Meille tulee uusi vauva!

Tänään Eira kävi niskaturvotusultrassa ja saatiin tietää, että vauvalla kaikki hyvin! Mä kysyin sitten Eiralta heti, että "nytkö voin kertoa tästä koko maailmalle?!"

Me ollaan tämä tiedetty siis jo jokusen tovin, mutta meille on tärkeintä varmistua asioista ennen kun ruvetaan juhlimaan. Ollaan pidetty tämä hyvin pienen piirin tietona tähän asti, mutta tänään vihdoin sain alkaa siitä kailottamaan! 

Mä olen onnellinen, voitteko uskoa? Max oli meille jo niin iso onnenpotku, ja nyt kun tulee vielä toinen.. Huh, ei sanat riitä. Tämä on erittäin toivottu lisä meidän kokoonpanoon. Kuten itseasiassa tokaisin tässä Instagram-julkaisussakin:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Mä varmaan aiheutin tänään Eiralle yövuorojen päälle vielä lisää stressiä, kun rupesin oikeestaan häsläämään tätä julkaisua eteenpäin. Otettiin kuvia, väännettiin lavasteita, otettiin lisää kuvia, yritettiin saada Max pysymään kuvissa ja taas otettiin lisää kuvia. Mikään kuva ei ollut Eiralle semmonen, että "tästä haluan sen julkaisun tehdä." Mutta mulle sieltä tuli heti yksi suosikki. Mä keksin siihen sillä samalla sekunnilla myös oikein hyvän kuvatekstin. Eira epäröi, mutta minä laitoin kuvan jakoon. Sen jälkeen Eira sanoikin: "Hauska ja osuva teksti!". Se toimi sille vasta kokonaisuutena, mutta hyvä kun toimi.


Mulla on paljon samoja tunteita kun Maxinkin kohdalla. Varmaan ne kaikki; ilot, surut, pelot. Hyvin tunnepitoinen tila siis. Se, että en ehkä osaa vielä käsittää täysin. Mä tiedän, mä olen nähnyt kuvia, mutta silti se on kovin utopistinen ajatus. Meitä on kohta neljä? Samaan aikaan, vaikka en ymmärräkkään, niin olen tosi innoissani ja onnellinen, kuten olette saattaneet huomata.

Sitten on myös tosiaan se pelko. Pelottaa yhtä lailla kun pelotti Maxinkin kohdalla. Meneehän kaikki hyvin, onhan lapsi terve, miten me pärjätään uudella kokoonpanolla ja lukuisia muita kysymyksiä pyörii mielessä. Ja sitten muistan kuitenkin taas sen, että kaikki meni loistavasti myös Maxin kohdalla, niin miksi ei menisi nyt? Me pärjätään varmasti, koska me kasvettiin hyvin rooliin jo ensimmäisen kohdalla.

Mutta se pelko kissojen sopeutumisesta on muuttunut nyt semmoiseksi, että miten Max sopeutuu? Ei enää olekaan ainut lapsi talossa. Huomio pitää jakaa. Mä oon kuitenkin nähnyt sisaruksien ja Eiran sisarusten lapsista, että hyvinhän ne lapset yleensä toisiinsa sopeutuu. Ja olenhan mäkin joskus sopeutunut tilanteeseen, jossa pikkuveli otti mun paikan. Eli varmasti tämäkin pelko on sikäli aika turha, koska mä uskon kaiken menevän hyvin tälläkin saralla, koska niin se tuntuu menevän järjestään muullakin lähisuvulla. Mutta koskaan ei kuitenkaan voi tietää ja olla täysin varma, siksi mukana kulkee myös se pelko.

Mutta ehkäpä se suurin tunteista on se onnellisuus! Se on totta ja se tulee vielä konkretisoitumaan kunnolla ja silloin se vasta alkaa se kunnon tunnemyrsky.


Mä halusin tästä vielä tännekin kirjottaa, koska koko maailman tulee tietää tämä! Eihän se varmasti muita ihmisiä edes kiinnosta niin paljon kun meiän perhettä, sukulaisia ja muita, mutta nyt kun mä saan siitä kailottaa niin sitten minä kailotan. Sitä on sen verran pidetty sisällä, että pitää se päästää jo täysillä ulos.

Mä varmasti tulen tästäkin aiheesta jossain tulevaisuudessa lisää kirjottamaan, mikäli löydän sopivia välejä ja sanoja. Mutta tähän hätään mulla ei muuta, paitsi..

Saavu jo pieni uusi ihminen. ❤ Okei; kasva ja kehity ensin vahvaksi ja saavu sitten. Täällä me kovasti jo odotellaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Tosi pikaiset kuulumiset ja mitä ollaan katsottu

Korona tuli meilläkin käymään. Kaiketi selvittiin aika vähällä, koska Eira voi parin päivän ajan huonosti, sitten taas hyvin, sitten taas huonosti ja sitten se olikin jo ohi. Itse en koronaa joko saanut tai sitten sain sen oireettomana/hyvin pienillä oireilla.

Mun nenä on vähän semmonen, että se on ihan jatkuvasti tukossa. Sen lisäksi aivastelen todella paljon noin muutenkin. Siksi on hyvin vaikea sanoa, että oliko mun pieni tukkoisuus ja aivastelu koronan syytä vai ihan sitä mun perus oireilua syystä, jota en tiedä. Kotitestin tein, mutta se oli ihan vihoviimeinen juttu.. Mun nenääni ei voi tunkea mitään ylimääräistä, koska mun pää menee siitä entistä enemmän tukkoon ja aivastan sen puikon sieltä nenästä samalla sekuntilla (oikeesti aivastin, mutta puikko se vaan sojotti nenässä silti). Negatiivistä se muutenkin näytti, niin kuin näytti Eirankin kotitesti ja ensimmäinen sairaalalla tehty testikin. Sen yhden oireettoman päivän jälkeen Eira kävi uudelleen testissä sairaalalla ja sai positiivisen vastauksen. Siis positiivisen tuloksen, eikai se korona itsessään mitenkään positiivinen asia ole. Se on toki positiivista, jos meidän korona oli tossa ja noin harmiton.

No, me joko ollaan nyt kaikki se sairastettu tai sitten vain Eira on sen sairastanut. Maxin oireet oli pientä aivastelua noin yhden päivän ajan.

Ja vaikka me saatiin se tämmösenä pienenä, niin en silti ala pitämään koronaa mitenkään vähäpätöisenä tautina. Se on kuitenkin tappanut niin paljon ihmisiä tässä, että ei sitä voi pitää mitenkään pienenä flunssanakaan. Meillä kävi vain tuuri, ehkä rokotusten ansiosta tai sitten jostain muusta syystä.


Tulin oikeastaan kirjottelemaan kuulumisia, mutta haluan myös kirjottaa muutaman sanasen parista ohjelmasta. Ainakin semmosesta sarjasta kuin Syke. Mun on siitä pitänyt monet kerrat kirjotella, koska se on tosi hyvä sarja.

Rehellisesti on kyllä pakko sanoa, että sarja meni alaspäin silloin kun se siirtyi Yleltä Neloselle, mutta on se nykyäänkin ihan katsottava sarja. Eniten siinä vain ärsyttää se miten paljon sillä halutaan nyhtää ihmisiltä rahaa. Julkaisutahti on todella typerä ja pakottaa ihmiset sitoutumaan moneksikin kuukaudeksi Ruutu+-palveluun.

Miksi pidän julkaisutahtia typeränä, sinä kysyt? No, yksi jakso koostuu neljästä erillisestä jaksosta. Tai siis, hmm, yksi jakso on aina jaettu neljään osaan. Eli ne julkaistaan näin: jaksonnimi 1/4, jaksonnimi 2/4, jaksonnimi 3/4 ja jaksonnimi 4/4. Eikä sekään ole vielä paha itsessään. Vaan se tekee tästä todella huonon systeemin, että jaksonnimi 1/4 julkaistaan vaikka tänään, jaksonnimi 2/4 julkaistaan huomenna, jaksonnimi 3/4 julkaistaan ensiviikolla samana päivänä kun jaksonnimi 1/4 julkaistiin tällä viikolla ja jaksonnimi 4/4 julkaistaan viikko sen jälkeen kun jaksonnimi 2/4 on julkaistu. Oliko tarpeeksi epäselvää? No, sitä se totisesti onkin. Eli sä joudut periaatteessa odottamaan yhtä jaksoa kaksi viikkoa.

Kahden kokonaisen jakson näkemiseen menee siis kuukausi, jonka jälkeen joudut maksamaan uudestaan Ruutu+-palvelusta. Sitten näet kuukauden aikana kaksi seuraavaa kokonaista jaksoa, ostat uuden plussan ja sen jälkeen julkaistaan vielä yksi kokonainen jakso, jonka näkemisestä sä joudut maksamaan yhden kuukauden lisää. Tai jotenkin noin. En edes halua tietää kuinka kauan tota ohjelmaa täytyy odottaa jos ei osta tota palvelua ollenkaan, koska.. No, me halutaan nähdä toi sarja ajoissa ja me ollaan niitä tyhmiä, jotka siitä sitten maksaa.

Eikä siinä vielä kaikki! Nykyään Ruutu+ -palvelu ja mainokset pois -palvelu täytyy ostaa erikseen. Tai siis saahan ne ostettua yhdessäkin, mutta noilla noiden markkinointitempauksilla ne saa ihmiset tosi hyvin hämytettyä. Mä ostin vuoden Ruutu+ -palvelut, koska ne oli alennuksessa! Ruvettiin katsomaan ohjelmia, niin kaikissa väleissä runsaasti mainoksia. Niin, maksoin vain oikeudesta katsoa sarjoja etukäteen.. Mä oon maksanut sitä tähän asti aina vaan sen takia, että saan ne mainokset sieltä pois.. No, maksoin sitten lisää ja se mitä säästin ei ollutkaan enää niin iso.

Mutta siis sarjahan itsessään on hyvä. Ikävä kyllä ne tuo Janni Hussin siihen sarjaan mukaan, joten en tiedä pystynkö sitä enää katsomaan.. En edes muista miksi inhoan Hussia, mutta en pidä siitä, että Nelonen on ottanut sen siipiensä suojaan ja käyttää sitä kaikessa.

Vanhoina hyvinä Ylen aikoina pidin sarjassa ehkä eniten siitä, että ne oli kaivanut vanhoja näyttelijöitä mukaan potilaiksi. Se oli hauskaa nähdä joku tuttu näyttelijä jostain 90-luvulta tai 2000-luvun alusta potilaan roolissa. Eli potilaatkin oli tuttuja henkilöitä, eikä joitain uusia näyttelijöitä. Nelonen ei pitänyt tätä kaavaa, vaan potilaat on nykyään pääosin uusia näyttelijöitä.

Nelonen voisi tuoda tota runsaasti ylöspäin tuomalla mukaan ihmisille tuttuja henkilöitä potilaiksi. Suomessa on paljon artistejakin, joista saisi oikein hyviä potilaita ja niiden bongaaminen sarjasta toisi sarjalle mielenkiintoa. Mä olisin ihan innoissani jos potilaana joskus näkyisi vaikka Kyllä isä osaa -sarjastakin tuttu Tom Lindholm. Tai itseasiassa parempi olisi vielä, jos potilaana olisi joku entinen lapsinäyttelijä, joka on kasvanut nyt aikuiseksi.. Sitten kun sen siitä hoksaa, että kuka se on ollut ja missä se on näytellyt, niin se toisi siihen sarjaan semmosen, hmm, oivaltamisen ilon. Sitä oivaltamisen iloa oli paljon sarjassa kun sarja oli vielä Ylen tuotannossa.

Ja ihan oikeesti, pakko vielä sanoa sen verran, että hahmojen Johanna Alanko (Leena Pöysti) ja Max Hansson (Antti Luusuaniemi) on/off-leikki saisi jo loppua. Joo, kyseessä on draama, mutta mä en oikeesti enää jaksa tota kohta jo 10 vuotta jatkunutta parisuhdepelleilyä. Se ei ole tuonut sarjaan aikoihin enää mitään lisää. Eli; Alanko ja Hansson irti toisistaan ja uusia kuvioita muodostamaan, kiitos.

Muuta pahaa sanottavaa ei kai tähän hätään löydy. Sarja on oikein mainio, mutta vähän jotain uutta kaivattaisiin. Ja Nelonen Media voisi lopettaa samojen naamojen pyörittämisen kaikissa sarjoissaan ja radio-ohjelmissaan.

Ja hei! Petteri Holopainen ehdottomasti takaisin. Se on puhdasta kultaa noissa ekoissa kausissa.


Syke -sarjan lisäksi me ollaan katsottu paljon tommosia remonttiohjelmia. Se alkoi Huvila & Huussi -ohjelmasta, jatkettiin siitä Asuntokaupat sokkona -ohjelmaan, jonka jälkeen ahmittiin vielä kausi Remppa vai Muutto -ohjelmaa. Nyt meiltä loppui Remppa vai Muutto, joten palattiin takaisin Huvila & Huussiin. Mutta nää on jostain syystä uskomattoman mielenkiintoisia ohjelmia!

Mutta! Remppa vai Muutto -sarjan Marko Paananen ja Anne Ramsay saisi lopettaa sen pelleilyn. Tai  siis kyllähän pelleily on ok, mutta se, että pitää todella kiusallisesti taistella toisiaan vastaan.. Se tekee siitä vaan kiusallista. En ole katsonut muuta kuin tuota suomalaista versiota tosta, mutta jos se on yhtä kiusallista pelleilyä vaikka alkuperäisessäkin, niin ehkä pitäisi tehdä jonkinlainen muutos. Paljon turhia välispiikkejä voisi jättää pois ja sen todella huonosti toteutetun vastakkain asettelun. Joo, ne tavallaan kilpailee siinä, mutta.. Äh, katsokaa niin tiedätte mitä tarkotan. Formaatti on kiva, mutta se kaipaa vähän uudistusta ton tappelun suhteen.

Asuntokaupat sokkona -sarjasta mä en löydä pahaa sanaa. Se oli oikein mainio pläjäys. Jos jotain pitää hakemalla hakea, niin huonoa oli se, että se loppui. Uusi tuotantokausi tulille ja äkkiä! Ja ohjelmaan mukaan myös ihmisiä muualtakin kun vaan pääkaupunkiseudulta. No, löytyihän sitä palautetta näköjään. Se on kuitenkin hyvä ohjelma ja sitä voisi katsoa lisääkin.

Huvila ja Huussi on meillä ollu vähän semmonen täyteohjelma. Jos ei keksitä muuta katottavaa, niin sitten katsotaan sitä. En muista millä kaudella me nyt mennään, mutta siellä on joku ärsyttävä Kylässä -osio. Mä haluan katsoa remonttia ja hämmästyneitä ihmisiä, en niinkään niitä jo aikaisemmin värkättyjä remppoja ja jo remonttiinsa kyllästyneitä ihmisiä. Se on mun mielestä tosi tylsä osio, enkä halua sitä sinne. Me aina kelataan sen yli.


Ja nyt mä olen tyhjä. Nopeat kuulumiset oli siellä alussa ja sen jälkeen lähti tulemaan palautetta lähinnä Neloselle, koska kaikki ohjelmat mitä katsotaan niin taitaa Ruudun valikoimasta löytyä. Ja toki nykyään katsotaan taas nukkuohjelmana Sykettä Areenasta, koska.. No, ei sitä vissiin voi katsoa liikaa ja noi vanhat jaksot tuntuu ihan uusilta niin monen vuoden jälkeen. Ja siellä on taas se oivaltamisen ilo!

Mä oon joskus kai selittänyt teille mikä on nukkuohjelma? No, se on sitä mitä katsotaan tai lähinnä kuunnellaan kun halutaan nukahtaa. Syke on siihen pikkusen huono, koska se vie mielenkiinnon kokoajan mukaansa, mutta ei se niin paljoa haittaa. Hyviä nukkuohjelmia on mm. Kyllä isä osaa, Ihmeidentekijät, Blondi tuli taloon, Puhtaat valkeat lakanat ja elokuvien puolelta kaikki Uunot + Vääpeli Körmyt. Näiden lisäksi itse nukahtelen välillä kuunnellen Pasilaa.

Saa käyttää, mut ei oo pakko. Ja nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Spontaani tunteiden purkautuminen

Hmm, nää on ehkä vähän semmosia juttuja mistä mä en yleensä hirveesti kirjottele. Tai, no, ketä mä huijaan? Olenhan mä varmasti nämä samat asiat sanonut jo monta kertaa. Nyt mä kuitenkin ajattelin niputtaa tän hetkiset tunteet, koska ne on kovin negatiivispainotteisia ja haluaisin purkaa niitä jotenkin.

Mun sisällä on surua ja yksinäisyyttä. Ne on tunteita, jotka mä aikoinaan aina pyrin hukuttamaan alkoholilla. En mä tuntenut niitä sit silleen kovinkaan voimakkaasti. Nyt mä olen antanut niiden olla osa tätä elämää, ja ne on tullut aika vahvoiksi tunteiksi.

Miksi mä sitten koen yksinäisyyttä? Perheellinen mies, joka päivät pitkät viettää aikaa lapsensa ja avovaimonsa kanssa? No, perheenjäsenet ei voi olla ainoita ystäviä. Tai kai jollekin voi, mutta mä kaipaan myös jotain muuta. Mä olen puhunut siitä, että meillä on Ronin kanssa aina lauantaisin semmonen, hmm, miksikä sitä nyt kutsuu? Semmonen päivä kun nähdään, eikai sille sen kummempaa nimitystä tarvitse ollakaan. Nyt ei olla pariin viikkoon nähty, koska Ronin autosta varastettiin katalysaattori, ja Roni on aika vahvasti Riihimäellä jumissa. Mä taas.. Niin, mun turvapaikka on oma koti ja mun on helpointa olla täällä. Ei mulle olis ongelma mennä Riihimäelle, mutta mä en pysty semmoseen normaaliin oleskeluun mihin mä pystyn kotona. Ja jos se ei ole semmosta normaalia oleskelua, niin se kuluttaa mua todella.

Muita kavereita/ystäviä mulla ei kai sitten nykyään enää olekaan. Meidän vanha jengi on kasvanut eri suuntiin, vaikka kaipa nuo pitävät keskenään yhteyttä. Mä olen vaan pudonnut sieltä ringistä, kuten jossain jo aikaisemmin mainitsin, niin varmasti ihan omasta syystä.

Miksi mä sitten koen olevani surullinen? No, siihen vaikuttaa varmasti se, että koen tuota yksinäisyyttä. Se tekee mut surulliseksi. Sitten mä olen nyt parina päivänä Instagramissa eksynyt selaamaan joitain suosittuja postauksia ja törmännyt kuviin, joissa käsitellään oman lapsen kuolemaa. Niiden kuvien katselu ja ihmisten tarinoiden lukeminen sattuu todella syvälle. Sitten se aina johdattaa muistelemaan kaikkia, jotka on itse menettänyt elämästä.. Mulla on ollut parina päivänä taas niin vahvasti se paine tuolla silmäkulmissa, että sekin melkein sattuu. Miksi en osaa itkeä? Se kuitenkin muistaakseni helpottaa suruun.

Maxin syntymän jälkeen muhun on sattunut paljon enemmän kaikkien muidenkin lasten sairaudet ja muu lapsiin kohdistuva tuska. Se on kai yksi niistä asioista miten tuo vanhemmuus muuttaa ajatusmaailmaa. Sitä ottaa itselleen paljon enemmän taakkaa kun olisi tarve.. Ja varmasti jotkut tuntee sitä samaa tuskaa, vaikka ei olisikaan vanhempia. Multa vaan on jotenkin aikasemmin puuttunut se osa empatiasta.. Tai ei siis tietenkään kokonaan, aikasemmin mä en vaan osannut ajatella tämmösestä näkökulmasta. En osannut ajatella kuin isä.

Ja sitten myös mikä korostaa tätä surua on se, että olen taas tosiaan linnottautunut kotiin. Alan siis olemaan taas hieman mökkihöperö. Oon mä toki käynyt aina välillä kävelyillä ja Eiran ja Maxin kanssa kaupoilla, mutta ei se ilmeisesti riitä. Tai ei tietenkään riitä.. Ja tätä mökkihöperyyttä taas vielä enemmän korostaa se, että koen yksinäisyyttä. Tässä on tämmönen kehä, jossa kaikki negatiiviset tunteet ruokkii toisiaan. 

Mä mietin päivittäin, että laitan jollekin viestiä ja pyydän kahville.. Vaan se jää aina ajatustasolle. Miksi kukaan vaivautuisi, koska itsekään en koskaan missään käy? Ja mitä se sitten on jos joku tuleekin kahville? En osaa olla ja puhua normaalisti. Hmm..

Ja pakko mainita, että tottakai vallitseva koronatilanne ja Venäjän urpoilu aiheuttaa huolta ja surua myös. Mihin tämä kaikki tästä kehittyy? Tuleeko elämä olemaan nyt jatkossa aina tämmöstä pelossa elämistä?


Tässä kaikessa on kuitenkin semmonen positiivinen puoli, että en kuitenkaan koe olevani masentunut. Syrjäytymisvaarassa ehkä, mutta masennusta ei nyt ole näköpiirissä. Mä koen elämän värillisenä ja se on aina positiivista. Tällä kertaa nää tunteet on siis ihan kai vaan normaaleja tunteita? Ne ei aiheuta mitään lisäahdistusta, vaan niiden kanssa pystyy elää ja niitä pystyy käsittelemään normaalisti. Niitä on ehkä jopa ihan mukavakin käsitellä, ja se on hitusen hämmentävää. Jos nyt olisi masennuskausi päällä, niin näihin tunteisiin jäisi vaan vellomaan ja pahentaisi niillä omaa oloaan. Niin kauan pahentaisi, että olisi pakko lähteä niitä hukuttamaan. Tiedän kokemuksesta.

Ja vaikka noita negatiivisia tunteita tuolla onkin, niin silti koen myös onnellisuutta. Meillä on kuitenkin terve pieni poika! Se pitää tunteet hyvin tasapainossa, eikä päästä vaakaa kaatumaan liiallisen negatiivisuuden puolelle. 

Tässä kohtaa tuli joku lukko, en saa jatkettua tekstiä enää luontevasti eteenpäin. Tulikohan tässä siis kaikki mitä halusin sanoa? Tunteet on tunteita ja niitä on kiva kokea ja käsitellä, kunhan ne ei täysin ota valtaa. Tai siis tottakai joku positiivinen tunne voisi ottaa täysin valtaansa, mutta esim. surulle en soisi samaa mahdollisuutta.

Tää oli tämmönen spontaani tunteiden purkautuminen. Eli jos se on sekavaa luettavaa, niin syyttäkää sitä, että se tuli tässä hetkessä ulos. Mä halusin laittaa sormet näppäimistölle ja katsoa miten tämä kaikki myllerrys tulee ulos – ja tässä on tulos.

Ja nyt ei mulla kai muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kooste vuodesta 2021!

Tällä kertaa en tee tän koosteen kanssa mitään pohjatöitä. Tai siis tottakai mun pitää paljon lueskella mun vanhoja merkintöjä läpi, jotta voin joitain tähän vähän referoida, mutta siis en kirjoita ensin asioita paperille. Mä kirjotan nyt suoraan kaiken tähän merkintään, joten tässä saattaa jäädä se semmonen karsiminen pois ja tässä voi olla hyvin paljon epäoleellista tietoa. Ajattelin vain kertoa tämän tähän alkuun, jotta jos tämä on kovinkin erilainen kun aikaisemmat vuosikoosteet, niin tiedätte syyn.

Jotta saatte taas vähän käsitystä siitä miten kauan mulla menee tähän koosteeseen, niin kerrottakoon, että kello oli tämän merkinnän aloitushetkellä noin 11:20.

● Vuoden ensimmäisessä blogimerkinnässä paljastin, että Terveisin Tekko on nyt historiaa. Olin siis miettinyt jo kauan, että haluaisin nimestä jotenkin, hmm, henkilökohtaisemman. Toki Tekko -nimimerkki on myös mua, mutta se on enemmänkin internet-persoona. Tätä blogia teen minuna itsenäni, enkä minään hahmona. Uutta nimeä ei kai tarvitse tässä mainita? Tai no, mainitaan vaan, jos joskus vielä vaihdan nimen niin tiedätte mitä kaikkea tämä on joskus ollut. Uusi nimihän oli siis Terveisin Vesa-Matti.

● Vuoden toisessa merkinnässä kerroin laittaneeni hakemuksen kokkikouluun. Olen merkinnän kirjoitushetkellä ollut ilmeisesti äärimmilleni ärsytetty, mutta en ole kertonut miksi. Vuonna 2021 on myös ollut ongelmia tarttua koosteen tekemiseen, sitäkin tuossa hieman purnasin.

● Samaisessa merkinnässä kerroin vielä siitä, että meillä oli käynyt asunnonvälittäjä, joka oli saanut tehtäväkseen myydä meidän silloinen koti. Kauan odotettu paluu Hyvinkäälle alkoi siis realisoitua!

● Olin myös ottanut uuden tatuoinnin silloin jalkaani. Isoveljeni teki sen toisen isoveljeni muistoksi. Sitten olen siellä puhunut vielä siitäkin, että haluaisin sen tekemäni Max -tatuoinnin jo itselleni. Se pyörä ei ole vieläkään lähtenyt liikkeelle. Koko vuoden toisen merkinnän pääset lukemaan tästä.

● Tammikuulta olikin sitten enää vain Kooste vuodesta 2020.

● Helmikuun ensimmäinen merkintä oli yllättäen kuulumisia. Elämä on tuntunut vain päivästä toiseen selviämiseltä, joka on johtunut lievästä masennuskaudesta. Nukkuminen ei ole silloinkaan oikein ottanut onnistuakseen, vaan olen nukkunut hyvässä lykyssä 5-6 tuntia. Minä olen sairastellut ja Max on sairastellut, jonka takia mun kouluhaastattelu oli peruuntunut.

● Meidän silloisessa asunnossa oli ollut näyttöjä, mutta potentiaalinen ostaja oli jäänyt puuttumaan. Ja ne näytöt ärsytti todella runsaasti, koska ne toteutui muistaakseni vähän miten sattui ja välillä vaikutti siltä, että kävijät oli sotkenut paikkoja.

● Hyvinkäältä oltiin katsottu yhtä asuntoa, mutta se oli jo kerennyt menemään.

● Max oli oppinut tarttumaan asioihin jos niitä on sille tarjottu.

● Helmikuun seuraavassa merkinnässä kävikin ilmi, että olin saanut sen opiskelupaikan kokkikoulusta. Olin hetimiten ollut yhteydessä haastattelijoihin sähköpostilla ja muistaakseni se haastattelu toteutuikin sitten puhelimitse. Odotinkin sitten koulua oikein suurella innolla!

● Vuoden ensimmäinen MON-merkintäkin tuli sitten tehtyä.. Silloin pidin elämäni viimeisen Nutrilett-kuurin, koska se alkoi olla liian kova paikka mun mielenterveydelle. Ajattelin koulun alkamisen lisäävän liikuntaa päiviini, joten ajattelin myös pistää jollain tavalla ruokarytmin taas kuntoon. Mulla on ollut silloin suuret tavoitteet, mutta niistä kyllä jäätiin ja pahasti.

● Kokkiopinnot alkoi 15. päivä.

● Sitten päätinkin jo kirjoittaa siitä, että mun on vaikea puhua. Oltiin käyty pyörimässä kaverin kanssa etsimässä sille työssäoppimispaikkaa. Puhumisen vaikeus oli siellä tullut hyvin vahvasti pintaan, koska mun olisi pitänyt itsekin siinä samalla etsiä itsellenikin työssäoppimispaikkaa, koska koulutus sitä vaati. Sosiaaliset tilat aiheuttaa mun päähän ikään kuin sumun, tai muistan ne jälkikäteen sumuisina. Kuulen mitä mulle puhutaan, ymmärrän osan siitä mitä mulle puhutaan ja saan ulos vain hyvin vähän siitä mitä haluaisin sanoa. Se on myös ihan hyvä merkintä, joten sen voi käydä lukemassa kokonaisuudessaan tästä.

● Helmikuulle mahtui vielä kylpyläloma. Ensimmäinen yöni hotellissa ja ensimmäinen kertani kylpylässä – jos siis uimalaa ei lasketa. Uskaltauduin olemaan julkisesti uimahousuissa sitten.. No, en edes muista koska viimeksi. Olin niin innoissani siitä, että olin väittänyt ryhtyväni alusvaatemalliksi, mutta sehän nyt oli tietenkin vitsi. Siinä merkinnässä on myös ihan hauska tarina, joten sen voi käydä myös lukemassa jos niin tahtoo, linkki siihen tässä.

● Kuukauden ensimmäinen merkintä kantaa nimeä Mä haluan olla kokki. Siellä olen vähän kertonut miten toi koulunkäynti oli lähtenyt käyntiin. Epävarmuus on vaivannut kylläkin, koska ympärillä on ollut tuntemattomia ihmisiä, mutta kokkaus on kuitenkin tuottanut mielihyvää. Mä olen ihan tosissani tahtonut keittiöön töihin, mutta eihän se ihan niin vaan ole onnistunut vielä tänäkään päivänä.

● Koulussa käytiin läpi kahvia ja erilaisia tapoja valmistaa kahvia. Innostuin. Aloin pienesti kahvihifistelijäksi. Ostin pressopannun, kahvimyllyn ja kahvipapuja. Niillä sai oikein maittavaa kahvia  valmistettua.

● Helmikuun puhumisen vaikeutta käsittelevä blogimerkintä sai kommentin, joka käsitteli selektiivistä mutismia. Mä lähdin tutustumaan asiaan ja löysin muistaakseni hyvin paljon yhtäläisyyksiä itseni kanssa, joten tein siitä oman blogimerkintänsä. Se on sen verran pitkä, että en kerkeä sitä alkaa sen enempää tässä referoimaan, joten jos jotain kiinnostaa, niin linkki siihenkin löytyy sitten taas tästä.

● Sitten on merkintä uusista ja vanhoista heikkouksista. Koulunkäynti oli ollut käytännössä etäopiskelua, joka oli siis ajanut mut siihen tilanteeseen, että en pitänyt koulunkäynnistä yhtään. Mulle annettiin aamulla tehtävät jonkun sovelluksen kautta ja mun piti ne vaan päivän aikana suorittaa. Etäopiskelu oli uusi heikkous, en siitä mitään oppinut, eikä se miellyttänyt minua millään tavalla. Vanhoja heikkouksia olikin sitten päivämäärien muistaminen ja ilmeisesti univajeen tuottama aloitekyvyttömyys. Tai siis kutsuin sitä siellä ennakoinniksi/"seuraavat liikkeet". Eli mulle oli ilmennyt ongelmia miettiä etukäteen seuraavaa siirtoa arkisissa asioissa.

● Seuraavassakin merkinnässä parjasin etäopintoja. Ne ei siis maistunut, ei todella.

● Kuukauden viimeinen blogimerkintä oli resepti. Sitä pitääkin taas joku päivä tehdä, koska se oli muistaakseni ihan hyvää. No, resepti täällä.

● Kuukauden aloittaa kuulumiset. Siellä kerroin, että oltiin saatu meidän kämppä myydyksi! Niin isoa voittoa me ei talosta saatu kun aluksi meille "luvattiin", mutta tulihan sitä nyt kuitenkin jonkin verran. Kerroin siellä myös varmaan tuhannennen kerran, että Riihimäki on oikeasti hyvä paikka asua, mutta se ei vaan palvellut meitä, ainakaan mua, niin hyvin kun olisin halunnut. Palvelut oli toki ihan lähellä, mutta sukulaiset kaukana.

● Kerroin siinä myös, että Hyvinkäälle paluu tulisi tapahtumaan väliaikaismajoitukseen, koska uutta asuntoa ei ollut löytynyt. Asuttaisiin väliaikaisesti rivi- tai kerrostalossa ja katseltasiin kokoaika potentiaalisia omakotitaloja. Kerroin siellä myös millainen olisi potentiaalinen omakotitalo.

● Sitten paljastin, että musta oli tullut tupakan stressi-viihdekäyttäjä. Eli käytän tupakkatuotteita erittäin suuressa stressissä tai silloin kun olen viihteellä ja tekee mieli tupakkaa. Tupakasta ei muodostunut, eikä muodostu vieläkään mulle addiktiota. Saatan polttaa yhtenä päivänä ja sitten voin olla ilman vaikka ja kuinka kauan. Mä en koe tätä stressi-viihdekäyttöä ongelmana vieläkään.

● Kokkiopinnot etenee! Koulun keittiössä on ollut hauska työskennellä, koska ollaan päästy tekemään taas ruokia. Keittiössä seisominen oli kuitenkin aiheuttanut selkäkipuja. Toi blogimerkintä on taas sen verran pitkäkin, että se kannattaa ehkä käydä itse lukemassa jos semmonen kiinnostaa. Pääsanoma kuitenkin se, että opinnot on edennyt ja olen yhtäkkiä taas pitänyt koulunkäynnistä, koska siirryttiin lähiopetukseen edes hetkellisesti.


Tässä kohtaa mulla tulee ensimmäinen tauko, koska Max heräsi päikkäreiltä ja Eira nukkuu yövuoroaan pois. Kello on 12:26. Jatketaan huhtikuun läpikäymistä heti kun saan siihen taas mahdollisuuden.

Kello on nyt 15:10 ja pääsin ainakin hetkeksi palaamaan tämän pariin. Max heräsi tosi lyhyiltä päikkäreiltä ja sen meininki oli tosi itkuista. Eira heräsi myös. Nyt Eira lähti hammaslääkäriin ja Max toivottavasti saatiin uusille päikkäreille. Jatketaan!


● Meidän, hmm, ohjaaja? Opettaja? Millä nimellä noita nyt nykyään kutsutaan? No, se ihminen kuitenkin sieltä koulusta, joka mua ohjasi tai jotain. Niin, siis se tyyppi sieltä hommasi mulle työssäoppimispaikan Riihimäen Atomin Hesburgerista. Mentiin sinne yhdessä toisen luokkalaisen kanssa oppimaan.

● Se työ siellä Hesessä oli käytännössä ihan mielenkiintoista ja helppoa, mutta työkaverit vaikuttaa paljon siihen, miten missäkin viihtyy. Mun työkaverit oli pääosin niin nuoria, että ne jutteli lähinnä vaan ryyppäämisestä ja sen lisäksi myös hieman ryyppäämisestä. En jotenkin enää osaa moisesta innostua. Yksi tyyppi siellä oli ihan loistava, nuori nainen, joka omien sanojensa mukaan oli itsekin aika pihalla, mutta silti se otti mut "siipiensä suojaan" ja ohjasi mua todella hienosti. Antoi mun tehdä mitä piti tehdä ja opasti. Ja siis olihan siellä nyt oikeesti muitakin hyviä tyyppejä, ja kyllä varmasti ne ryyppäämisestä jauhaneet nuoretkin on hyviä tyyppejä, kunhan pääsee tosta vaiheesta yli. Se ei kuitenkaan kuulu tähän.

● Kuukauden loppuun tuli vielä päivitys ikävästä. Ikävästä, joka ei tunnu helpottavan. On taas viime päivinä puskenut jostain ihan hulluna taas esille se ikävä. Ei se ilmeisesti katso aikaa eikä paikkaa, se vaan tulee jostain. Joku ääni, näky, haju.. Mikä tahansa saattaa laukaista sen ja sitten sitä mennään. Se merkintä kannattaa itse käydä lukemassa tästä.

● Kuukausi on alkanut taas kuulumisilla. Ehkä siitä voisi jopa muodostaa ihan oikean tavan, koska sitä se ei ole kyllä ollut vaikka se tuntuu aika toistuva teema olevankin. Olen jakanut kuulumiset kolmeen alaotsikkoon; parosmia, hesburgeriukko ja Hyvinkää! Kerroin siellä epäilykseni siitä, että olen saattanut sairastaa koronan tietämättäni, koska mun hajuaisti oli muuttunut. Haistoin monet tutut asiat erihajuisina kuin ennen. Hesburgeriukko taas kertonee varmaan jo itsessään oleellisen, koska olin tuolloin vielä työharjottelussa Hesburgerissa. Hyvinkää! -alaotsikko taas piti sisällään tiedon siitä, että Hyvinkää toden totta näkyä edessäpäin. Eira oli löytänyt meille väliaikaismajoituksen täältä ja maksanut takuuvuokrankin. Rivitalokolmio Hyvinkään sairaalan kupeessa kutsui meitä.

● Hesburgerissa kävi toukokuussa myös pieni tapaturma. Juuri ennen kun työharjoittelun oli tarkoitus loppua, mä onnistuin satuttamaan selkäni nostellessani majoneesikoreja varastoon. Kaksi päivää ennen loppumista.. Koko tapauksen voi käydä lukemassa täältä.

● Seuraavaa merkintää en referoi, koska se on kanssa ihan jokaisen luettava -kamaa. Sen merkinnän nimi kertoo aika paljon jo, joten eikö muka kiinnosta käydä katsomassa jos et ole vielä käynyt? Nimihän on Elämä on hyvää?

● Toukokuussa mietin myös taas videoblogin, eli vlogin aloittamista. Se on mulla taas kerran mielessä, mutta en mä vaan osaa saada aikaan. Silloin inspiroijana toimi Yle:n Muuttopäiväkirjat ja se, että itsekin hiljalleen tehtiin muuttoa. Se olisi ollut kiva taltioida jonkinlaisena videona talteen ja katsella myöhemmässä ajankohdassa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja vlogaus jäi edelleen vain ajatukseksi.

● Saatiin myös tietää, että meidän tarjous tästä nykyisestä asunnosta meni läpi ja meille oli siis olemassa ns. loppuelämän koti. Monet meidän toiveista kävi toteen asunnon kohdalla.

● Sitten alkoi taas se kamala jojottelu ruokailujen, paastojen ja kaiken kanssa. Päätin pitää kesäloman pätkäpaastosta, koska mun oli vaikea sitoutua siihen kaiken sen hälinän keskellä. Tai siis sen muuttohässäkän keskellä. Mä ajattelin, että siinä tilanteessa oli vaan helpompi syödä silloin kun kerkesi. Ja kerkesinhän minä. Samaisen merkinnän alla mietin, että kiinnostaako ihmisiä kesäkuuputki? Sehän toteutui kyllä.

● Ja vanhasta asunnosta piti vielä tehdä jonkinlainen esittely, joten kaivoin netistä jonkinlaisen, hmm, 15 kysymyksen pätkän. Vastasin kysymyksiin kuvilla ja se kyseinen merkintä kantaa nimeä 15 kohtaa meidän kodista.

● Toukokuun päättää myös kuulumiset. Kirjoitin siellä, että Eira on hakemassa seuraavana päivänä avaimet meidän väliaikaiskotiin. Kehun kyseisessä merkinnässä myös Eiran muuttotehoa, joka on aina ollut aivan uskomaton. Se on hoitanut meidän muutot aina käytännössä jo ennen kun on edes lupa muuttaa. Alkuvalmistelut siis on vaan niin hyvät, että ei se ole enää muuttopäivänä kun pari lenkkiä autoilla.

● Siinä merkinnässä puhuin myös siitä, että haluan ottaa uudesta omasta kodista sitten keittiön täysin omaan haltuuni. Päättää missä mikäkin tavara sijaitsee. Näin on myös tapahtunut, täällä loppuelämän kodissa keittiössä on minun järjestys ja kuri.

● Kävin myös vielä koululla juomassa valmistujaiskahvit. Tarkoittaa siis sitä, että kolmen kuukauden mittainen opiskelu tuli päätökseensä. Sain läpi kaksi kurssia ja arvosanaksi molemmista 4.

● Kesäkuuputki starttasi 1.6. ja piti sisällään 30 merkinnän sijaan vain 28 merkintää. Juhannuksena en jaksanut vaivaantua kirjoittamaan, jonka kaikki varmaan ymmärsi ja ymmärtää. Kesäkuuputken kaikki merkinnät piti myös sisällään Instagram-julkaisun, joten olin kyllä erittäin tehokas viime vuonna.

● 5. päivä meistä tuli hyvinkääläisiä. Silloin herättiin viimeistä kertaa Riihimäen kodista ja aloitettiin muutto Hyvinkään sairaalan kupeeseen. Persoonaton vuokra-asunto oli kuulema muodostunut ihan siedettäväksi, viihtyisäksi jopa.

● En jaksa alkaa jokaista merkintää avaamaan, vaan teen nyt semmosen nopean kertauksen siihen mitä muistan. Eli; kesäkuu meni aikalailla hukkaan. Pyöräilin toki paljon ja yritin jopa palata pätkäpaastoonkin, jotta saisin taas painoa putoamaan ja kuntoa ylöspäin. Ja hukkaan se kesä meni lähinnä sen takia, että mun aivot ei osannut rauhoittua keskeneräisessä ympäristössä, mä jäin jonkinlaiseen välitilaan. Kai se oli myös jotain lievää masennusta. Kesä rakentui siis aikalailla ajasta Maxin kanssa, pyöräilystä ja ajan tuhlaamisesta johonkin turhaan.

● Mutta tapahtui siellä sitten kuitenkin myös reissu Porvooseen! Meidän jokavuotinen perinne. Tällä kertaa se tuntui vaan jotenkin pikapyrähdykseltä, koska ei me tehty kaikkea mitä me yleensä ollaan tehty. Eira oli kokoaika huolissaan Maxin jaksamisesta ja se meni sitten aikalailla siinä se reissu. Se tuli kuitenkin tehtyä, eikä perinne mennyt rikki.

● Ja tulihan sitä käytyä risteilylläkin. Mä olin jotenkin ihan täysin jopa unohtanut ton matkan, hmm.. Ehkä se oli vaan juhannusjuomienhakureissu. Oikeestaan nyt kun sen taas muisti, niin kyllähän me sen muistan ihan oikeesti.

● Juhannus vietettiin kaverin mökillä. Se ei oikein antanut sitä semmosta perinteista juhannusfiilistä, koska siellä mökillä ollaan käyty välillä ihan muutenkin vaan, joten se tuntui ihan perus viikonloppureissulta. Se kuitenkin oli juhannus.. Sen juhannuksen minä kuitenkin tiivistin tähän merkintään. Jos tiivistän sen vielä pienemmäksi, niin se on jotakuinkin näin: Alkoholia, grilliruokaa, uimista, trampoliinia, seurustelua ja.. No, siinähän se sitten oli.

● Kesäkuu päättyy joka vuosi minun synttäreihini. Olenhan syntynyt 30. kesäkuuta. Tein silloinkin blogimerkinnän, joka käsitteli.. No, syntymäpäivääni.

● Mun blogiputkien ansiosta yleensä seuraava kuukausi on hyvin hiljainen. Olen edellisessä kuussa sanonut jo kaiken ja vähän päälle. Heinäkuussa blogimerkintöjä tuli siis vain 3.

● Ensimmäinen merkintä liittyykin juuri siihen välitilaan josta kerroin kesäkuussa. Nyt kun tämän tekstin lukee, niin huomaahan siitä nyt heti, että kyseessä on ollut masennuskausi. Aloitekykyä ei ole ollut oikein minkään asian suhteen. Koska asunto oli keskeneräinen niin jäi elämäkin keskeneräiseksi. Toivotaan, että seuraavasta kesästä tulee sitten edellistä paljon paljon parempi.

● Kirjottelin heinäkuussa myös merkinnän Maxista. Tän on tarkoitus olla semmonen, hmm.. Toistuva. Aina välillä tulen blogiini kirjottamaan jonkinlaisen pätkän Maxista ja sen kehityksestä, joka on ollut aina todella mukavaa seurattavaa.

Heinäkuun päättää ihan mielenkiintoinen merkintä, jonka olen otsikoinut hieman clickbait-henkisesti. Blogimerkintä siis kantaa nimeä Ensimmäinen kerta! Se sisältää oikeastaan vaan tarinat mun ensimmäisestä tupakasta ja ensimmäisestä alkoholista. Mun mielestä toi on kiva merkintä, joka kannattaa käydä lukemassa jos kiinnostaa.

● Tämä kuukausi on sitten näköjään vielä hiljaisempi kun mitä oli edeltäjänsä. Vain 2 merkintää, jotka on varmasti kovin helppo referoida tähän nopeasti.

● Ensimmäinen merkintä kantaa nimeä Niskasta kiinni? Ja pitää taas sisällään höpinät välitilaan jäämisestä ja hieman kuulumisia. Kärsin siis edelleen siitä masennuskaudesta, vaikka lähellä alkoi olemaan jo ne ajat, että päästään uuteen omaan kotiin. Oli kuitenkin tullut ikäviä uutisia läheisen ihmisen terveydentilasta, joten ei se ainakaan auttanut pois sieltä synkkyydestä. Käytännössä siis vaan olin tuhlannut aikaa ja synkistellyt.

● Olin kuitenkin kirjoittanut kuulumisia enemmänkin. Olin kaikista yrityksistä huolimatta päästänyt itseni taas lihavampaan kuntoon ja olo oli epämukava. Koko kesä meni syödessä tosi huonosti, koska masennuskausi ei paljon antanut lupaa kokkailla; kaikki ruoka oli lähestulkoon tilattu tai haettu jostain. Ja muuten söin muistaakseni vain leipää. Pyörälenkkiä mä kuitenkin tein suhteellisen aktiivisesti koko kesän, joten ei se kaikki roskaruoka varmasti jäänyt vyötärölle.

● Uuteen kämppään ei oltu vielä päästy, koska vanha asukas teki temppujaan. Okei, ymmärrän kyllä, että sen oli tästä vaikea luopua, joten en syytä sitä mistään. Tuolla paljastin myös sen, että olin alkanut masennuskauttani hoitamaan salatupakoinnilla. Kävin metsässä lenkeillä ja polttelin siellä aina tupakkia. Mä en halunnut tehdä sitä Eiran, enkä varsinkaan Maxin läsnäollessa, joten koin parhaimmaksi tehdä sen salaa jossain muualla.

● Syyskuu on näköjään myös kahden merkinnän kuukausi. Hmm, kesäkuuputki ilmeisesti vaati runsaasti veroja. Tai sitten se voi toki olla myös masennus ja sen jälkeen taas uusi muuttohässäkkä ja remontit.

● Kuukauden ensimmäinen merkintä oli Ensimmäinen silmäys meidän uuteen kotiin. Eli oltiin päästy muuttamaan jo uuteen kotiin. Siellä esittelin muutamia kohtia meidän kodista, mutta en tosiaan mitenkään laajasti. Selitin myös, että mitä me ollaan alettu täällä uudessa kodissa tekemään. Remonttiahan tämä nimittäin vaati, vaikka olikin tosi hyvässä kunnossa; tää vaan oli vieläkin siellä 70-luvulla.

● Syyskuun toinen ja samalla viimeinen merkintä käsitteli myös remonttia. Ne oli remppakuulumisia. Isoin ongelma meidän remonteissa on aina ollut aikatauluttaminen ja varsinkin nyt kun on ollut Max mukana kuvioissa, niin huono aikatauluttaminen on kiristänyt ilmapiiriä runsaasti. Mä muistan, että mä tein aikalailla hommia vaan silloin kun jaksoin tai silloin kun sain Ronin avukseni. Silti niitä tuli aika runsaasti tehtyä. Meille tuli putkimies tekemään putkiremppaa ja me siinä sivussa tehtiin pintaremonttia. Asunto alkoi kyllä kovaa vauhtia siirtyä 70-luvulta tänne nykyaikaan.

● Kuukauden ensimmäinen merkintä käsittelee sitä, että minä olen Leevi and the Leavings fanipoika. Eli merkinnässä kävin läpi sitä, että tykkään Leevi and the Leavingsin musasta ja olin hankkinut myös aihetta käsittelevän kirjan. Olin myös kuunnellut Leevi and the Leavings aiheista kuunnelmaa Yle Areenasta. Jotenkin tossa hetkessä olisin halunnut tietää kaiken kyseisestä bändistä ja olisin halunnut jo sen leffankin nähdä, vaikka sitä ei edes vielä ole.


Tässä kohtaa, kun kello on 17:06, pidän toisen taukoni. Eiran isä tuli vaimonsa kanssa syömään ja    ilmeisesti muutenkin on kohta tupa täynnä väkeä.. En tiedä kerkeänkö tätä enää tänään jatkamaan, mutta nämä höpinäthän on teille ihan turhia siinä vaiheessa kun tämä on julkaistu.

Tulin takaisin kaappiin kello 17:35. Kävin vain syömässä ja sitten tupa tuli liian täyteen ja oli pakko eristäytyä.


● Lokakuun toiseen merkintään purin pahaa oloani. Huonoja uutisia oli tullut, mutta myös onneksi ne aika hyvin kumoavia hyviäkin uutisia. Silti olo oli jotenkin kurja. Ehkä lähinnä sen takia, että ei osannut, eikä osaa vieläkään, kunnolla pitää yhteyttä kaikkiin tärkeisiin ihmisiin. Sitten merkinnän lopussa ikävöin vielä rakasta veljeänikin.

● Tästä merkinnästä mä itse tykkäsin tosi paljon! Se käsittelee vahvasti mun rakasta harrastustani, tietokonegrafiikkaa. Tää mun bloginikin on tässä vuosien aikana kokenut montakin muodonmuutosta, jotka on ollut mahdollisia vain sen takia, että osaan mielestäni aika hyvin sommitella ja toteuttaa visioitani graafisesti. Tossa merkinnässä mä esittelen hyvin laajasti blogini ulkoasun historiaa.

● Kuukauden viimeinen merkintä käsitteli näitä vuosikoosteita. Hypin ilmeisesti vaan sen verran paljon, että olen nimennyt merkinnän nimellä Pysy tässä nyt sitten kärryillä. Alottelin sen ilman ajatusta ja se vain ajautui ja ajatui siihen mitä siitä sitten lopulta tulikaan.

● Marraskuu on kuukausista pahin, tutkitustikin kuulema. Merkintöjä ei ole tullut siltäkään kuulta kun vain 2.

● Huomaan, että koko vuosi 2021 on mennyt pätkäpaaston kanssa pompotellessa. Toisinaan jostain merkinnästä saa lukea, että "nyt oikeasti paluu pätkäpaastoon" ja toisinaan taas "pidän lomaa pätkäpaastosta". Jatkuvasti. Nyt mä tiedostan ehkä tämän ongelman, enkä rupea sitä teille enää tänne kirjottelemaan. Marraskuun ensimmäinen blogimerkintä käsitteli nimenomaan pätkäpaastoa taas kerran. Jos tahdot, käy lukemassa se täältä.

● Toinen merkintä käsitteli isänpäivää, minulle toista isänpäivää isänä. Muistan kuinka vielä silloinkin mulla oli niitä pelkotiloja päällä ikävistä uutisista ja meinasin sen takia olla onnittelematta omaa isääni. Mulla vaan on kausia kun pelkään tosi paljon puhelinta. Mutta se päivä oli kyllä mukava, vaikka Eira olikin hassannut taas aivan liikaa rahaa lahjoihin. Sieltä merkinnästä, ja isänpäiväkortista, voisin aina vaan lainata yhtä lausetta, jonka Eira oli sinne Maxin puolesta kirjottanut, mutta se merkitsi mulle kaikkea. "Olet paras isä! Kiitos kun olet ja rakastat! Rakkaudella, Max" Se on se, mitä mä haluan ainakin olla.

● Jo perinteeksi muodostunut blogiputki-joulukalenteri starttasi 1.12. ja se onnistui täydellisesti. 24. päivää putkeen tuli kirjoitettua ja lisättyä kuvia Instagramiin. Mietin silloin, että olisin jatkanut sen lopunkin kuukauden, mutta koin paremmaksi keskeyttää sen siihen. Olin taas aivan tyhjä kun tyhjiin imetty tyhjiö, täh?

● Joulukuu oli aikamoista jaarittelua. Nimesin melkein jokaisen luukun jollain tavalla jaaritteluksi, koska siitä alkoi tulla alusta alkaen jo jonkinlainen teema. En rupea taas kaikkia merkintöjä käymään läpi, vaan koitan taas vaan vähän muistella ja kirjoitan sitten mistä joulukuu pääosin koostui: Alkuun mulla oli isot suunnitelmat ja olin varma, että nyt tulee isoin ja mahtavin joulukalenteri ikinä. Vaan eipä tullut. Jossain vaiheessa huomasin itsestäni taas kerran sen, että oikeastaan vaan valitin joka merkinnän alkuun siitä, että "ei mulla taaskaan ole mitään". Sitten lupasin jossain kohtaa, että en aio enää valittaa ja toteutan joulukalenterin sellaisena kun se ikinä sattuu ulos tulemaan. Semmoinen kun se nyt sitten on niin semmoinen siitä nyt sitten tuli.

● Pari merkintää on pakko nostaa ns. tapetille, koska ne keräsi jo joulukuussa normaalia enemmän lukukertoja. Merkinnät ovat Kumppani vs. paras kaveri ja 15 kohtaa meidän kodista taas. Ne oli myös tekemisen kannalta paljon hauskempia kun perusmerkinnät. Niiden eteen joutui tekemään vähän enemmän työtä ja se tekee yleensä jutusta kun jutusta mielenkiintoisemman.

● 23. päivän mä vietin Sälinkäällä äitin, iskän, Heidin ja Aleksin kanssa. Sieltä se joulutunnelma sitten lopulta kyllä löytyi. 24. päivä tulin sitten kotiin ja vietin sen päivän Eiran, Maxin ja Eiran perheen kanssa. Onneksi toki illasta löytyi aikaa myös ihan oman perheen kesken rauhoittumiseen, koska muutenhan se olisi ollut aivan mahdoton kaaos.

● Vuoden 2021 viimeinen päivä! -merkinnässä pohdin ihan hitusen ehkä tulevaakin, mutta enhän minä mitään lupauksia alkanut tekemään. Tavotteita kylläkin, koska ne on helpompi vaihtoehto jos haluaa pitää vuoden vaihtumista jotenkin jonain muuttavana juhlana.

● Vuoden vaihtumista vietettiin sitten ensin minä, Eira, Max, Roni ja Ville -kokoonpanolla ja myöhemmin sitten minä, Roni ja Koda -kokoonpanolla. Hauskaakin oli.


Ja näin hyvät ihmiset, vuosi 2021 on nyt viimein paketoitu pakettiin. Nyt sen paketin voi potkaista nurkkaan ja sitä voi sitten sieltä käydä aina välillä ihmettelemässä.

Tässä mun koosteessa on ehkä enemmän linkkejä kun olisin halunnut. Yleensähän linkki meinaa siis mun tapauksessa sitä, että en ole jaksanut koko merkintää käydä läpi ja referoida sitä. Nyt kun niitä linkkejä on noin runsaasti, niin ehkäpä mä olen nähnyt tähän paljon vähemmän vaivaa kun aikaisempina vuosina.

Kello on nyt kuitenkin 18:53 ja mä alan olemaan kuvia vaille valmis. Kuvissa mulla menee ehkä vielä joku 20 minuuttia ja sen jälkeen kokonaisajaksi kertyy noin kolme ja puoli tuntia.. Oottakaas hetki, lasketaan: 11:20-12:26, 1 tunti ja 6 minuuttia. 15:10-17:06, 1 tunti ja 56 minuuttia. 17:35-18:53, 1 tunti, 18 minuuttia. + 20 minuuttia. 4 tuntia ja noin 40 minuuttia, hups, laskin väärin.

Ja nyt ei mulla muuta!

Terveisin,
Vesa-Matti

Mahtavampi Max

Mä en muistakkaan mitä kaikkea mä olen tänne jo aikanaan Maxista kirjottanut, joten nyt saattaa tulla toistoa. Tai voi olla tulemattakin. Mä haluan kuitenkin aina välillä tulla kirjottamaan ylös vähän mitä Max on oppinut ja miten elämä noin muuten. 

17. heinäkuuta 2021 kirjottelin Maxista merkinnän, jonka voi jokainen halutessaan käydä lukemassa täältä. Merkinnän nimi oli "Mahtava Max" ja siitä tämänkin merkinnän nimi juontaa juurensa. Mitähän sitten pitää tehdä kun superlatiivikin on käytetty? Kaivelen sieltä nyt kuitenkin lainauksia tähän.

Kääntymisestä konttaamiseen ja nyt uusimpana hittinä tukea vasten nouseminen. Ja mitä kaikkea on vielä edessä! Kävelemiseen ei mene enää kauaa, uskoisin, koska se on ihmisen avustamana juoksennellut jo monta kuukautta. Se on yksi sen lempiasioista.

Nythän tilanne on jo pitkään ollut se, että Max ihan kävelee. Tai, no, kävelisipä se joskus, mutta kun kundi tuntuu juoksevan paikasta toiseen aina. Käveleminen on siis hyvinkin varmaa jo, mutta on siinä yksi ongelma; aina se ei jaksa keskittyä siihen. Kompastumisia tulee ja sitten on se, että usein se pälyilee ihan kaikkialle muualle kuin eteensä. Mitä seuraa siitä jos ei katso mihin menee? Niin, yleensä se pää johonkin kolisee. Ja koliseehan se. 

Mä asensin meidän ruokapöytään, melkein heti kun tänne muutettiin, semmoset kulmasuojat. Ne on ollut kovassa käytössä, joten niistä on ollut iso apu. Ei se lyö päätänsä siihen jos se kävelee normaalisti, mutta se lyö päänsä siihen kun se kävelee ja ihmettelee vaikka varpaitaan. Eli keskittyminen olisi kovinkin tärkeää.

Ja se sen hymy, jestas.. Se tarttuu aina. Mun päivät ei nykyään lähde käyntiin ilman, että nään Maxin hymyn. Onneksi se yleensä hymyilee aina ensimmäisenä kun sille huomenet jollain tavalla toivotan. Jos yhtään sattuu heräämään väärällä jalalla, niin Max kyllä korjaa sen.

Tämä edelleenkin pätee. Aamun paras hetki on se kun poika hymyilee ensimmäisen kerran. Ja onneksi se hymyilee suhteellisen paljon muutenkin. Paljon on tullut myös ilmeikkyyttä noin muutenkin ja niitä ilmeitä on kiva ihmetellä ja kummastella. Hymyynkin on tullut erilaisia variaatioita. Joskus se on kovin kujeileva hymy ja joskus ihan perus hah, hah, hauskaa -hymy.

Usein kun itse menee mahdollisimman lähelle Maxin naamaa oman naamansa kanssa, niin sieltä tulee se kujeileva hymy ja sitten se puskee silleen hellästi oman naamansa kiinni mun naamaan. Sitten vähän hekotellaan ja jatketaan muihin askareisiin. Se on aika veikeää.

Ja sitten on se toinen puoli kolikossa, että vaikka se aika omatoimisesti asioita nykyään tekeekin, niin on se myös aikamoinen roikkuja ja ripustautuja.

Mun mielestä tommosta roikkumista ja ripustautumista ei enää pahemmin ole – hyvä ja huono asia. Kyllä se pääsääntöisesti viihtyy omilla jaloillaan. Tuntuu, että nykyään se ei enää edes viihdy sylissä niin paljon kun se olisi silloin aikaisemmin halunnut. Onneksi kuitenkin niitä sylihetkiäkin vielä on, koska ne on vaan niin hellyyttäviä. Tänään viimeksi kateltiin olohuoneessa televisiota ja se tuli mun luokse, laski pään syliin ja katteli televisiota siitä. Mä siinä sitten silittelin sen päätä ja kaikki oli siinä hetkessä vaan jotenkin niin.. Mahtavasti.

Nykyään poika tosiaan touhuaa niin paljon itsekseen. Se saattaa vaan hakea jonkun lelun huoneestaan ja touhuta sen parissa niitä näitä. Niitä hetkiä on hauska seurata, koska itsellä ei ole enää semmosta mielikuvitusta mitä noin pienellä jo alkaa olemaan. Tostahan se vielä varmasti toivottavasti kehittyy, joten vielä hauskempaa seurattavaa on varmasti luvassa.


Mä oon ehkä joskus tänne kirjottanut, mutta musta on joskus aikanaan tuntunut siltä, että jouduin lopettamaan leikkimisen liian aikaisin. Mä leikin vielä jonkin aikaa yläasteelle päästyäni, koska se oli mun mielestä kivaa ja mun mielikuvitus rullasi tosi hyvin. Vaan kun yläasteella tulee sitten kaikenlaisia paineita, niin leikin oli loputtava. "Mitä jos joku saa tietää, että mä vielä leikin leluilla?" Ei tullut kuuloonkaan enää leikkiä. Mulle jäi ikävä leikkimistä, ihan rehellisesti.

Tämä pätkä ehkä siksi, että mä haluan rohkaista Maxia leikkimään niin pitkään kun vaan siitä itsestä siltä tuntuu. Jos leikkiminen on omasta mielestä ok vielä vaikka yläasteella, niin kannattaa leikkiä. Mitä siinä kukaan ainakaan häviää? Toki siinä on sitten juurikin se varjopuoli, mitä itse pelkäsin, että jos joku saa tietää, niin lasta aletaan helposti kiusaamaan siitä kuinka "lapsellinen" on. Ja lapsellinenhan lapsen pitäisi olla, niin pitkään kun vaan kerkeää. Aikuisena sitä ei enää saa olla lapsi, vaikka kuinka joskus haluaisi. Lapsenmielinen kyllä, mutta kyllä sitäkin vähän katsotaan kieroon. Vaikkakin; miksi välittää siitä mitä muut on mieltä jostain mistä sä itse pidät? Helppoja sanoja, mutta vaikea välillä toteuttaa omassa elämässä.


Takaisin asiaan, vaikka ei me siitä tavallaan kyllä olla missään vaiheessa täysin poistuttukaan. Maxin lempiharrastus on vauva-agility. Ai mikäkö se on vai? Itseasiassa kun googlettelin, niin ei tuo olekaan uusi termi, on siitä ainakin hakutuloksia netissä. Me kuitenkin keksittiin se ihan itse! Max haluaa, että sille pystytetään kaikenlaisia, hmm, ratoja. Sohvatyynyistä ja patjoista saa kivoja liukumäkiä ja kiipeilyseiniä. Ja niissä sitten mennä möyritään semmosta tahtia, että heikompia hirvittää. Välillä kun sitä Maxin menoa on katsonut siinä sivussa, niin on miettinyt, että mistähän sitä itse saisi sitä energiaa niin paljon? Vaikka poikanen melkein huohottaa kaikesta siitä touhuumisesta, niin silti pitää vaan kiivetä uuteen esteeseen ja laskea se alas. Ja sitten taas uudestaan. Jossain kohtaa itse pitää alkaa vähän pienentämään esteitä, jotta poikakin alkaisi hieman rauhoittumaan. Ei se muuten varmaan rauhottuisi ikinä.

Jos vauva-agilityrataa ei sille pystytä, niin sitten se pystyttää sen kyllä itse. Se kiipeilee tosi paljon sohvan selkänojalla ja tönii sohvatyynyt siitä alas. Usein se jopa kaatuu sen sohvatyynyn kanssa sieltä selkänojalta alas ja se jos joku on pelottavan näköstä. Sitä ei voi estää, vaikka sen kuinka monta kertaa sieltä selkänojalta ottaisi pois.. Se menee aina takaisin. Luovuttaa vasta kun sohvatyynyt on nurin ja koira tippunut sohvalta. Sen jälkeen olisi hyvä vaan jättää ne tyynyt niin, koska jos ne uudelleen laittaa paikoilleen niin poikanen kiipeää kyllä sinne takaisin.

Ja nyt on tullut myös kuperkeikat. Se saattaa olla mun syytä. Ei se niitä vielä itsekseen tee, mutta se haluaa välillä, että tehdään niitä yhdessä. Se tulee mun luokse ja laskee pään lattiaan patjaa kohden, jonka jälkeen mun pitää jaloista avittaa se ympäri. Tumps kuuluu vaan ja poikaa hymyilyttää.


Ja se on ehdottomasti mainittava, että Max matkii nykyään tosi paljon kaikkea mitä tehdään. Sen lempparihomma oli jossain vaiheessa se, että se oli sylissä ja sitten se käännetään yllättäen toista ihmistä kohti ja toinen ihminen sanoo "pöö" tai jotain vastaavaa. Se hekottaa niin paljon sille. Yks päivä taas leikittiin sitä, mutta kun se lopetettiin, niin poika alkoi itse pyörittää päätään puolelta toiselle ja odotti, että joku säikäyttää sen. Eira leikki sitten Maxin kanssa sitä aikansa, ja esitti yllättynyttä aina nostaen kädet ylös. Hetken päästä Max alkoi itsekin nostaa aina kädet ylös käännyttyään taas Eiran suuntaan.

Ja tänään tossa sohvalla kun oleskeltiin, niin mä aina välillä taas taputtelin Maxin asioille. Tarjosin sille sitten jossain vaiheessa kättä ja se alkoi taputtaa omaa kättään mun kättä vasten. Sekin oli hauskaa hetken. Tarjosin molempia käsiä ja se taputti vuoronperää omilla molemmilla käsillään mun käsiä. Sitten se vahingossa taas siirtyi taputtamaan omia käsiään yhteen ja sitten me molemmat taas taputettiin. Ei taputtaminen ihan uusi juttu ole, mutta ei se sitä hirveästi tee, vaikka me tehdään. Se näytti itse taas jotenkin hämmästyneeltä, mutta hymyksihän sekin sitten taas muuttui.

Ja sitten se tuli keittiöön kun mä olin tekemässä siellä itselleni aamupalaa. Mä rupesin, hmm, silleen nopeesti tömistelemään lattiaa.. Se on vaikea selittää, mutta semmosta paikallaan kävelyä, mistä kuuluu kova ääni. Ehkä se on oikeesti tosi helppo selittää ja yksinkertainen asia muutenkin, mutta aivot meni jotenkin jumiin. Max kattoi mun jalkoja, naurahti ja rupesi itse tömistelemään samoin. Sekään ei ole uusi juttu, mutta aina se huvittaa kun Max alkaa matkimaan jotain mitä itse tekee.


Onhan tämä siis oikeesti ihan mahtavaa, että näkee toisen kehityksen alusta alkaen. Päivääkään en vaihtaisi, vaikka niitä vaikeita päiviäkin on ollut – ja tulee varmasti olemaan. Pitäis vaan itse pitää se pää viileänä tilanteessa kun tilanteessa, jotta ei synny mitään noidankehiä. Kun yksi on äkäinen, se siirtyy helposti toiseen, siitä sitten kolmanteen ja takaisin ensimmäiseen, aloittaen saman taas alusta. Tämä samahan toimii myös ilolla ja onnellisuudella helposti, joten mitäpä jos? Noin pieneltä lapselta ei kiukkuja voi pois saada, mutta vanhempien pitäisi se kuitenkin kunnialla hoitaa. Lapsi saa tuntea kaikkia tunteitaan vapaasti, eikä niitä kyllä tukahduttamaan kannata lähteä.

Okei, kaikki saa tuntea kaikkia tunteitaan ihan vapaasti. Jotkut tunteet kannattaa vaan purkaa sitten omissa oloissaan, jotta ei siirrä sitä muihin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Laitoin nyt vielä tuoreimman kuvapäivityksen tuolta Instagramista, koska.. No, miksipäs ei? Ja sopii aiheeseenkin. Max on alkanut pitämään ulkoilusta vielä enemmän nyt kun se pääsee itse siellä myös kävelemään. Mahtavalla tarmolla se menee siellä eteenpäin eikä anna kaatumisien haitata. Sieltä noustaan ja jatketaan matkaa. On se kyllä tyyppi!

Ja nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Vuoden 2022 ensimmäinen postaus!

Moi! Ajattelin, että pitäisi varmaan kirjoitella jotain, jotta saadaan blogivuosi 2022 käyntiin jotenkin. Kerron vähän mitä oon tässä ikään kuin alotellut, koska uusi vuosi, uusi minä. Uudet etapit on asetettu ja niitä kohti mennään, mutta ei puhuta niistä suoranaisesti enempää, koska ne mä teille joku aika sitten jo selostin.

Mä oon yrittänyt lisätä aktiivisuuttani, koska se on hyvä lähtökohta sille, että joskus pääsisin sinne alle 100 kg ja pysyisin siellä. Se ei toimi, että ryhdistäytyy hetkellisesti, koska sitten ne kilot tulee heti takaisin kun antaa hieman taas vaan mennä. Se on huomattu moneen kertaan. Mä yritän nyt käydä kävelemässä ja teen sitten vaikka lumitöitä, jotta jotain tulee päivän aikana tehtyä. En jää sinne sohvalle vaan istumaan, koska se nyt ei hyödytä ketään. Saa muuten taas nähdä, että kauankohan tätäkin kautta taas kestää.. Ikävää, että mä osaan innostua asioista vaan hetkellisesti. Miksi mun on vaikea saada mistään asiasta mitenkään pysyvämpää?

Tossa eilen illalla kävin koiran kanssa tuolla montulla taas kävelemässä. Laitoin uudet JBL:n kuulokkeet (jotka muuten istuu tosi hyvin!) päähän, kuuntelin Aston Kalmaria (joka on muuten loistava uusi löytö! Kannattaa käydä kuuntelemassa nopeesti!) ja taapersin lumesta huolimatta eteenpäin. Se oli jotenkin mahtava lenkki! En mä kävellyt kun ehkä varmaan jonkun kilometrin tai puolitoista, mutta mä jotenkin tykkäsin kovin. Musiikki korvilla, pimeä ilta ja sopiva ilma.. Ai että. Veikkaan, että tänään on mentävä uudestaan, mutta ehkä palautan koiran vaan välissä kotiin ja jatkan hetken aikaa yksinäni. Tänään laitoin jopa älykellon latautumaan, jotta saan virrat täyteen ja lenkille vaikka lenkkimittarin käyntiin, jotta tiedän kuinka pitkää lenkkiä edes teen. Ja yleensä kun kello näyttää kävellyt kilometrit niin sitä yrittää pyrkiä seuraavaan tasalukuun, jotta saa lenkkinsä mukavasti päätökseen. Eli se kannustaakin kivasti.

Ja mä muuten vähensin sokerin käyttöä. Mä en suoranaisesti tiedä johtuuko mun hidas sytytys liiallisesta sokerista, mutta nythän se tulee kokeiltua. Oon nimittäin lukenut, että se jotenkin hidastaa.. Jätän pois kaiken lisätyn sokerin. Sallin itselleni esim. mehut, joissa lukee "ei lisättyä sokeria". Karkit ja kaikki tommoset herkut mä hylkäsin samantien. Ikävään aikaan kyllä, koska meillä on täällä kulhot täynnä konvehteja ja joulukarkkeja. Toisaalta kasvattaa luonnetta kun näkee karkkia joka puolella, mutta osaa pitää näppinsä erossa niistä. Ylimääräistä sokeria en ole tunkenut nyt naamaani siis.. Hmm, olikohan se 2. vai 3. tammikuuta jälkeen? No, pariin päivään en ole joka tapauksessa tunkenut ylimääräisiä herkkuja suuhuni. Vielä en huomaa mitään vaikutusta.

Pätkäpaastoonkin taas palasin ja ihan hyvillä mielin tässä mennään. Toi joulusta uuteen vuoteen ei onnistunut sotkemaan ruokarytmiä, vaikka se rytmi koko sen ajan olikin erilainen. Paluu paastoon oli siis helppo. Nyt tälleen pari päivää taas pätkäpaastonneena voin sanoa, että pahin turvotus on jo laskenut. Huh! Se on ihan kamala se fiilis minkä jatkuva syöminen ja epäsäännöllinen ruokarytmi saa aikaan, mutta on se siinä hetkessä kivaa.

Ja aloitin myös juomaan noin 1,5 litraa sitruunavettä päivässä. Pyrin kokonaismäärässä noin 3 litraan vettä / päivä, mutta toinen pullollinen vettä sisältää sitruunaa. Käsitykseni mukaan nopeuttaa aineenvaihduntaa ja sitä tämä meikäläisen keho tarvitsee. Pitää vaan taas alkaa ostamaan oikeita sitruunoita, koska ne on paljon tuoreempia kun tuo pienessä keltaisessa pullossa myytävä liemi. Ja tuoreemmasta tulee parempi maku.


Tosiaan, en ole kertonut teille miten vietettiin vuodenvaihdetta. Kiinnostaako se ketään? Ihan sama, kerron silti.

Mä tein ison virheen siinä kun asennoiduin liian aikaisin semmoseen fiilikseen, että meille tulee ihmisiä ja vietetään semmosta perinteistä uutta vuotta. Meille tuli kyllä Roni ja Ville, mutta ei sillä porukalla nyt mitään järisyttäviä bileitä pistetä pystyyn. Eli minä, Eira, Max, Roni ja Ville istuttiin meillä ja kuunneltiin Maxin mieliksi koko ilta lastenlauluja. Nakkeja keiteltiin ja syötiin.

Mun fiilis oli koko illan vaan semmonen, että pakko päästä menemään. Haluan bilettää, koska olin asennoitunut niin. Maxin mentyä nukkumaan kaivettiin korttipakka esiin ja pelattiin ristiseiskaa ja seiskaa. Ei siinä, se oli ihan kivaa, mutta tähänkö tämä nyt on mennyt? Ensin koko ilta lastenlauluja ja sitten lätkitään porukalla korttia. Missä on ne hurjat menot ja meiningit nuoruudesta?

Eira alkoi olla kovin väsynyt ja tahtoikin mennä jo nukkumaan. Siinä kohtaa mä ajattelin, että nyt viimeistään jotain, koska kello ei ollut vielä edes puolta yötä ja nukkumaan olisi pitänyt jo mennä uuden vuoden aattona. Päästettiin siispä Eira nukkumaan ja minä, Roni ja Ville lähdettiin Hyvinkään keskustaan.

Jussintorille, kuten aina ennenkin kun uutta vuotta on Hyvinkäällä vietetty. Meno ei vaan ollut sama kun oli joskus.. En tuntenut sieltä ketään ja muutenkin ne näytti olevan enemmänkin semmoset viralliset menot, eikä niinkään hiprakkaisia ihmisiä näkynyt missään. Korona, tai sitten ihmiset ei enää vaan biletä Jussarilla uutta vuotta. Mietittiin, että mitähän sitten? Vuosi oli vaihtunut ja me vaan seistä ihmeteltiin. Mä laitoin siskon lapselle viestiä, että mitäpä jos tultaisiin sinne vähän bailaamaan ja sehän sopi.

Ville jätti porukan tässä kohtaa ja me jatkettiin Ronin kanssa kaksin Kodalle (siskon lapselle). Istuttiin siellä sitten sohvalla, siliteltiin kissoja ja pelailtiin hieman juomapeliä. Jossain vaiheessa alkoi humala hiipiä, toiseen reissu-ukoista myös väsymys, mutta mä en halunnut vaan lähteä. Mä joskus aikasemmin kirjotin jotain siitä, että Kodan kanssa keskustelu (joka on yleensä sitä, että mä vaan kuuntelen) on semmosta oppituntia mulle. Mä opin aina vähän siitä, että vaikka olen 90-luvulla elänyt ja kasvanut, ammentanut kaiken tiedon, niin ei mun tarvitse siellä pysyä. Nykymaailman meno poikkeaa kuitenkin huomattavasti siitä mitä se oli silloin. Jossain vaiheessa kun Roni nukkui siinä sohvalla niin päätettiin, että ehkä se ilta kuitenkin alkaa olemaan taputeltu.. Lähdettiin Ronin kanssa kotia kohti ja oltiinkin kotona joskus ilmeisesti 4 aikaan.

Alkuilta oli omalla tavallaan huvittavaa, mutta kyllähän se ilta sitten kehkeytyi ihan viihteelliseksikin asti. Kiva ilta, tai siis yö. Mun pitäisi vaan oppia olemaan asennoitumatta jollain tapaa liian aikaisin, jotta en pilaa itseltäni sitä fiilistä minkä se muuttunut suunnitelma tuo tullessaan.


Ja näin mä olen saanut kirjoitettua jotain. Nyt en keksi enempää, joten koen tämän olevan valmis. Eli nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti