. Siellä olen taas käynyt läpi vähän Maxin elämää ja kehitystä. Maxin päiväkodista, Maxin leikeistä, Maxin vaikeuksista ja kaikesta tämmösestä mitä nyt mieleen on silloin juolahtanutkaan. Max oli myös käynyt ensimmäistä kertaa kaupassa silleen, että se oli saanut omat kärryt ja päässyt niiden kanssa rullaamaan pitkin Lidlin käytäviä. Se on kyllä muodostunut jokseenkin unohtumattomaksi hetkeksi. Uhosin merkinnän perään, että kohta tulee varmasti kaksinverroin teksiä lapsista, koska aika varmasti käydään Miionkin vaiheet täällä aikanaan läpi.

● Lokakuuhan alkoi sillä, että loin tänne mun blogiini uuden ulkoasun. Mä olen nopea kyllästyjä, joten älkää olettako, että tämäkään tulee olemaan pysyvä. Me oltiin koulussa opiskeltu vähän noita fontti-juttuja ja siihen päälle hieman värejä ja niiden rimmaamista keskenään. Siitähän mä silloin innostuin ja mä halusin tehdä tästä blogin ulkoasusta mahdollisimman selkeän, mutta silti mahdollisimman hienon. Paljon ylimääräistä pois ja paljon yksinkertaistusta tilalle.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Tohon aikaan otin blogissa myös käyttöön ingressin, koska opiskeltiin sitäkin koulutuksessa. Se on siis se tekstirimpsu, missä yritän mahdollisimman tiiviisti kertoa mistä kyseisessä merkinnässä puhutaan. Kiitos näiden ingressien tämä tämän merkinnän loppu tulee olemaan huomattavasti helpompaa. Mun ei tarvitse enää lukea käytännössä koko blogimerkintää, jotta tiedän mistä olen puhunut. Jos olen tehnyt ingressin oikein niin mulla on siitä melkein suoraan se mitä mun pitää kirjoittaa tänne. Kiitos lokakuun minä! Kiitos koulutus!

● Tilattiin myös lokakuussa Maxista ifolor -kirja. Päätettiin samalla, että tehdään siitä tapa niin pitkäksi aikaa kun se on mahdollista. Joka vuosi synttäreiden jälkeen niputetaan vuoden parhaimmat kuvat yksien kansien väliin ja tilataan kirja kotiin. Samaisessa merkinnässä jauhoin myös muutoinkin kuvien tärkeydestä ja siitä, kuinka en todellakaan halua, että mun kovalevyllä olevat kuvat ikinä koskaan milloinkaan häviää.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Maxista kirjoja on nyt kaksi ja ei mene kauaa, että päästään tilaamaan Miiostakin ensimmäinen. Noita kirjoja on todella kiva esitellä vieraille ja niitä on itsekin kiva aina välillä käydä läpi. Ja ne tulee varmasti olemaan aikanaan tosi kivoja kirjoja myös pojille itseilleen.

● Sitten tuli merkintä siitä, että mulla oli taas kerran huono itsetunto. Yksi valinta johtaa toiseen ja toisessa hetkessä inhoan taas sitä miltä näytän. Kaipasin sitä motivaatiota, joka mulla oli aikanaan kun sain tiputettua melkein 30 kiloa pois. Nyt olin oikeastaan vaan haalinut kiloja takaisin ja pyöristynyt pyöristymistäni. Inhoan siis itseäni epäonnistujana, joka aina palaa samaan vanhaan kaavaan ja lössähtää kerta toisensa jälkeen uudestaan.

● Lokakuussa meidän toinen poika sai myös nimensä; Miio Oiva Eemeli. Kyseisessä merkinnässä kerroin hieman nimen syntytarinaa, koska me ollaan aina ajateltu, että nimellä on paljon väliä. Maxin nimessä oli paljon ajatusta ja niin on meidän Miionkin nimessä.

● Lokakuu loppuu pohdintaan siitä, että olenko minä nyt aikuinen? Koin jotenkin vahvasti tossa hetkessä, että ehkä mä olen nyt nuoruuteni elänyt ja nyt vastassa on aikuisten maailma. Kauanhan siihen menikin, huh. En kuitenkaan tahdo sanoa, että sen kanssa pitäisi kenelläkään kiirettä olla.

● Marraskuussa ei tullut kuin yksi ainoa merkintä. Olen ollut aika aikaansaava. Toisaalta taisin kyllä ladata voimiani tulevaa joulukuuta ja blogiputki-joulukalenteria varten. 

● Tämä ainokainen blogimerkintä piti sisällään höpinää alkaneesta näyttötyöstä, tottakai jotain asiaa lapsista ja vielä ainakin uudesta puhelimesta. Ei tuota voi oikein ton pidemmin enää tiivistää, joten tämä marraskuu -väli tulee olemaan erityisen lyhyt. Käykää ihmeessä lukemassa marraskuulumiset, jos mainitsemani aiheet yhtään kiinnostaa.

● Mainittakoon tässä vielä, että puhelin, joka tuli hommattua oli Samsung Galaxy S22. Ei kenenkään tarvitse tuota linkkiä sitten käydä katsomassa vain sen takia, että saa tietää mikä ihmeen uusi puhelin.

Muutamalla sanalla näin etukäteen: Joulukuu, joulukalenteri, blogiputki, eli blogiputki-joulukalenteri. Se onnistuttiin vuonna 2022 viemään täydellisen onnistuneesti maaliin. Tai siis täydellinen määrä luukkuja, mutta sisältöön tuottaja ei ilmeisesti koskaan osaa olla tyytyväinen. Tai en ainakaan minä osaa. Välillä, mutta ei aina. 24 päivää kun kirjoittaa niin väkisin väliin mahtuu niin väkisin väännettyä, että ihan hirvittää. Ensimmäinen merkintähän on tunnetusti ihan vaan peruspaasaukset, jossa kerron mitä joulukuussa tulee tapahtumaan, joten ei mennä siihen sen tarkemmin. Katsotaan sieltä nyt mielenkiintoisimmat, jos semmoisia ylipäätään on.

● Luukku numero kaksi kantoi nimeä haluan katsoa. Siinä mä pohdin vähän, että mulla on kaikenlaisia ohjelmia, sarjoja ja elokuvia, joita haluaisin joulukuun aikana katsoa. 

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Vaikka mulla oli taas kerran aikomukset, hyvin vahvatkin semmoiset, niin ei, en katsonut mitään! En vaan yksinkertaisesti löydä aikaa ja keskittymistä mistään yhdenkään elokuvan vertaa. Se ns. oma aika käytetään aina kaikkeen muuhun, eikä sitä ole ihan tuhlattavaksi asti vaikka sen aina tuhlaankin.

● Kysymyksiä, sisustamista, lisää kysymyksiä ja jopa vastauksiakin. Jostain syystä tämä kysymys ja vastaus -kortti tulee käytettyä tommosien blogiputkien aikana todella helposti ja todella monta kertaa. Niitähän siis tähän blogiputkeenkin mahtui useampia ja useampia.

● Joulukuussa puhuttiin myös raha-asioista, koska niiden kanssa oltiin taas hitusen solmussa. Samaan hengenvetoon jauhoin myös nettihuijareista, koska ne on liki maailman ärsyttävin asia.

● Eiran syntymäpäiviä vietettiin taasen 7. joulukuuta, vaikka ei se kyllä niitä silleen viettämällä vietä. Olin kuitenkin loihtinut kakun, tehnyt Maxin ja Miion kanssa kortin ja olin ostanut jonkinlaisen lahjankin, joka ei tietenkään edes ehtinyt ajoissa perille. 

● Ruoanlaittoa, koulujuttuja, kuulumisia ja kuulumisia lisää. Niitä taas muutaman luukun täydeltä. Ainiin, mainitsinko jo jossain välissä kysymykset ja vastaukset? Niitäkin tuli vastaan taas muutamia. Mutta sitten sieltä löytyi seuraava ihan lukemisen kannalta hyvä merkintä; älä ärsyynny. Lause, jota iskä toitotti Artolle ja Arto toitotti sitä mulle niin, että mä sen jossain vaiheessa liki sisäistin. Merkinnässä kävin läpi vähän sitä, että mulla on ollut toisinaan tosi vaikeeta olla ärsyytymättä, vaikka kuinka Buddha olen yrittänytkin olla.

● Sitten on semmoinen luukku, joka ei valitettavasti kerännyt niin montaa silmäparia kun olisin toivonut. Hyvin paljon normaalista blogimerkinnästäni poikkeava merkintä, nimeltään olen koittanut kirjoittaa "kirjaa". Siellä esittelin vähän kirjoittamaani, Juha Vuorisen Juoppohullun käsikirjojen inspiroimaa tekstiäni. Sisältää paljon huonoa kielenkäyttöä, joten ei sovellu kaikille jos kenellekään.

● Kysymyksiä, kysymyksiä, kuulumisia, ruoanlaittoa.. Kyselyistä tärkein on se, jossa kerroin vain absoluuttisia totuuksia. Kyseessähän on ikuisuuskysymykset, joihin minulla nyt vaan sattuu olemaan täydellisen oikeat vastaukset. Toinen ihan mainittava luukku kysymyksistä ja vastauksista on nimeltään kysymyksiä naisista. Se oli jostain syystä kivaa pohdittavaa, joten sitä oli todella kiva tehdä. Nimensä mukaan kaivoin netistä kysymyksiä naisista ja vastasin niihin parhaan oman tietämykseni mukaan.

● Blogiputki-joulukalenteri päättyi jouluaattoon, mutta sen jälkeen saatiin vielä pari merkintää vuodelle 2022. Toiseksi viimeisessä merkinnässä pohdin taas kerran oikein samoin kääntein väitettä, että blogini sisältää seksuaalissävytteistä materiaalia. Tämän minulle kertoi Googlen mainosohjelma, joka hylkäsi mahdollisuuteni tienata tällä blogilla. 

● Vuoden päätti merkintä nimeltään perunat ja uudenvuodenaatto. Siinä mietittiin vain, että miten monta kertaa voi yhdet perunat mokata? No, oma kokemukseni on kolmesti. Samaisessa merkinnässä pohdin myös sitä semmoista tyhjyyttä, joka jää kun ei juhli mitään juhlapyhiä enää nykyisin oikein mitenkään. Kaikki kissanristiäiset on mun osaltani jotenkin jääneet, eikä ole oikein mitään perinteitä. Se harmittaa ja siitä on jäänyt semmonen, no, tyhjyys.


Vihdoin! Vihdoin se on ohi! Hyvänen aika ihmiset.. Mä olen nyt upottanut tähän kokonaisuudessaan seitsemisen tuntia. Täytyy myöntää, että tämä on jotenkin tuntunut nyt paljon isommalta työmaalta kuin aikaisempina vuosina. Luojan kiitos loppua kohden tuli noihin merkintöihin noi ingressit, koska ilman niitä mä en tiedä miten olisin jaksanut vielä painaa tämän maaliin.. Huh. Oon miettinyt tässä jo tätä vuotta 2023, että mitenköhän voisin tehdä etukäteen mahdollisimman paljon? Mutta toisaalta; jos muistan vaan laittaa tarpeeksi kattavan ingressin jokaiseen merkintään niin seuraava kooste tulee olemaan lasten leikkiä.

Mutta joo, huh. Voisi melkein sanoa, että verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta mitään näistä en ole tämän eteen vuodattanut. Henkisesti kyllä, mutta sitä ei varmastikaan lasketa. Tai saahan sen laskea jos tahtoo ja minä tahdon. Huomaan, että nyt alan vaan jaarittelemaan itseäni solmuun enkä osaa oikein lopettaa tätä koostetta. Nyt se on vain pakko! 

Kiitos vuodesta 2022! Kiitos lukijoille, kiitos harvoille kommentoijille ja kiitos.. No, mulle tietenkin. Kiitos kaikille! Toivottavasti te harvatkin lukijat viitsitte edes lukea tämän, koska tästähän tavallaan lukee helposti koko viime vuoden ilman, että tarvitsee sen pahemmin vaivautua.

Tehdään vuodesta 2023 edellistä parempi, jooko? Enemmän lukijoita, enemmän kommentteja ja enemmän.. No mua tietenkin. No ei, ehkä en enempää mua. Oon ihan super-tyytyväinen, jos vuodessa tulee se 100 blogimerkintää. Siinä on jo aika kahlaaminen tällein koostemielessä. Mutta joo, ei mulla muuta oikeestaan. Kooste on nyt paketoitu ja vuosi 2023 on jo bloginkin puolesta startattu jo aikaa sitten. Eli eikai tässä. Se on seuraavaan kertaan, mutta toivottavasti se ei ole seuraavaan koosteeseen!

Mahdolliset kirjoitusvirheet tullaan vielä korjaamaan, mutta se vaatii aikaa. Älkää siis suuttuko heti. En ole nyt jaksavainen oikolukemaan, vaikka tietenkin pitäisi ennen julkaisua. Halusin tän nyt vaan ulos ja luettavaksi. Kiitos vielä kerran ja tosiaan, sinne seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Korvaamattomat pojat

Tänään jauhetaan alkuun hetki parista keskustelusta, joita seurasin huuli liki pyöreänä. Pohdin niitä sitten omalta kannaltani tässä merkinnässä, koska mä voin. Kun ne on saatu alta pois, niin sitten siellä onkin vielä poikien kuulumiset! Miion vielä toistaiseksi hyvin lyhyesti, mutta Maxista tuli oikein hyvä määrä tekstiä. Kun Miio tosta varttuu ja alkaa tekemään enemmän ja enemmän asioita, niin sitten nämä merkinnät varmasti venyy hyvin pitkiksi. Nyt toistaiseksi kuitenkin mennään näillä.

Mä seurasin eilen keskustelua, jossa joku mun ikäinen ihminen väitti, että "tosi moni ihminen, joka on hankkinut lapsia, olisi valmis vaihtamaan lapset rahaan, aikaan ja vapauteen tehdä koska tahansa mitä tahansa". Tämän väitteen hän perusti sille, että sen monet kaverit on sanoneet "katuvansa lapsien hankkimista". Tokikin nämä tämmöset keskustelut voi ohittaa mitättöminä, mutta mua tää vähän triggeröi. Voi siis olla, että olen langennut vanhaan kunnon provokaatioon.

Mä en muista kuinka vanha mä tarkalleen olin silloin kun ajattelin, että haluan lapsia. Olin kuitenkin itse vielä lapsi, ehkä juuri ja juuri yläasteella? Ehkä en edes vielä niin vanha. Siskonlapsesta se mun vauvakuume sai kipinänsä ja siitä asti se kyti toisinaan voimakkaammin ja toisinaan vähemmän voimakkaammin, mutta aina se siellä taustalla tavalla tai toisella oli. Mä siis ehdottomasti halusin omia lapsia.

Mun tie isäksi ei ole ollut mikään helpoin mahdollinen. Mä voin joskus avata sitä lisää, mutta nyt en tullut kirjoittamaan siitä. Mä olen onnellinen, että Eira on jaksanut käydä mun kanssa läpi tämän kaiken ja mä olen todella onnellinen, että Eiran kanssa meillä on kaksi yhteistä lasta, joista kumpaakaan en vaihtaisi yhtään mihinkään. En rehellisesti mihinkään. Mä sen eilisen seuraamani keskustelun jälkeen ihan vakavissani mietin, että mimmoinen rahasumma mulle täytyisi iskeä käteen, että olisin valmis luopumaan tästä lapsiarjesta? Vaikka se ei aina ole pelkkää hymyä, niin en silti löytänyt minkäänlaista hintalappua tälle. Tämä on korvaamatonta, eikä sitä voi multa rahalla ostaa. Ei edes sillä, että saisin tosi paljon rahaa, aikaa ja mahdollisuuden tehdä mitä vaan. Mä en haluaisi, tai voisikaan tehdä mitään jos mulla ei olisi enää lapsia. Mä voin melkein vannoa, että jos ne multa tavalla tai toiselta vietäisiin, niin mä en haluaisi jatkaa tätä omaakaan maallista vaellusta enää. Mä en tiedä, että mitä mä voisin tehdä ilman niitä tai mitä mä olisin ilman niitä. En varmasti enää mitään.

Varmasti kaikki vanhemmat on jossain vaiheessa sanonut tai edes ajatellut jotain, että "olisipa jäänyt tekemättä", mutta sitä oikeasti tarkoittamatta. Joskus tilanteet kärjistyy niin pahasti, että tulee mietittyä epäsopiviakin ajatuksia. Voin myöntää, että olen itsekin joskus todella väsyneenä, nälkäisenä ja kaikkien kiukutellessa samaan aikaan saattanut pohtia, että olisipa helpompaa jos asiat olisi toisin. Vaan kun saa vähän unta, ruokaa ja hetken aikaa rauhoittua, niin ajatukset on selkeän täydellisesti sitä mieltä, että mitään en vaihtaisi. Tämä on paketti, johon kuuluu ylä- ja alamäkiä.

Älkääkä ymmärtäkö väärin; Mä ymmärrän myös sen, jos joku ei halua lapsia. Ei se ole kaikkia varten. Jotkut haluaa sitä rahaa, aikaa ja mahdollisuuksia, ja se heille suotakoon. Vaan yhdenkään vanhemman ei tulisi ajatella tosissaan, että on joku rahasumma, johon olisi lapsensa valmis vaihtamaan. Se on outoa ja ehkä hieman sairastakin.

Asiaan liittyen tuli toinen keskustelu mieleen. Tässä oli alunperin kyse muistaakseni koirasta ja pariskunnan kahdesta jäsenestä, joista toinen oli sitä mieltä, että koira pitää hoitaa kuntoon maksoi mitä maksoi. Toinen osapuoli ei ollut samaa mieltä ja osasi laittaa ylärajan hoitojen hinnalle, jos siitä menee yli niin koiran hengellä ei ole väliä. Joku siinä keskustelussa sitten käänsi sen niin, että mitä jos tämä koira olisikin lapsi? Löytyykö joku hintakatto sille, että lasta ei enää hoidateta kuntoon? Joku oikein makusteli aiheella ja kysyi: mitä jos pitäisi maksaa 20 000 euroa siitä, että saisi vielä vaikka puolivuotta elinaikaa lapselleen? Mulla oli vastaus heti; mä tekisin mitä vaan raapiakseni tommosen summan rahaa kasaan, jotta saisin sen puolivuotta extraa, sikäli mikäli se on täysin kivutonta. Jos saisin sen puolivuotta extraa, mutta lapsi olisi kovissa kivuissa, niin tottakai siinä tapauksessa olisi helpompi vain luovuttaa hyvissä ajoin. Itsekkäistä syistä en siis lähtisi mitään tekemään. Jos mulla olisi mahdollisuus puolivuotta vielä tehdä mitä tahansa toisen kanssa, niin kyllä mä haluaisin tarttua siihen ja yrittää tehdä siitä mahdollisimman hyvän. Mutta tämä ajatus on kamala, enkä mä halua tämmöstä oikeesti enää miettiä.

Siis pointtina se, että vaikka en rahassa kylve, niin mun ajatusmaailmassa ei ole hintalappua lapselle. Ja mä olisin valmis antamaan mitä tahansa, kaiken, jotta saisin pitää kiinni tästä mitä mulla on. Mikään ei tee samalla tavalla onnelliseksi kun mitä lapset tekee. Ei minua ainakaan. Ehkä jollekin toiselle se on raha, materiaali, vapaus tms. – minä en ole mikään tuomitsemaan sitäkään.


Tämmösen pienen aasinsillan kautta päästiin sitten niihin lapsiin. Mun on pitänyt siis tulla kirjottelemaan näistä meidän kahdesta veijarista kuulumisia, mutta enpä ole taas oikein löytänyt aikaa. Nyt mulla on aikaa, mutta siitä meni iso osa vahingossa tohon alkujaaritteluun. Kokeilen vielä, että riittääkö mun aika jatkaa näistä lapsistakin vielä sananen tai pari.


Alotetaan vaikka Miiosta, meidän kuopuksesta. Aikaisemmin kun olen Miiosta kertonut täällä, niin usein se on ollut vain tyyliin "on ja möllöttää". Nykyään Miio tekee jo paljon muutakin. Miio on mm. oppinut kääntymään selältä vatsalleen, välillä jopa vatsalta selälleen ja sitten se nykyään syö jo kiinteitä ruokiakin. Vaikuttaa toisinaan siltä, että tää jätkä tykkää syömisestä melkein yhtä paljon kun minä. Sillä meinaa kääntyä silmät ihan ympäri välillä kun saa jotain mielestään hyvää sapuskaa. Miio tykkää hokea "ämpylä, ämpylä, ämpylä.." En tiedä mitä ihmettä se tolla yrittää sanoa, mutta sämpylää me ei sille ainakaan vielä anneta. Se siis usein, kun se vaan saa suunvuoron, niin se aloittaa hokemaan tota ämpylää. Silloin kun Max on hiljaa, niin silloin on Miion aika olla äänessä. Täällä ei siis kovin montaa hiljaista hetkeä päivän aikaan ole. Eikä illallakaan. Max-show kun loppuu Maxin mentyä nukkumaan, niin sitten usein alkaakin Miio-show. Kiljahtelua, naureskelua ja kaikkea, jolla viihdyttää vanhempiaan. Se on vaan aika stressaava tilanne kun tietää, että toisessa huoneessa toinen poika yrittää nukkua.

Miion rooli on toistaiseksi ollut seurata sivusta kun Max-show on täysillä käynnissä. Se ei halua siihen puuttua, koska se ilmeisesti tykkää seurata mitä isoveli tekee. Oppii siis meidän kovaääniseltä Maxilta kaikki temput, joita sitten käyttää myöhemmässä jaksossa. Se taas on vähän.. No, Max on todella kovaääninen lapsi, eikä ehkä haluttaisi, että Miio kulkisi ihan samoissa saappaissa. Olisi kivaa, että talossa voisi olla joskus päivällä lapset hereillä, mutta silti hetki kun kuulee omat ajatuksensakin. Nyt niitä ei kuule, ei muulloin kun lasten nukkuessa. Silloin niitä ei vaan ole pahemmin aikaa kuunnella, koska pitäisi itsekin jo levätä seuraavaa erää varten.

Miio siis pääosin vieläkin on ja möllöttää, mutta on siinä nykyään jo paljon muutakin. Max sen sijaan ei ole, eikä möllötä, koska Max menee ja metelöi. Meillä kun ei ole kokemusta lapsista silleen ennen Maxia ja Miioa, niin me ei oikein tiedetä miten kovaäänisiä lapset oikeasti on. Vai onko ne edes? Meidän Max on ainakin. Se välillä oikein huutaa.. Tai siis ketä mä huijaan.. Ei se välillä huuda vaan se huutaa liki kokoaika. Se tykkää paljon leikkiä ankkaa ja silloin se menee täällä pitkin asuntoa ja huutaa mahdollisimman kovaan ääneen "VÄÄ VÄÄ!" tai jotain sinne päin. Sen kumminkin yleensä tunnistaa ankaksi. Ja se saattaa jatkaa sitä useita minuutteja. Vaikka kuinka yrittää sanoa, että "vähän pienempää ääntä" tai mitä tahansa, niin ei, ääni yleensä vaan yltyy. "VÄÄ VÄÄ!!"

Max ei vieläkään puhu, mutta se matkii todella taitavasti eläimiä. Ja autoja. Ja ääniä ylipäätään. Sanoja se ei vielä muodosta "i-ii":n lisäksi, joka siis tarkoittaa isiä, eli minua. Max on hyvin jekkuileva näiden sanomisiensa kanssa, koska Eiran mukaan Max on joskus sanonut "maiti" = maito, ja mä olen taas ollut joskus kuulevinani, että se on sanonut "äidi" = äiti. Koskaan se ei sano näitä asioita silleen, että oltaisiin kummatkin kuulemassa, joten kumpikaan meistä ei usko toisiaan. Muita sanankaltaisia en tähän hätään muista. Mutta kaikkia eläimiä se osaa tosiaan matkia, tai siis kaikkia, jotka se tietää ja jotka pitää jotain ääntä. Autot menee pitkin sohvia ja lattioita ja samalla kuuluu "hymm hymm" tai muita moottoriääniä. Hälytysajoneuvot saattaa toisinaan sanoa "ii aa ii aa" tms. Ja kaikki on Maxista hauskempaa mitä kovemmin sen sanoo.

Ollaan epäilty, että Maxilla voisi olla jotain vikaa kuulossa. Mutta mitä ilmeisemmin ei ehkä olekaan. Se vaan tykkää olla kovaääninen. Sillä on erittäin valikoiva kuulo, mutta hyvin se silti kuulee ainakin kuiskaamisetkin. Usein sitä tulee ihan kokeiltua, että itse kuiskaa jotain ja katsoo, että reagoiko se Max siihen jotenkin. Jos se katsoo jotain ohjelmaa ja samalla kuiskaa vaikka, että "missä on Maxin napa?" niin se saattaa hetken aikaa tuijottaa ohjelmaansa, yhtäkkiä kääntyä ympäri ja nostaa paitaansa osoittaen napaansa. Kuulihan se sen, mutta ei kerennyt heti reagoimaan.

Älyssähän Maxilla ei ole mitään vikaa. Välillä tuntuu, että se on ihan uskomattoman viisas jätkä. Enkä mä sano tätä silleen, että koska olen Maxin isä niin mun pitää sanoa näin, vaan koska se toisinaan oikeesti tuntuu todella viisaalta. Se tekee usein palapelejä muistinsa avulla ilman, että se edes katsoo mihin palat kuuluu laittaa. Ne vaan menee oikeille paikoille. Max myös pelaa välillä mun puhelimella semmosia pulmallisia pelejä ja se on todella hyvä niissä. Pikku Kakkosen joulukalenterissakin oli mitä ihmeellisimpiä pelejä, joita ei välttämättä vanhemmatkaan tajunneet, mutta Max teki niitä kuin konkari. Se älyää asiat nopeasti ja sitten se tekee niitä ihan ulkomuistista. Jos pitää yhdistää eläimiä ääniin, niin niissäkin peleissä Max on ihan täydellisen omalla mukavuusalueellaan.

Maxin heikkous tällä hetkellä on kärsivällisyys. Se ei halua joutua odottamaan mitään, ei yhtään mitään, ei siis yhtikäs mitään! Mä luulen, että se kärsimättömyys juontaa juurensa puhumattomuudesta. Ei tule ymmärretyksi niin menettää hermonsa heti. Monet leikit pitää usein pyytää keskeyttämään sen takia, että pojalla menee täydellisesti hermot siihen. Junarata esimerkiksi.. Jos rata ei yhdisty toiseen heti niin siitä saattaa hermo mennä, vaikka olisi itse ihan siinä vieressä valmiina auttamaan. Ja kun junissa on magneetit, niin ne välillä hylkii toisiaan ja se on todella rasauttava asia Maxille. Kerkeää justiinsa sanomaan, että "se pitää kääntää", mutta poika on jo hermoraunio.

Max tykkää myös nykyään riehua paljon. Sen takia mä kaiketi aloitinkin taas oman projektini ton laihdutuksen suhteen, että jaksan pysyä perässä enkä väsähdä heti kun ruvetaan riehumaan. Max tykkää riehua sängyssä; hyppiä pyllypommeja, kierteitä ja parasta ikinä on tiputtaa isi sängystä. Sille se jaksaa nauraa kerrasta toiseen. Maxin huumorintaju on mahtava, siitä tykkään kyllä paljon. Siis se, että nauraa niin monille asioille, vaikka ei ehkä olisi mitään syytä. Usein me vaan katotaan toisiamme silmiin ihmeellisissä tilanteissa ja ruvetaan kummatkin nauramaan. Jostain syystä Maxia naurattaa paljon se jos siihen yrittää luoda katsekontaktia, tai ainakin siis katsekontakti mun kanssa.

Max on myös hyvin tarkka, uskokaa tai älkää. Usein kun sille sanoo, että "nyt pitää mennä nukkumaan" niin ensin saattaa tulla päänpudistus, itkahdus tai muuta, mutta hetken päästä se on siivoamassa leikkejään pois. Ei aina, mutta usein. Usein jää myös kaikki leikit levälleen, mutta sekin on ihan ymmärrettävää. Jos on ollut yksi selkeä leikki ja se keskeytyy nukkumaanmenolla, niin usein se siivotaan ihan kiltisti pois. Max myös rakastaa rutiineja, joita se on päiväkodissa saanut. Se on niistä hyvin tarkka kuulema sielläkin ja siksi on kovin ikävää, että meillä ei kotona ole silleen mitään päiväohjelmaa. Max turhautuu nopeasti jos ei ole kaavamaisuutta.

Nukkumaanmenoon liittyy aina seuraavat: Maikku (majava-pehmolelu) ja Hathat (pingviini-pehmolelu) on pakko olla huoneessa ja villasukat on pakko olla jalassa. Ilman näitä huoneesta kuuluu kitinää niin kauan kunnes jompikumpi meistä muistaa, että siltähän puuttuu joku näistä asioista. Tänäänkin laitoin sen päiväunille ilman villasukkia ja tajusin sen nopeasti, koska sieltä kuului tietynlainen kitinä sieltä huoneesta. Nukkuminen ei vaan onnistu jos joku kohdista jää täyttämättä.

Maxille on nyt tullut myös ensimmäinen semmoinen selkeä pelko. Jossain vaiheessa se alkoi aina laittamaan kattovaloaan takaisin päälle kun me se sammutettiin nukkumaan mentäessä. Me käytiin se sammuttamassa uudestaan ja poika käy pistämässä sen takaisin päälle. Sammutin sen sovelluksen kautta, koska semmoinen mahdollisuus oli, mutta Max ahdistui siitä kun ei saanut sitä takaisin päälle. Sovelluksen kautta sammuttaminen loppui siihen. Mietittiin, että mitähän pitää tehdä, jotta se ei nukkuisi siellä aina kattovalo päällä? Asentelin sen huoneeseen ledinauhan, josta toivoin olevan apua. Vaan eipä ollut. Lopulta päädyttiin siihen, että koska Maxilla kuitenkin huoneessaan on Lidlin älyvalo, jonka saa säädettyä todella himmeäksikin, että se kattovalo saa olla päällä, mutta sen pitää olla se kaikista himmein valaistus. Maxin huoneeseen tuli sitten jopa älynappi, jonka kautta valon voi säätää päivä- ja yöasetukseen. Päivällä kirkas ja nukkuessa himmein mahdollinen. Tämä sopi Maxillekin, joten kaikki toistaiseksi hyvin.


Ja sen pituinen se kai tällä kertaa. Mä toivottavasti muistin nyt kirjoittaa kaiken mitä olin ajatellut kirjoittavani. Jos en, niin sitten se tulee seuraavassa ajankohdassa, ehkä. En tiedä. Tässä meni taas muutama tunti aivan siivillä, joten nyt pitää äkkiä suunnistaa ruoantekoon. Seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Munkkivuori ja Häräntappoase

Tänään vähän kevyempi merkintä. Käydään nimittäin läpi sarjat Munkkivuori ja Häräntappoase. Hyviä sarjoja molemmat, mutta tässä merkinnässä halusin vähän jakaa omia ajatuksiani niistä, koska niitä ajatuksia tosiaan heräsi.

Mun on ehkä pakko tulla kirjottamaan tässä kohtaa parista tv-sarjasta, koska voi olla, että myöhemmässä ajankohdassa en enää muista mitä niissä tapahtui ja miksi ne minua hitusen harmittaa. Siis suomalaiset tv-sarjat, no, ne oli parhaimmillaan 90-luvulla. Kyllä isä osaa, Blondi tuli taloon, Ihmeidentekijät ja mitä näitä nyt on. Sitäkin ennen tietenkin Reinikainen ja Tankki täyteen. Tämmösiä sarjoja on erittäin kiva katsoa, koska ne ei koskaan petä, ne ei jätä mitään kertomatta ja sarjan loppumisen jälkeen ei tule semmonen olo, että mitäpä justiinsa tapahtui? Mä olen kuitenkin ollut hitusen hämilläni nyt kun me tilattiin meille Viaplay-suoratoistopalvelu kuukaudeksi ja katseltiin sieltä vähän ohjelmia.


Mua kiinnosti hirveesti sarja nimeltä Munkkivuori. Mitä mä siitä kerkesin ennen katsomista lukea niin mulle jäi hyvä fiilis. Mä siis jostain syystä rakastan sarjoja ja elokuvia, jotka sijoittuu jonnekin 80-90-luvulle, tai jopa ennen sitä. Se miten nykyaikana saadaan luotua puitteet sille, että asiat näyttää autenttisesti juuri siltä miltä asiat on silloin näyttänyt. Lavasteissa on vanhoja autoja ja esim. vanhoja sarjakuvia yms. Puheenaiheet on sitä mitä ne on mahdollisesti siihen aikaan ollut, eikä ole tätä tämmöistä nykyaikaista puhekieltä. Mä siis tavallaan nostalgiatrippailen, vaikka en kasaria kerennyt kovin kauaa elääkään. Meno oli kuitenkin hyvin samallaista vielä ysärillä, jolla mä lapsuuteni pitkälti elin. Palaan siispä muistoissani niihin aikoihin ja vertailen tavallaan siihen, että miten hyvin se meininki on saatu toteutettua.

Sarja oli hyvä, mutta se teki mulle just sen efektin mitä vihaan. Mulle jäi aivan liikaa kysymysmerkkejä ja asiat eivät tulleet täydellisesti päätökseen. Mä inhoan sitä, että mä en tiedä mitä asialle x tai asialle y tapahtui, koska sitä ei kerrota. Suomalaiset sarjat ja elokuvat särähtää aina samasta syystä. Avataan erinäisiä ympyröitä, mutta ei koskaan tuoda niitä loppuun.

Toikin sarja oltaisiin saatu varmasti neljään tai viiteen osaan, mutta ei, se on epäolennaisilla asioilla venytetty 10 jakson mittaiseksi hitaaksi pläjäykseksi. Mutta silti en kiistä sitä, etteikö se olisi ollut hyvä. Se vaan eteni tosi hitaasti, avasi liikaa päättymättömiä ympyröitä ja päättyi töksähtäen. Mä pidin siitä miten ne lapsinäyttelijät suoriutui rooleistaan, kaikki hahmot oli tavallaan tuttuja omasta lapsuudesta. Ja voinkin olla varma, että jos tämä sama sarja oltaisiin tehty ilman lapsinäyttelijöitä ja sijoittuen vaikka 2020-lukuun, niin mä en ehkä olisi koskaan sitä katsonut. Sikäli siis hyvä veto ohjaaja Jani Volaselta.

Juoni on siis tokikin hyvä ja tossa tuli usein se semmonen olo, että on itse myös ratkaisemassa mysteeriä. Mietti, että kuka on voinut tehdä ja mitä? Ja sitten yhtäkkiä jostain tulee semmoinen juonenkäänne, että ei ollut kyllä itsellä mitään hajua semmoisesta. On hieman järkyttynyt, että ei noin voi tehdä! Sanotaan siis, että tätä sarjaa pystyy hyvin myötäelämään (jos se on oikea tapa ilmaista asia).

Mä henkilökohtaisesti vaan leikkaisin ton uudelleen. Jättäisin loppuratkaisun kannalta epäoleellisia asioita kokonaan pois ja tiivistäisin koko sarjan noin puoleen jaksomäärään. Ja sitä jännitysmusiikin käyttöäkin voisin ehkä harkita joissain tilanteissa pariin kertaan.

Mutta voin siltikin suositella sarjan katsomaan jos joku Viaplayn omistaa tai on hankkimassa, ja jos suomalaiset tv-sarjat kiinnostaa jollain asteella. Tämä merkintä vaan varoituksen sanana, että siitä saattaa jäädä semmoinen hieman pöllämystynyt olo. Huomaat sarjan loputtua miettiväsi, että "mutta mitä tolle henkilölle kävi?"


Toinen sarja mikä tuolta katsottiin olikin sitten Häräntappoase. Mä olen nähnyt sen alkuperäisenkin tv-sarjan, mutta en ole lukenut kyseistä kirjaa. Sen alkuperäisen sarjan näkemisestä on jo sen verran pitkä aika, että en muistanut siitä paljon mitään. Tokikin muistin, että Santeri Kinnunen, joka tässäkin sarjassa oli mukana, oli silloin pääroolissa. Se ei tokikaan ole juonen kannalta mitenkään oleellinen asia.

Sarjassahan on tehty yksi semmonen pikkuinen muutos; sarjan päähenkilön sukupuoli on tavallaan vaihdettu. Tässä nykyaikaistetussa versiossa päähenkilö on transnuori, Alexandra "Allu" Korva. Sitä transsukupuolisuutta ei kuitenkaan hierota katsojien naamaan, vaikka niin voisi alkuun luulla. Päähenkilö vaan oikeastaan pariin kertaan oikoo nimensä muille ja sillä selvä. No, on siinä pari muutakin kohtaa, mutta pääasia on se, että tästä ei tehty semmoista "tämä on trans, tämä on trans, tämmöinen on trans"-juttua. Se on siellä olemassa, mutta siitä ei tehdä sarjan pääteemaa. Mitä siis yritän sanoa niin sitä, että se sukupuoliasia on hyvin normalisoitu tossa, koska niin sen kuuluisi olla oikeassa elämässäkin. Se ei sitä vielä tänäkään päivänä täysin ole, mutta sen pitäisi olla. Mutta mun mielestä todella rohkea ja hyvä veto toi, että uskallettiin klassikkoteokseen tehdä noin iso muutos, joka samalla myös opettaa meitä vanhoja jermuja elämästä.

Mutta mitä mun tästä sarjasta piti tulla kertomaan niin sitä, että tämäkin töksähtelee. Mä olin pariin kertaan hieman pihalla, että mitähän nyt sitten oikein tapahtui ja miksi esim. joku hahmo suuttui? En tiedä pitäisikö se alkuperäinen sarja uudelleenkatsoa ja todeta, että ihan yhtä ulapalla sitä on siinäkin, vai onko tästä uudesta vaan tehty jotenkin vaikeasti ymmärrettävä toisinaan? Tai sitten asiat on selitettävissä ihan puhtaasti sillä, että päähenkilöt on nuoria ja nuoret on toisinaan hieman oikukkaita, eikä niitä voi osatakaan ymmärtää. En tiedä. Monet kohdat vaan etenee suuntaan, jota ei osannut kyllä yhtään ennalta nähdä. Yleensä tommonen ennalta-arvaamattomuus on hyvä asia, mutta en tiedä silloin kun asiat jättää kysymysmerkin jälkeensä. Vai olenko minä vaan ollut ihan kuistilla tota sarjaa katsoessamme? Niin, sekin on vaihtoehto tokikin.

Tämäkin sarja on kaikesta huolimatta kaiketi ihan hyvä. Se loppuu kylläkin niin, että siihen odottaa tavallaan jatkoa. En muista oliko alkuperäisessä sama ongelma, mutta se on asia mistä mä en todellakaan pidä. Ympyrät pitää sulkea! Vaikka eihän kukaan ole koskaan väittänyt, että elokuvat ja sarjat olisi ympyröitä, mutta mulle ne on! Mä haluan, että asia alkaa jostain ja päättyy johonkin. Tai siis enemmänkin, että jos on joku teema, joka sarjaa tai elokuvaa kantaa, että se saa toimivan päätöksen eikä sitä jätetä auki. Tämmösistä yllättävistä lopuista, joille ei ehkä ole luvassa jatkoa, mä en todella pidä. Mielummin siis ympyrä kuin jana.


Mutta joo, semmoiset tv-sarjat sitä on tullut tässä katsottua. Molempia voin suositella, mutta edelleen sillä pienellä varoituksen sanalla siitä, että kysymysmerkkejä voi jäädä. Ainakin itselle jäi. Toki jos olet henkilö, joka ei ajattele elokuvia ja sarjoja ympyröinä, niin sitten sulla ei ole mitään hätää.

Jos olisin joku kriitikko ja mun tehtäväni olisi antaa näille sarjoille tähtiä omien kokemuksien perusteella, niin molemmat saisi multa 3 tähteä. Ehkä jopa puolikas tähti siihen päälle. Kertaalleen ne ainakin katsoo hyvillä mielin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Uusi blogivuosi käyntiin kuulumisilla

Mä kerron teille tänään vähän miten mun vuodenvaihde meni. Sen lisäksi puhutaan hetki kofeiinista, tai pikemminkin siitä kun se menee hieman yli. Lopussa vielä paljastan teille, että olen taas kerran ryhtynyt pätkäpaastoamaan. No, tokikin kerroin sen teille jo tässä, mutta voitte lukea siitä lisää tän merkinnän loppupuoliskolta.

Niin se on vuosi vaihtunut jo yli viikko sitten, mutta ei ole tullut meikäläiseltä merkinnän merkintää. Syy siihen löytyy ihan puhtaasti siitä, että en ole vaan saanut aikaiseksi. On muka ollut niin paljon kaikkea muuta, vaikka todellisuudessa tässä on vaan arkea pyöritetty. No, siinähän sitä kyllä on paljonkin muuta jos totta puhutaan. Nyt mä ajattelin kun mulle siunaantui tämmöinen aamu ihan yksikseen kotona, että jos jotain tulisin tänne pitkästä aikaa kirjoittelemaan. Mutta mitä? Ehkä me alotetaan tämä blogivuosi 2023 täällä ihan semmosella perinteisellä kuulumisten läpikäymisellä. Tokikin mun pitäisi tehdä se kooste vuodesta 2022 jossain vaiheessa, mutta tämä ei ole se vaihe. En tiedä koska mä löydän itelleni semmosen sopivan vähintään 2 tuntisen, että voisin käydä läpi kaiken mitä viime vuonna täällä blogin puolella tapahtui. Se on sen verran iso projekti kuitenkin, että se täytyy nyt miettiä vähän paremmin. Tällä kertaa tulin koneelle aikalailla ihan ex tempore, joten nyt tulee ihan vaan sitä semmoista mitä sylki sormiin tuo.


Vuodenvaihde, niin.. Vuoden viimeinen päivä vietettiin alkuun lasten, Eiran ja Ronin kanssa meillä kotosalla. Käytiin vähän katsomassa raketteja, joita Max jostain syystä taas hieman pelkäsi. Miio kyllä oli ihan tyytyväinen – koska se nukkui. Mä en tiedä, mä en jotenkin saanut mitään irti tänä vuonna raketeista. Yleensä niitä on ollut kiva katsoa ja näin, mutta tänä vuonna ne oli vaan.. No, ne oli vaan. Joka puolella paukkui, mutta ei mua niinkään kiinnostanut niitä katsella. Täällä me sitten kotona syötiin nakkeja, salaatteja ja suolakeksejä. Sipsejä, karkkia ja mitä kaikkea tossa nyt olikaan.

Jossain vaiheessa meille tuli myös Tomi. Mentiin porukalla paljuun kun lapset meni nukkumaan. Vesi oli taas kerennyt mennä sen verran kuumaksi, että ei siellä kaikki ihan hirveän pitkään viihtynyt. Yleensä se olen minä, joka valittaa heti jos vesi on yli 38 asteista, mutta nyt minä olin melkein ainut joka siellä paljussa oikein pysymällä pysyi. Eiran lisäksi. Muut hyppeli vähän väliä vilvoittelemassa. Paljun jälkeen tultiin hetkeksi sisälle ja tovin päästä sitten me suunnattiinkin poikain kanssa kohti keskustaa. Jussintorille oli jostain syystä pakko päästä. Tokihan siellä oli myös sisko ja siskonlapsi, joten jo pelkästään siitä syystä oli kiva päästä sinne. Jussintorilla oli porukkaa, mutta muistan omasta nuoruudestani sen, että siellä oli silloin ehkä noin 3 kertaa enemmän porukkaa kun mitä on viimeisimpinä vuosina ollut. Ihmiset ei ilmeisesti enää koe Jussintoria semmosena juttuna.

Siellä paukkui ja välkkyi. Yksityishenkilöt oli järjestäneet sinne paremman ilotulitusshown kun mitä kaupunki on koskaan järjestänyt. Mutta sitten siellä oli myös niitä valopäitä, jotka ampui niitä raketteja ihmisten keskellä.. Siis miten se voi olla niin vaikeeta? Yksikin raketti sytytettiin siinä ihan meidän vieressä, se kaatui sytytyksen jälkeen ja sen jälkeen lauma kloppeja lähti potkimaan sitä muka pois. Lopputulos oli se, että se raketti, jonka olisi kuulunut räjähtää taivaalla, räjähti meidän jaloissa. Kyllä, se onnistuttiin potkaisemaan jotenkin niin, että se lähti suoraan takaseinään, jossa me oltiin muka turvassa. Mä en voinut siinä tilanteessa kun suojata silmäni ja toivoa parasta. Tiettävästi mitään sen vakavampaa ei tapahtunut, mutta hermot kyllä paloi. Huutelin hetken aikaa hävyttömyyksillä höystettyjä faktoja näille klopeille, mutta millä tuloksella? Sillä, että noin minuuttia myöhemmin siinä sytytettiin uusi raketti. Idiootit, en voi muuta sanoa.

Jussintorilta suunnattiin sitten porukalla siskonlapsen luokse jatkamaan. Ja voi pojat siellä oli hauskaa. Voi olla, että ihan kaikkea en muista, mutta sen muistan, että hauskaa meillä oli. Mua ahdisti tokikin ajatus, että Eira sanoi meidän kotoa lähtiessä, että: "älkää nyt ihan aamuun olko, jotta ei tarvii koko seuraavaa päivää nukkua.." ja todellisuus oli sitten se, että oltiin kotona joskus.. 6-7 aikaan, ehkä? Roni yritti pari kertaa aikaisemmin lähteä, mutta mä vaan kuittasin sen sanomalla: "nyt kun on näin hauskaa niin en halua lopettaa kesken". Ja vaikka lähdettiinkin sieltä sitten tosi myöhään – tai aikaisin – niin silti se jäi vähän kesken. Ei mitenkään kriittisesti, mutta aina jotenkin tuntuu, että illanvietot loppuu liian nopeasti.

1.1.2023 oli sitten vuoden ehkä pahin krapula. Mulla tuli pari kertaa ihan ylös asti eilinen, sillä tuloksella, että tuli ilmeisen pitkiä hengityskatkoja ja naama alkoi näyttää aika pahalta. Tuli naama täyteen punaisia läikkiä ja silmät turposi palloiksi. Olin aika pahannäköinen ilmestys seuraavat varmaan kolme päivää. Ja muutenkin, mulla oli jotenkin uskomattoman pitkä krapula. Luulenpa, että se loppui vasta 6.1. koska silloin oli ehkä ensimmäinen semmonen ok fiilis koko päivän. En ollut juonut kahvia koko alkuvuonna, koska ei vaan tehnyt yksinkertaisesti mieli. Oli sitten senkin takia ollut päänsärkyä ja muuta, mutta niputan sen kaiken yhdeksi pitkäksi krapulaksi.


7.1. mä tein sitten seuraavan virheen. Mä olin juonut edellisenä päivänä puolikuppia maitokahvia, koska mä halusin kokeilla auttaako se siihen päänsärkyyn ja auttoihan se. Nyt sitten olin keittänyt itselleni oikein vahvan aamukahvin, koska ajattelin siihen taas pystyväni – ja pystyinkin. Mun kahvit on suhteella 3 vettä ja noin 5 puruja, koska mä juon kahvini mustana ja haluan jäähdyttää sitä vesitilkalla. Aamukahvia join siis lopulta n. 0,4 litraa. Olin nukkunut edellisen yön huonosti, joten ajattelin haluavani myöhemmin toisen kupin kahvia, ja niin tapahtui. Tässä kohtaa olin juonut 0,8 litraa suhteellisen vahvaa mustaa kahvia. Tovi meni ja Roni ilmoitti olevansa halukas tulemaan kahville, joten sitä sitten keitettiin taas lisää. Samalla reseptillä, eli suhteellisen vahvaa kahvia tuli taas. Lopputulema oli se, että suhteellisen pitkän liki kahvittoman pätkän jälkeen nautin 1,2 litraa mustaa kahvia yhden päivän aikana. Se ei muutoinkaan tee hyvää, mutta ton melkein viikon tauon jälkeen se ei todellakaan tehnyt hyvää.

Mä ihmettelin pitkin päivää, että miksi mulla on niin kummallinen olo? En yhdistänyt sitä vielä kahvinjuontiin, koska.. No, en ajatellut. Mietin vaan, että mikähän rytmihäiriö mulla nyt on päällä ja minkä takia hikoilen kokoaika? Kyselin jatkuvasti, että eikö muilla muka ole kuuma, mutta kukaan ei myöntänyt. Mä vaan hikoilin ja mun leposyke oli kellon mukaan pahimmillaan 127. Illemmalla menin sitten käymään kylmässä suihkussa, jonka seurauksena se liki satasen leposyke tippui 70-80. Makasin sängyssä ja jos vähääkään liikuin niin taas huideltiin satasessa. Oli harvinaisen epämiellyttävä olo. Tutkin jossain vaiheessa kofeiinimyrkytyksen oireita todeten, että ehkä mulla lievä semmoinen oli. Eikä mikään ihme. Tosiaan, jos olette tottuneet juomaan kahvia ja pidätte jostain syystä melkein viikon tauon siitä, niin älkää suinpäin ryhtykö juomaan melkein isoa limupullollista kahvia. Se on tyhmää, voin kertoa. 

Seuraavana aamuna taas kahvia naamioon ja huomasin sykkeiden nousevan taas. Ehkäpä tässä pitää taas totutella. Tänään on kylläkin ollut jo parempi. Olen juonut jo kahvini, mutta leposyke on silti siinä 60 paikkeilla. Se on kellon mukaan mulle kovinkin normaali.


No, mitäpä muuta.. No, kerrottakoon, että nyt olen vihdoin ja viimein palannut pätkäpaastoon. Tässä välissä olen monia kertoja luvannut taas jatkaa, mutta enpä ole jatkanut. Ajattelin, että kun ihmiset on muutenkin niin harhaisia ja lupailee uudelle vuodelle kaikkea, että kai minäkin voin yrittää. En siis mitään lupaillut, mutta halusin kokeilla tehdä parannuksen. 10-18 on aikaa syödä ja lopun ajan paastoan. Sallin itselleni yhden huijauspäivän viikkoa kohden, jotta ei mene ihan täysin itsensä kiduttamiseksi – elämästä pitää voida myös nauttia.

Päivä alkaa yleensä puurolla, syön päivän mittaan mitä syön ja sitten kun täytyy lopettaa syöminen niin sitten vaan lopetetaan syöminen. En rupea itseäni sen enempää rajoittamaan. Jos tekee mieli syödä pizzaa niin sitten syödään pizzaa, jos tekee mieli syödä vaikka 500 g voita niin sitten syödään. Mä laitan kaiken toivon tohon 16-tuntiseen paastoon. Tarkoitushan tässä olisi saada taas vähän tätä ylimääräistä kertynyttä massaa pois silleen, että ei tarvitsisi kuitenkaan laittaa 150 %:a olemattomasta keskittymiskyvystä laihduttamiseen. 

Tässä kohtaa kun tätä on jo noin viikko harrastettu, niin näläntunne alkaa olemaan jo hyvin minimalistinen. Nytkin mä olisin saanut alkaa jo syömään 22 minuuttia sitten, mutta ei tunnu vielä pakottavalta, vaikka olen ollut tosiaan syömättä 16 tuntia ja ainakin sen 22 minuuttia päälle. Näläntunne on mun pahin vihollinen ollut aina, koska en ole koskaan oikein osannut kesyttää sitä ilman, että olen koko päivän sitten vaan syönyt ja syönyt.

Mä en käynyt ottamassa edes mitään aloituspainoa, koska en ole uskaltanut vaa'alle sen jälkeen kun joskus pahasti lipsahdin sivuraiteille projektieni kanssa. Mä en halua ottaa tästä nyt sen isompaa stressiä, joten yritän olla ajattelematta tätä silleen laihdutuksen kautta. Siihen se mulla aina kaatuu kun yritän suorittaa liian raivokkaasti. Nyt mennään tälleen, eikä tehdä tästä numeroa.


Joo, semmoista. Mun pitäisi tosiaan jossain vaiheessa löytää aikaa sitten sille vuoden 2022 koosteelle ja jossain vaiheessa haluaisin kirjoittaa taas muutaman sanasen Maxista ja toiset muutamat Miiosta. Niin ja jossain vaiheessa tahdon sanoa pari sanasta myös sarjasta nimeltä Munkkivuori. Tässä merkinnässä on vaan nyt jo aika paljon sulateltavaa, joten ei lähdetä lisäämään tähän enempää uusia aiheita.

Ihmetellään taas lisää kun löydän sopivasti aikaa. Eli seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti