Mä vaan kysyn, että minkä takia sitä on pitänyt kaikki nämä vuodet olla niin jörö ja möllöttää vaan? Lumi on toisinaan jopa ihan suututtanut. Nyt tuolla temmeltäessä opin ehkä nauttimaan tästä vuodenajasta taas samalla intensiteetillä kuin lapsena.
Me itseasiassa oltiin tänään kaksi kertaa pihalla. Ensin aamulla pari tuntia ja sitten illemmalla pari tuntia. Ekalla kerralla me oltiin Maxin kanssa kaksin ja mä olin hevonen, joka juoksi ja repi Maxia pulkassa perässään. Mä en edes taas muista, että koska olisin viimeksi juossutkaan, mutta nyt se oli taas oikein mukavaa. Ja väsyttävää. Nukuin nimittäin pienet päikkärit, koska mulla vaan yksinkertaisesti alkoi silmät lupsua kiinni. Ja niin ne tekee tälläkin hetkellä, mutta blogia ei voinut unohtaa. Ja muutenkin, iltapalakin on vielä syömättä.
Tänään on ollut kyllä kuluttava päivä, mutta sen kautta kai se olikin paljon mukavampikin kun mitä yleensä. Ehkä pitää yrittää itse olla useammin näin energinen ja touhuta, eikä aina vaan lojua jossain sohvan nurkassa. Ulkoilu onkin taas yllättävän kivaa. Vähän salaa jo odotan huomista ja sitä, että suostuuko Max tulemaan mun kanssa jatkamaan sen pulkkamäen tekoa ja sen kokeilua.
Toivottavasti tulisi vaan uni tulevana yönä oikeasti hyvin, koska viime yönä se ei tullut. Tai siis normaalimpaahan se on, että se uni ei kunnolla tule, mutta toisinaan olisi kiva nukkua myös hyvin. Mä en tiedä onko kenellekään tuttu juttu räjähtävän pään oireyhtymä? Syndrooma? Mikä lie. Mulla ei ole mitään diagnoosia tästä, mutta mä olen aika varma, että mä kärsin kyseisestä vaivasta. Se ei tapahdu aina, eikä edes onneksi kovin usein, mutta toisinaan se jostain ilmenee. Viime yönä se taas iski moneen otteeseen ja se oli pienesti taas stressaavaa. Se on siis semmonen asia, että kun sä oot just nukahtamassa niin sä koet semmosen räjähdyksen. Sä tavallaan kuulet sen ja tunnet sen, mutta sitä ei siis oikeasti vaan tapahdu. Voin kertoa, että siihen toden totta havahtuu. Viime yönä tää tapahtui mulle kolmesti ja kahdesta ensimmäisestä kerrasta mä olin taas ihan huuli pyöreänä ja pyörin kämppää ympäri ja etsin sitä mikä räjähti. Kolmannella kerralla jo luovutin; mikään ei räjähtänyt, se oli vaan mun pää juuri kun olin siirtymässä uneen.
Mä oon kuullut, että jotkut voi kokea nukahtamisen hetkellä semmosen putoamisen tunteen ja kai siihen jotkut toisinaan jopa heräileekin. Tavallaan oon ihan onnellinen, että mulle on annettu tämmönen räjähdys eikä putoaminen, koska mulla olisi hyvänä lisämausteena akrofobiakin (korkean paikan kammo). Vaikka en kyllä tiedä ruokkisiko nämä toisiaan, mutta ehkä hyvä, että en ole ottamassa selvää.
Tavallaan voisin kuvitella ton liittyvän jotenkin kuuhun, koska toissayönähän oli täysikuu ja viime yönä se oli vielä ihan mahdottoman kokoinen. Kyllä, mua on siunattu myös jonkinlaisella kuuhulluudella, joten onhan tässä kaikenlaista. Mulla se sekoilu vaan ei ajoitu juuri sille yölle kun on se täysikuu, vaan mun sekoaminen tapahtuu usein päivää ennen tai sitten päivä sen jälkeen. Ja siis ei, mun ei tarvitse katsoa kuukalentereita etukäteen, jotta tiedän koska pitäisi olla taas huono yö, koska se tulee ihan luonnostaan. Ei sekään aina, mutta usein. Ja siis kun puhun sekoilusta niin mun kohdalla se vaan tarkottaa sitä, että vaikka mua kuinka väsyttäisi niin mä en saa pidettyä mun silmiä kiinni. Ne on lautasen kokoiset ja mä voin vaan maata sängyssä tuntitolkulla saamatta unta.
Jaahas, se olisi nyt sitten semmoinen juttu, että tämä alkaisi olemaan tässä. Silmät sikkurallaan ja nälkiintyneenä odotan vain, että pääsen syömään hyvin ja sen jälkeen vaan nukkumaan. Ja jos vaan saan nukkua ilman mitään räjähtelyitä. Ja jos Miiokin voisi yhden yön nukkua kokonaisuudessaan ja hissukseen, niin siitäkin voisin antaa huimat lisäpisteet. Se vaan on varmasti liikaa vaadittu. Sikäli siis ärsyttää toi viime yö, että mulla oli kaikki edellytykset nukkua hyvin. Mulla oli koko meidän kaksimetrinen sänky käytössä, huoneessa ei ollut eläimiä eikä muita ihmisiä. Mulla oli siellä lämmin ja hyvä olla. Siellä oli hiljaista ja mua väsytti, mutta ei, mikään ei riittänyt. POKS! POKS! Kiitos vaan siitä.
Semmoista vielä, että tällä päivämäärällä isoveli on ollut kaksi vuotta poissa. Ikävä on edelleen kova ja tulee sitä varmasti aina olemaan. Onneksi olen onnistunut pitämään itseni tänään kiireisenä, koska muuten se olisi voinut taas iskeä aika kovaa. En tiedä mikä näissä vuosipäivissä on, mutta niillä on usein semmonen vaikutus, että ajatukset pyörii enempi ja enempi aihealueen ympärillä. Typerää puhua aihealueesta, mutta siirryin vahingossa puhumaan vuosipäivistä yleisellä tasolla.
Mä olen keskittynyt meidän uusiin tulokkaisiin ja pitänyt itseni niiden avulla pinnalla. Silti toisinaan kyynel vierähtää, koska mulle olisi ollut tärkeetä, että Arto olisi kerennyt nähdä mut isänä pidempään. Ja muutenkin, ei vielä olis kuulunut olla sen aika.
No, en tahdo mennä nyt syviin vesiin. Parempi lopetella nyt tältä päivältä ja palaillaan huomenna jonkin toisen aiheen merkeissä. Huomiseen siis!
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)