Mä viimeks eilen yöllä haaveilin taas kävelylenkistä. Ja arvatkaa mitä? Mä aion tehdä sen tänään. Mä halusin, että edes joka toinen päivä kävisin, mutta nyt en ole käynyt viime kerran jälkeen. Olipas hauskaa, eli siis viime kerta oli 3. joulukuuta. Siitä on nyt viikko! Joo, se on ihan varmasti tänään mentävä – sanoi jalka mitä tahansa.
Mä oon tänään taas vähän aiheetta liikenteessä, eikä mulla ollut motivaatiota tehdä tänään ruokaluukkuakaan. Hmm, yksi aihe mikä mulla on paljon liikkunut päässä on alkoholi. Pitäisikö lähteä siitä?
Mä aloin ajatella mun omaa elämääni niihin aikoihin, kun aloin panikoitumaan lähenevästä tasaluvusta. 30 vuotta täällä ja niistä viimeiset 12 vuotta on mennyt enemmän tai vähemmän alkoholin kanssa läträtessä. Mul on ollut semmonen hyvin vahva viikonloppusuhde alkoholiin, ja se on pahimmillaan ollut joka viikonloppuista – ja vain humalahakuista. Sitä, että kun edellisestä kännistä on toivuttu niin odotetaan jo seuraavaa.
En ole ryhtymässä täysin absolutistiksi tässä kuitenkaan, mutta uskoisin olevan hyvä, että vähän rauhottuu sen alkoholin kanssa. Mulla oli tossa semmonen, hmm, ehkä 7 viikkoa kun en ollut kertaakaan kännissä. Se oli oikeestaan ihan pirun hienoa. Mä en edes muista, että koska olisin viimeks ollut 7 viikkoa ilman alkoholia, joten oli se "hieno uus kokemus".
Mä oon monet kerrat täällä blogissa kirjotellut sitä, että nyt meikäläinen rauhottuu alkoholin kanssa, mutta luultavasti se on tapahtumassa vasta nyt. Edelliset rauhottumiset on yleensä ollut semmosia, että oon mokannut kännissä jotain pahasti ja moraalinen krapula on ollut "nyt loppuu"-luokkaa. Nyt en ole käsittääkseni mokannut mitään, mutta mun ei vaan yksinkertaisesti tee mieli jatkaa samalla kaavalla.
Nyt lauantaina join, oli kavereita ja oli hauskaa. Sunnuntaina, no, ei ollut hauskaa. Se krapula, aikaansaamattomuus ja pelkkä sängyssä makoilu ei tuota mulle enää semmosta mielihyvää mitä se on ilmeisesti joskus tuottanut. Eikä se humalassa oleminenkaan ollut periaatteessa mitenkään erikoista. Se on kiva kun on kivaa, mutta mulla on alkanut olemaan nyt useammin kivaa selvinpäinkin, joten juominen vaikuttaa aika turhalta.
Jos ruvetaan siis vertailemaan sitä, että onko siinä enemmän plussia vai miinuksia, niin kyllä päästään aika pahasti pakkasen puolelle. Silloinhan asia ei voi olla niin tärkeässä roolissa, vai?
Voidaan siis ehkä päätellä, että mä vaan tiputan alkoholin arvoasteikossa alaspäin. Se ei voi olla se, joka määrittelee miten mä vietän mun arkipäivät, eikä se voi olla se, jota varten odotan viikonloppua. En mä oikeestaan enää edes odota viikonloppuja, koska arkikin voi olla kivaa.. Kuitenkin.
Toistaiseksi ainakin mä saan enemmän irti siitä, että mä yritän kehittyä ihmisenä. Lopetin tupakoinnin, jotta säästäisin rahaa ja ehkä jaksaisin asioita paremmin. Oon oppinut tulemaan ihmisten kanssa toimeen (erittäin iso kiitos teatterin väelle!), joka auttaa mua todennäköisesti jatkossa kaikessa mihin ryhdyn. Oon yrittänyt opetella rutiineja ja viimesimpänä tosiaan löytänyt vanhan harrastuksen uudestaan.
Tää kaikki mun kehittyminen kuulostaa siltä, kun olisin ollut jo vuosia jotenkin tosi huonovointinen ja sairas. Ihan kun olisin selättänyt jonkun vaikean sairauden. Tai no, periaatteessahan mä olenkin, mä tunnen selättäneeni vaikean paniikkihäiriön. Tää vaatii oikeesti aika paljon opettelua tää elämä nyt, uskokaa tai älkää. Ja jokainen askel eteenpäin tuntuu tosi hyvältä!
Nyt mä koen olevani onnellisempi, ja onnellisuus on ehkä se mihin elämässä yritetään pyrkiä. Kauanhan sen tajuamiseen menikin..
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)