Tänään on jotenkin tosi vaikea aloittaa blogimerkintää. Siitä on nyt siis vuosi kun isoveli nukkui pois.
Huomaan, että tää päivä aiheuttaa mulle hyvin pitkiä huokauksia ja surullista mieltä. Vaikka tavallaanhan tämä on ihan vaan päivä muiden joukossa, mutta ihmiset on jotenkin rakennettu silleen kummallisesti, että vuosipäivät tekee fiilikselle jotain.
Mä pelkäsin aina sitä hetkeä kun joku tosi läheinen ihminen kuolee. Mä olin ihan varma, että mun oma maailma romuttuu siihen ja jatkaminen on mahdotonta. Nyt mä olen huomannut, että elämää voi ja pitääkin jatkaa. Tämä on kai sitten se miten tämä elämä toimii? Ihminen tottuu, vaikka kipeetä tekeekin.
Ja vaikka mä olen jo pääosin tottunut ajatukseen, niin kyllä mulla ihan hemmetin iso ikävä on. Elämästä puuttuu niin paljon huumoria, lentäviä lauseita ja paras kuuntelija.
Meillä oli välillä tapana lähteä aikaisin aamupäivästä istumaan johonkin baariin ihan vaan muutamalle oluelle ja pelaamaan pelikoneita. Siellä me sitten juteltiin ja vaihdeltiin tärkeimmät kuulumiset. Ne oli ihan huippuhetkiä ja niitä kaipaa todella. Puhuttiin peleistä, elokuvista tai sarjoista, ihan mistä ikinä tuli mieleen puhua. Istuttiin yleensä ihan pelikoneiden vieressä ja aina kun jommalla kummalla tuli fiilis, että "nyt muuten tulee voitto", niin äkkiä pari euroa pelikoneeseen. Hassua kyllä, että yleensähän sieltä aina jotain tuli ja sillä ostettiin sitten vielä yhdet oluet ja jatkettiin jutustelua. Mä en ymmärrä.. Miksi mä en osaa niin vapaamuotoisesti jutella kenenkään muun kanssa?
Ja siis.. Hmm, Arto oli tarinankertoja. Ei aina, mutta silloin kun jossain käveltiin niin sille tuli kaikista paikoista joitain muistoja ja niitä se mulle aina kertoi. Niitä oli hauska kuunnella. "Tuolla kävi sitä ja tätä" ja "tuolla taas niin ja näin". Aika moneen paikkaan täällä Hyvinkäällä liittyi jotain, joten tarinaa riitti. Menevä mies kun oli, niin kerkesi se joka paikassa käymään. Mutta sitä tarinankerrontaa mulla on myös kova ikävä.
Ja kuten varmasti jo pariin kertaan täällä blogissa on mainittu, niin Arto kantoi mut mun teini-iän läpi. Jos pahantekoon piti päästä, niin isoveli oli mukana. Ei tullut eksyttyä vääriin porukoihin, joka oli kyllä mahtava homma. Jokainen ihminen tarvitsisi semmonen tyypin elämäänsä, joka on aina mukana kun sattuu ja tapahtuu. Mulla ei enää ole.. Plaah.. Ainahan tämä menee tähän, vaikka kuinka yrittää hymyssä suin muistella. Tajuaa vaan, että hetkiä sen toisen ihmisen kanssa ei enää tule, vaikka kuinka haluaisi.
Mä olen tätä pätkää tässä kirjotellut kohta puolitoista tuntia.. Se kertonee jotain siitä, että tästä on jokseenkin vaikea kirjoittaa. Yleensä tässä ajassa olisi syntynyt ainakin kaksinkertainen määrä tekstiä. Nyt laatu korvaa määrän.
Käydään tähän loppuun vielä päivän kuva läpi ja sitten minä yritän tehdä jotain muuta. Illalla ajattelin vielä hieman kynttilää poltella ja muistella hyviä muistoja, koska niitähän nyt riittää ja niihin on kiva palata.
Tänään mä halusin tosiaan suorittaa tän kaiken alta pois mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jotta voin loppupäivän keskittyä vain olemiseen. Tämä kirjottaminen ja kuvien pohtiminen kuitenkin stressaa aina jonkin verran, vaikka yritän tätä pitää semmosena kivana ja helppona.
Kivasta ja helposta päästäänkin siihen, että laitoin tänään taas jatkoa vitriinistä. Mä en olisi mitenkään voinut noita kokonaisuuksia esitellä eri päivinä, koska mulla ei olisi juttua riittänyt. Ja haluan, että voin noihin merkintöihinkin jo jotain kirjottaa.
Halusin siis joskus alkaa keräilemään jotain, mutta ei ollut mitään mistä pitäisin niin paljon. Sitten tuli Karjala -tuotteet ja sen jälkeen vielä nämä pääkallot. Karjala -logoa en itseeni tatuoisi, mutta lisää pääkalloja voisin koska vain itseeni hakatuttaa. Onhan niitä jo 3. Siinä on semmonen ero, että pääkallo ei oikeestaan voi enää muuttua, se on semmonen kun se on. Karjala -brändi taas voi tehdä mitä vaan, vaikka alkaa rikosten poluille, jolloin kantaisin rikollisten leimaa. Tämän takia mä haluan ihooni vain ajatonta ja minkä maine ei voi mennä enää pilalle. Oon aika tarkka kuitenkin, ne on ihossa ikuisesti.
Ja onhan mulla tosiaan jalassa vielä parittelevat possut, jotka oli Artonkin iholla. Lisättiin siihen vaan vuosiluvut ja nyt sekin on ikuisesti iholla.
En tiedä miksi aloin yhtäkkiä puhumaan tatuoinneista, mutta samapa se. Nyt pistetään tämä pakettiin ja jatketaan muita päivän askareita. Eli nyt ei mulla muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)