Tänään tuli vastaan "The Work". Oli jotenkin tosi mielenkiintoinen pätkä. Ei tullut kertaakaan semmosta fiilistä, että olisin halunnut vaan lopettaa sen katselun. Kertoo siis siitä, että se on ihan oikeasti mielenkiintoinen.
Mä en ollut vielä herännyt ihan täysillä tähän päivään siinä kohtaa, eikä se dokumentti jotenkin auttanut siihen. Tosta taas sai sen käsityksen, että se olisi ollut tylsä ja väsyttävä, ei.. Juju on siinä, että se pisti mun aivot niin mutkalle.. Tai siis yksinkertaisesti sanottuna: se laittoi mut ajattelemaan.
Toki siinä dokumentissa oli semmosia kohtia, että mun vanha ystäväni "kiusallisuus" saapui paikalle. Mä en vaan onneks ota sitä kiusallisuutta nykyään enää niin vakavasti, koska se on aika normaali asia. Jotkut kohdat siinä dokumentissa siis oli semmosia, hmm, liian paljon jeesusteluun viittaavia. Semmosia: "PÄÄSTÄ SE ULOS! WOO! NYT SE TULEE, AMEN!"
Ei ihan suoranaisesti noin, mutta siltä se välillä tuntui. Siitä puhuminen toki aukas mulle vähän niitä kohtia, ja se ei onneks tuntunut enää niin semmoselta väkinäiseltä ja tekaistulta. Jotkut asiat toimii paremmin kun ne vaan yksinkertaisesti viedään yli.
Mut toi dokumentti oli silleen ajankohtainen mulle itelle. Mä olen ite käynyt tässä suurta muutosta läpi. Mulla on ollut mun tukiverkosto mikä on siinä auttanut, mutta mua on auttanut myös ihan uudet ja vieraat ihmiset. Itselleen aikaisemmin tuntemattomilta ihmisiltä yleensä saa mahdottoman hyviä ajatuksia, jotka tuo siis omaan elämään ihan uutta pinta-alaa. Sen takia on ollut tärkeetä, että sain jatkaa Mun Maailmassa ton toisen pätkän. Ensimmäisellä pätkällä mä pääsin tosi paljon ylös mun kuopasta, ja toinen pätkä on kasvattanut hyvin vahvasti kaikkea sitä jo opittua ja tuonut vielä enemmän ylöspäin. Kaikki on tapahtunut uusien ihmisten kanssa.
Mä uskon, että mulla on tällä hetkellä aika hyvät eväät jatkoa varten. Toi dokumentti jotenkin sai mut tajuamaan sen, että se on mun omasta mielestäni vaan kiinni vajoanko mä ton Mun Maailman jälkeen takasin sinne mistä olen tullutkin. Ja koska mä en halua sitä, niin mä en ole menossa sinne. Mulla on ehkä vähän parempi ote elämästä nykyään.
Mä en muista kauanko siitä on, mutta mulla on hyvin selkeä muistikuva siitä, kun itkin kännipäissäni vanhempien asunnolla ja hoin "nähneeni jo kaiken ja että mä voin lähteä täältä jo". Mä muistan hyvin kuinka tosissani mä olin. Ne ajatukset ei ollut mulla vaan sillon kun olin kännissä, mutta kännissä mä sain ne ulos – ja siinä on tarinan opetus! Ei siinä, että juokaa kännit, vaan siinä, että asiat täytyy pystyä jakamaan, jottei ne kasvattaisi omassa päässä liian suuria mittasuhteita.
Nyt kun mä olen oppinut hieman jo puhumaan asioistani, mun on helpompi tuoda ulos asiat, jotka mua ahdistaa. Asioiden patoaminen sisälleen aiheuttaa joskus aika pahaakin tuhoa.. Kun saa suunsa omien ongelmiensa osalta auki, on ikäänkuin tulppa poissa ja olet aloittanut prosessin.
Mä en uskonut puhumisen olevan ratkaisu mihinkään, mutta nykyään mä kannatan sitä hyvin paljon. En toki sitä vielä itsekään ihan täydellisesti osaa, mutta kaikki askeleet eteenpäin on, hmm, eteenpäin.
Kuten huomaatte, dokumetti sai mut miettimään. En osaa sanoa, että liittyykö tää kaikki siihen dokumenttiin, mutta jotenkin se valtasi mun pääkopan ja tämmöstä siitä syntyi. Ei tääkään mikään pöllömpi teksti ole, vaikka mä tän aika tunteikkaassa tilassa kirjotinkin, enkä sen takia paljoa muista sen kirjottamisesta. Aika vaan hävis ja tekstiä tuli.
Ei mulla muuta.
Terveisin,
Tekko
P.S. Mä avaan vähän tota tän päivän kuvaa: Mä näen ton sydämen niin, että siitä on annettu pala pois, joka siis mun ajatusmaailmassa kertoo siitä, että huolet on jaettu sydämeltä pois. Ehkei sen sydämen tarvitse siitä jakamisesta oikeesti pienentyä, vaan murheiden, mutta toi kuva oli niin kiva. Ajatelkaa se vaikka siten, että se pala on ollut rikki ja se on nyt pois vain siksi, että se voisi tulla ehjänä takaisin. Ihan kiva, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)