Max kun on toistaiseksi vielä ainut lapsi, niin siltä tuntuu vähän puuttuvan semmonen kyky ottaa muita huomioon. Ei se siis muille mitään pahaa tee, mutta ei se tee niiden kanssa oikein muutakaan. Vaikutti vähän, että sille kaikki muut, paitsi minä ja Eira, oli ilmaa. Kyllä se vähän taisi Jounin kanssa jonkinlaista kontaktia ottaa, mutta Jounin lapset ei sitä pahemmin kiinnostanut. Pitäisi varmaan nähdä useammin porukalla. Vaikka siis, Max näkee usein Eiran siskon lapsia ja niiden kanssa sillä on usein kivaa.. Ehkä meidän suvussa on jonkinasteista vierastamista itse kullakin ja siten ei päästä samalle aaltopituudelle. En tiedä. Pääasia, että jokainen kaiketi viihtyi.
Mulla on tänään taas vähän tämmönen fiilis, että äkkiä vaan teksti ulos, jotta pääsen sänkyyn. Toki pitää vielä joku iltapala kehitellä, mutta äkkiä silti vaan sänkyyn. Oon jotenkin aivan poikki. Vaikka meidän suvun näkemiset ei kovin sosiaalisia olekaan, ja toi näkeminen oli kaikinpuolin kiva, niin silti se tilanne ilmeisesti kulutti mut ihan loppuun. Pakko päästä latautumaan. Tämmöstä se sitten on olla kallellaan introverttiyteen.
Päivän kuvaan ja sitten varmaan aletaan jo lopettelemaan tältä päivältä. Tänään tulee ehkä yksi lyhyimmistä blogimerkinnöistä aikoihin..
Mun Instagram-tili on tyyliin enemmän Maxin tili nykyään. Mutta haittaako se? Se selviää sitten kun Max itse ymmärtää ja pystyy sanomaan asiasta. Mä olen nimittäin tehnyt sen päätöksen, että jos Max joskus niin haluaa, niin poistan siitä jokaisen kuvan mitä olen internettiin ikinä ladannut.
Tämänkin päivän kuvassa on tosiaan meidän pieni suttunaama. Jos Maxista saa joskus otettua kuvan, missä sillä ei ole naama jonkinlaisen kuonan peitossa, niin on se kyllä poikkeus. Tänäänkään se ei onnistunut. Se ei kuitenkaan ole tämän päivän kuvan pointti, vaan pointti on tuo miten poikanen on oppinut liittämään asioita toisiinsa. Kerran näytetään jotain, niin sitten se saattaa onnistua itsekseen toistamiseenkin. Mahtavaa oppimista omasta mielestäni. Kerran puhalsin sille tommosesta kukasta siemenet lentoon ja nykyään mun pitäisi tehdä niin aina kun kyseistä kukkaa jossain näkyy. 1 plus 1 on 2.
Muutenkin on ollut hauskaa nähdä miten Max on oppinut yhdistämään asioita. Ja se on ruvennut nyt paljon myös opettelemaan mikä on mikäkin. Eli siis osottaa jotain ja sitten sille pitää kertoa mikä se on. Toistoa, toistoa ja toistoa. Ehkä ensimmäinen asia minkä se oppi tunnistamaan on Hathat. Ai mikäkö on Hathat, sinä kysyt? Se on Maxin joululahjaksi saama iso pehmolelu. Se naureskeli sille pehmolelulle kaupassa niin paljon, että mun oli pakko ostaa se sitten lopulta sille pukinkonttiin. Ja olisikohan se ollut ensimmäinen vai toinen päivä uuden pehmolelun kanssa, kun se istuskeli huoneessaan pehmolelu sylissään ja sanoi sille "hathat". Mä aloin sen jälkeen kutsua sitä pehmolelua Hathatiksi ja nykyään niin tekee kaikki muutkin.
Nykyään jos kysyy "missä Hathat?" niin poikkeuksetta Max joko katsoo pehmolelun suuntaan tai jopa hakee sen. Mahtavaa yhdistämistä. Äitiä ja isiä ei osata yhdistää sanoihin, mutta pehmolelu osataan. En ole katkera, mutta olishan se kiva jos se tunnistaisi jo meidätkin titteleiden perusteella.
Mutta siis tämä on ehkä kaikista parasta tässä koko hommassa. Siis tämä, että näkee kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy. Miten pienestä toukasta tulee asioita ymmärtävä ihminen. Sitä ei voi kiirehtiä, eikä sitä täydykkään kiirehtiä. Asiat tulee toinen toisensa perään ja sitten on isillä taas lupa olla enemmän ylpeä! En mä tätä tosiaankaan turhaan odottanut.
Ja nyt ei mulla muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)