Kävin tänään tosiaan taas pyörälenkillä. Tuntuu, että pitkästä aikaa.. Jos tänään on 19. päivä ja edellinen pyörälenkki oli, hmm, 11. päivä, niin onhan siinä melko runsas väli. Siihen on hyvin pätevä tekosyy.
Se 30 kilometrin kertarysäys oli niin raju kropalle, että mun ei vaan yksinkertaisesti ole tehnyt mieli käydä pyöräilemässä. Mä oon miettinyt monesti, että mitä jos menisi, mutta kroppa pistää vastaan. Se vaan sanoo, että "ei pysty, ei kykene".
30 kilometrin pyrähdys tapahtui 7. kesäkuuta, sen jälkeen kävin tosiaan yrittämässä taas 11. kesäkuuta, mutta tein sen virheen, että yritin uudestaan liian pitkää lenkkiä. Tuli 20 kilometriä täyteen ja se sai sitten jotenkin kavahtamaan pyöräilyä. Tänään kun lopulta pakotin itseni taas pyörän selkään, niin se oli yllättävän kivaa ja 15 kilometrin kohdalla mun oli tarkoitus lopettaa.. Eksyin lentokentän alueella ja lenkkiin tuli taas 5 kilometriä liikaa ja taas oli se 20 km mittarissa. 15 kilometriä olisi mun päälle ja kropalle hyvä lenkki, mutta se ylimääräinen vitonen siihen aina jotenkin vetää pakan ihan sekaisin.
Nyt ei kuitenkaan auta luovuttaa. Ollaan niin lähellä tavoitetta, että se on pakko suorittaa. Ei ole kiva ajatella sitä pakkona, mutta pakkohan se nyt on! Alkuun se oli rentoa yrittämistä, mutta nyt siitä on tullut veren maku suussa yrittämistä. Se on hyvin ikävää kun tekee itselleen mieluisista asioista hitusenkaan epämieluisia..
On mulla kuitenkin tosiaan toi 11 päivää vielä aikaa, joten kyllä mä uskon kykeneväni. Ei se vaadi kun sen, että käy vetää 3 kertaa mieluisan mittaisen lenkin.
Nyt kun taas on puhuttu vähän urheilusta, niin on pakko mainita, että käytiin eilen Ronin kanssa keilaamassa. Miksi se oli mainittava, niin siksi, että nyt mä jaksoin keilata sen koko tunnin. Aikaisemmin kun ollaan käyty, niin mulla on tullut siinä noin puolentunnin jälkeen semmonen olo, että mä en jaksa enää yrittää. En tiedä onko se sitten ollut kunto mikä on loppunut, mutta ainakin kun nyt on harrastanut taas enemmän kaikkea muuta, niin muutosta näkyi tossakin lajissa. Mielenkiinto pysyi, ja jaksaminen, loppuun asti. Se oli ihan huippua huomata.
Oon monet kerrat kieltäytynyt Ronin kutsusta lähteä keilaamaan, koska mulla on ollut aina ongelma sen koko tunnin jaksamisessa. Ei sitä ole syyksi voinut kertoa, koska on ajatellut sen jotenkin nolona. En ole viitsinyt lähteä kuluttamaan sinne Ronin aikaa, vaikka ajankuluahan se lähinnä vaan onkin. Nyt kun huomasi, että jaksamista riittää, niin ilomielin voin varmasiti lähteä useamminkin.
Mulla on kyllä siinä vielä toinen ongelma, mikä ei ota parantuakseen. Mulla on liian vahva voittamisen halu.. Ei ole. Sanotaanko näin, että mulla on liian vahva häviämisen pelko. Tai.. Siis.. Mä vihaan häviämistä. Mä olen huono siinä, joten sen takia inhoan tehdä mitään missä voin hävitä. Joskus pelattiin paljon korttipelejä, minä, Eira ja Roni, mutta se harraste on varmaan jäänyt sen takia, että mun kanssa ei voi pelata niin, että peli loppuisi hyvällä fiiliksella. Korttipeleissä mä puran sitä suuttumusta huumorilla, mutta kyllä sen kaikki tunnistaa musta, että olen taas tuohtunut.
Mä en haluaisi suuttua häviämisestä, mutta miten mä voin fiksata asian? Mä olen yrittänyt hillitä itseäni, mutta ei se auta. Mulle jää häviämisestä vaan aina paha mieli. Aikuinen mies ja on näin huono häviäjä..
Toki siis nyt on pari kertaa jo mennyt vähän paremmin. Ensin käytiin heittelemässä koripalloa Ronin kanssa ja mä pääosin hävisin siinäkin, koska Ronilla on kaikessa tekemisessä hyvä tuuri ja mulla oli taidot ruosteessa.. No, niin.. Piti sanoa, että silloin hävisin mielestäni hyvin, mutta nyt sen näkee, että olinkin vaan padonnut sen. Voinko sitten sanoa, että hävisin eilisen keilaamisen hyvin, kun lopuksi sanoin, että "vain ensimmäisellä kierroksella oli väliä", koska sen minä voitin..
Olen vaan todella huono häviäjä. Oikeesti.
Nyt kun mä tosissani ajattelen tätä asiaa, niin sen takia mulla on jäänyt aika paljon tekemättä. Mä lopetin jossain vaiheessa hyvin monien nettipelien pelaamisen, koska niissä oli iso mahdollisuus hävitä. Mä en ole lähtenyt keilaamaan yhtään niin usein kun olisin voinut, koska siellä mä häviän, koska en ole voinut harjoitella kun olen pelännyt häviötä. Ja ihan varmasti mä haukunu frisbeegolfiakin "surkeaksi lajiksi" sen takia, että mä en halua osallistua siihen pelätessäni häviötä. Mä en siis voi edes kehittää itseäni sen takia, että mä en halua hävitä edes aloittelijana.. En mä tietenkään voi olla heti parempi kuin muut, jotka on harrastanut lajia pidempään. Mutta mun mielestä mun pitäisi olla, ja sen takia en ryhdy koko leikkiin.
Hemmetti.. Pitää varmasti alkaa kehittämään itseään tällä osa-alueella. Kuinka tulla hyväksi häviäjäksi? Onko ensimmäinen askel se, että myöntää olevansa todella, siis todella huono häviäjä? Sitä mä nimittäin olen.
Onneksi omaksi huvikseen pyöräily on yksilölaji, enkä joudu kilpailemaan siinä. Muuten en varmaan jaksaisi edes yrittää.
No, tältä päivältä tämä taisi olla nyt tässä. En ainakaan keksi enää lisättävää. Eli nyt ei mulla muuta, huomiseen!
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)