Mä kaaduin pyörällä tänään matkalla teatterille. Mun jalka on siitä vähän pahoittanut mielensä, mutta muuten mä olen ihan kunnossa.
Voin sanoa, että olin hyvin hämilläni siinä tilanteessa. Mä tajusin, että nyt muuten mennään ja hetken päästä makasin selälläni maassa ja sain sanottua sanan: "Nonii.." Tilannetta pääsi todistamaan kaksi nuorisolaista, ehkä n. yläasteikäisiä(?). Mä oletin, että seuraavaksi kuulen järjenvastaista naurua ja mun päälle vähintään syljetään – vaan ei! Nää kaksi nuorisolaista osoitti huolensa kanssaeläjän suhteen; ne auttoi mun pyörän pystyyn ja kysyi, että sattuiko muhun!
Mikä on nykynuorisoon mennyt? Ei vaan, mä arvostan suuresti. Ne ehkä jopa palautti mun uskoa siihen, ettei kaikki ehkä ihan menetetty olekaan. Sain kiitokset sanottua, ja pääsin jatkamaan matkaani kävellen.. Tai pikemminkin konkkaamalla. Oikee jalka väitti ensin, että on kipeä polvesta, mutta todellisuudessa mulla vissiin venähti tai revähti joku reisilihas.
Mä en ymmärrä, että mitkä jumalat voi olla ateistin harrastuksen esteenä? Eilen kävin lenkillä, otin ekaa kertaa jopa pieniä juoksuaskelia. Olin ihan innoissani kun sain lihakset lämpimiks tosi nopeesti ja tarmoa riitti lenkkeilyyn. Pääsin 3,63km kun mun puhelin päätti, että hauskuus loppuu siihen. Mun musiikki ja mun lenkinseuraaja oli poissa pelistä. Mä päätin sitten suunnata kotiin ja kyllä mä uskon saavuttaneeni sen 5km kokonaisuudessaan, mutta mulla ei ole siitä todisteita..
Nyt vaan toivon, ettei tää jalka ole mennyt pahemmin, koska mä haluan lenkille. Ottamaan lisää juoksuaskelia, koska niistä on tullut mulle aina hyvä mieli.. Joskus juoksin bussin kiinni ja olin ihan läkähtymässä, mutta lopuks mulle tuli siitä vaan semmonen paras olo.. Miksen oo sen jälkeen yrittänyt sitä fiilistä saada? Ehkä se on ollut toi tupakka tai ahdistus..
Se oli hauska eilen kun mä päätin mielessäni, että nyt otan pienen spurtin. Keho oli sitä mieltä, että etpäs muuten otakaan. Hetken taisteltuani, mä uskaltauduin heittäytymään ja lähdin juoksuun. Se oli tosiaan nopee pyrähdys, koska kunto on vielä mitä on. Hetken kävelin taas ja keräilin voimiani, kunnes mä halusin tehdä sen uudestaan. Sama taistelu kropan ja mielen kanssa, mutta sain sen tehtyä, huh. Oli se hienoa.
Mut on jo pitkään tiedetty – ainakin minä oon ite tiennyt – suomalaisen rap-musiikin suurkuluttajana. Ja siis, suomalainen rap-musiikki, varsinkin vanha rap-musiikki, on todella lähellä mun sydäntäni. Mä voin rehellisesti sanoa pitäväni Pikku G:n musiikista, vanhasta Cheekistä ja Elastisesta (tuli siltäkin muutama ihan hyvä soolobiisi). Ja siis tosi asia on se, että nykyinen hyvin tunnettu suomirap on kaukana siitä, mitä mä tykkään kuunnella.
Mä olen vieläkin hyvin järkyttynyt siitä, että nykynuoriso ei tiennyt kuka on Avain.. Suomirapin yks isoimmista nimistä! Ja silti ne uskaltaa väittää olevansa osa kulttuuria.. Te, joiden genren uusi sukupolvi on tuhonnut, ymmärrätte mistä mä puhun. Tekee pahaa katsoa kun jotain Idols-Leoa kutsutaan suomirapin tulevaisuudeksi..
Avain, Ezkimo, Fintelligens, Kapasiteettiyksikkö, Skandaali, Pyhimys.. Siinä nyt muutama, jotka on jättäny jotain mun sydämeen.
Mutta mun täytyy myöntää, että mun lempibändi ei liity tähän genreen mitenkään. Mä sanoin jossain blogissani sitä, että vanhaa Apulantaa ei voita mikään. Se on toki hyvin pitkälle totta, mutta kyllä mun täytyy sanoa, että on yksi bändi ylitse muiden.
Tän bändin laulaja on jo kuollut, rauha hänen muistolleen, mutta biisit elää vieläkin hyvin vahvasti. Mulla liittyy ehkä eniten muistoja tähän bändiin, ja sen takia mä tahdon sanoa sen olevan mun lempibändi. Lempibändi ei ole vaan hyvää musiikkia, ei ainakaan mun arvomaailmassa, vaan se on paljon muutakin.
Mun mielestä paras bändi on Leevi and the Leavings. Se on ollut mun elämässä mukana aina. Mä muistelisin, että ensimmäinen biisi ikinä, minkä mä opin ulkoa oli Teuvo, maanteiden kuningas. On paljon biisejä, joista mulle tulee mieleen perheen kanssa tehdyt yökyläilyt serkuille.. Vahviten tulee mieleen ehkä Elämänmeno. Se oli silloin hauska kappale pienten ihmisten mielestä.
Sit mä muistan teini-iästä sen verran, että mulla oli kaveri nimeltä Jani. Jostain onnistuin kalastamaan Leevi and the Leavingsin Jani kappaleen ikäänkuin pilkkamielellä, vain tajutakseni, että se kappale on täyttä kultaa. Ei se kohdannut yhtään mun kaveri-Janin kanssa, mutta siitä biisistä tuli mun päässä hyvin unohtumaton.
Ja jos mä oon onnistunut joskus suututtamaan Eiran, mä turvaudun kappaleeseen Tyttö jota rakastan. Kuuntelen sitä, ja tajuan asioita taas enemmän. Se on semmonen jonkinlainen voimabiisi, joka saa mut tajuamaan elämän hektisyyden. Tajuaa miten jotkut omasta mielestä pieneltä tuntuvat asiat voi tuntua toisen mielestä pahalta.. Se ei kai tule itsessään tosta biisista, vaan siitä varauksesta minkä olen sille asettanut.
Ja mun jouluun kuuluu yksi Leevi and the Leavingsin biisi hyvin vahvasti. Ei, se ei ole Jouluaattona kännissä, vaan Jossain on kai joulu. Se ei oo ihan perinteisen joululaulun kuuloinen tai mitään, mutta mä miellän sen hyvin vahvasti joululauluksi.
Sit on näitä, kuten mm. Amalia, Raparperitaivas, Mieletön Melinda, Ihanasti sanottu ja vielä vaikka Rin Tin Tin, mihin liittyy muistoja kavereista. Joskus oli vahvasti läsnä kaikissa illanistujaisissa..
Tätä listaa voisi vieläkin jatkaa, niin moneen kappaleeseen liittyy joku muisto. Koska tyypit on takonut vaan hyviä kappaleita, niin kaikkia on kuunneltu kaikissa tilanteissa ja jotkut on ottanut paikkansa jostain.
Semmonen pätkä tänään. Yllätyittekö vai oliko tämä nyt ihan itsestään selvää? Mulle itselleni tämä on hyvinkin selvää, vaikkakaan en aina osaa sitä lempibändikseni nimetä. Yleensä lempibändiä ajatellessa yrittää kaivaa jonkun mahdollisimman tuoreen ilmestyksen, jotta olis muka jotenkin mukana maailman menosta.. Mutta kyllä se kaikkien aikojen suosikki on Leevi and the Leavings, ei siitä pääse yli eikä ympäri.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)